Galen Albret istui pöydän päässä vankassa nojatuolissaan ja kuunteli
kapteeniensa selontekoja. Hänen edessään avautui pitkä kapea huone
vahvoine kattoparruineen, jykevänä, valkoisena, kummassakin päässä
liesi, joka ammotti kuin luola. Hänen yläpuolellaan Sir Georgen kuva
näytteli tuimaa muotoaan ja kummallakin puolellaan rivi kotitekoisia
vankkoja tuoleja, jotka kahden vuosisadan käytäntö oli pyöristänyt ja
himmeiksi kuluttanut.
Hän oli laskenut käsivartensa nojatuolinsa käsipuulle. Pää vanukkeisine
hiuksineen oli vaipunut eteenpäin, niin että parta viisti leveän rinnan
kaarta; tuuheat töyhtömäiset silmäkulmat olivat tarkkaavaisuudesta
vakaasti yhteen rypistyneet. Miehet nousivat toinen toisensa jälkeen
puhumaan. Hän ei liikahtanutkaan, ei eleelläkään ilmaissut itseään
siinä istuessaan, lyhyt voimakas vartalo haahmoutuen tuolin vaaleampaa
pohjaa vastaan, silmät vain ja valkoinen parta hämärästä hohtaen.
Vanhan Brunswick aseman Kern, Uuden Achard, Lentävän aseman intiaani
Ki-wa-ni — nämä kaikki lyhyesti kertoivat koko joukon asioita, kukin
omalla kielellään. Galen Albret kuunteli heitä kaikkia vaieten.
Viimeksi nousi puhumaan Louis Placide, »Kattilan taivalluksen» hoitaja.
Hänkin teki selkoa kaupoista — niin ja niin paljon oli antanut
tupakkaa, ruutia, lyijyä, silavaa, jauhoja, teetä, niin ja niin paljon
saanut niiden hinnaksi minkin, saukon, majavan, kärpän, näädän ja
kalastajanäädän nahkoja. Sitten hän vähän aikaa vaiettuaan kertoi
laajemmin muukalaisesta, tasaisesti, mutta painostellen puhuen. Kun
hän oli sanottavansa sanonut, niin Galen Albret soitti kelloa, joka
oli hänen kyynärpäänsä kohdalla. Me-en-gan, hänen oman kanoottinsa
keulamies, astui sisään, kintereillään sinä iltapäivänä saapunut nuori
mies.
Tämä oli yhä puettuna turkismatkustajan pukuunsa — väljään
mekkopaitaan, sarvaannahkaisiin housuihin ja mokkasineihin,
tupsulliseen punaiseen vyöhön. Päätään hän piti yhtä korkealla ja
hänen katseensa oli yhtä vapaa, mutta nyt hänen silmäinsä terässini
oli vakava ja varuillaan ja keskelle otsaa oli ilmestynyt kaksi pientä
poimua. Hänen sisään astuessaan syntyi odotuksen äänettömyys. Galen
Albret ei liikahtanut, mutta muut painautuivat lähemmä pitkää kapeata
pöytää, ja pari kolme nojasi sille molemmat kyynärpäänsä paremmin
käsittääkseen, mitä tuleman piti.
Me-en-gan jäi ovelle, mutta muukalainen asteli jäykästi huoneen toiseen
päähän, kunnes oli aseman päällikön edessä. Sitten hän seisahtui ja
tyynesti odotti, että toinen puhuisi.
Mutta aseman päällikkökään ei pitänyt kiirettä, vaan istui lukua
pitämättä — näköjään mitään ajattelematta — miesten raskaitten
hengenvetojen ilmaistessa huoneessa sekuntien kulumista. Lopulta Galen
Albretin jylhä ääni mursi sulkunsa. Miehuullisessa äänensävyssä sen
lähtiessä niin jykevästä ja liikkumattomasta ruhosta oli jotain kumman
salaperäistä ja tutkimatonta. Galen Albret ei liikahtanut, ei edes
kohottanut raskaitten silmäluomien alta tylsästi tuijottavia silmiään
nuorta miestä kohtaan, joka seisoi hänen edessään; tuskin huomasi hänen
leveän kaartuvan rintansa kohoavan ja laskevan, kun hän puhuessaan
hengitti; ja kuitenkin joka sana putosi hänen suustaan elävänä,
mahdistaan tietoisena.
»Kerran kaksi intiaania tavotti teidät Vasemman jalan järveltä
nukkumasta», hän sanoi. »He ottivat nahkanne ja aseenne ja veivät
teidät Sudburyyn. He olivat minun intiaanejani. Kerran teidät Abitibin
yläjuoksulla pidätti Herbert niminen mies, joka kehotti teitä
poistumaan maasta, otettuaan teiltä koko varustuksenne. Hän sanoi
teille lähtiessänne, mikä teitä odotti, jos yrityksen uudistaisitte —
ankarat toimenpiteet, kaikkein ankarimmat. Herbert oli minun miehiäni.
Nyt on Louis Placide yllättänyt teidät Kattilan taivalluksen koskissa
ja tuonut teidät tänne.»
Sillä aikaa kuin nämä sanat hitaasti ja täsmällisin väliajoin
lausuttiin, olivat pitkän kapean pöydän ympärillä istuvain miesten
eleet vähitellen muuttuneet. Suuri oli heidän uteliaisuutensa jo
ennenkin ollut, mutta nyt heidän älyllinen mielenkiintonsa oli
herännyt, sillä nämä olivat asioita, joista Louis Placide ei ollut
mitään ilmoittanut. Tässä nyt heidän edessään käsiteltiin sen tapaista
kysymystä, joiden ratkaisusta Galen Albret oli täällä pohjan puolessa
saanut kumman maineen. He katselivat toinen toiseensa terottaakseen
toinen toisensa huomiota ja sitten taas päällikköönsä kuullakseen,
mitä hän vielä lisäksi sanoisi. Vieras taas pysyi liikkumatta. Hymyn
hengähdys valahti hänen huulilleen, kun aseman päällikkö alkoi puhua.
Ja tämä hymy pysyi paikoillaan loppuun saakka. Vanhuksen vaiettua hän
kohautti olkapäitään.
»Tuo kaikki on aivan totta», hän myönsi.
Hiljaisen erämaankin kankeasti liikahtelevat miehet säpsähtivät
näitä yksinkertaisia sanoja ja kuuntelivat tämän jälkeen suuremmalla
myötätunnolla niiden lausujaa. Sillä äänellä, jolla ne lausuttiin,
oli tuo syvä mehevä kurkkusointi, joka niin usein ilmaisee voimaa
— persoonallista magneettisuutta — joka syvältä rinnasta tullen
väreilevine kurkkuäänineen herättää aavistuksen paljon suuremmasta
laajuudesta, kuin mies sillä hetkellä näkee hyväksi käyttää. Moinen
ääni on herkkä soitin, jolla mielenliikutus ja mieliala esittävät
ihmeen viehättäviä säveliä.
»Tuo on kaikki aivan totta», hän toisti hetkisen vaiettuaan; »mutta
mitä se minuun koskee? Miksi minut pidätetään ja ajetaan pois
vapaasta metsästä? Olen todella utelias kuulemaan, mitä aiotte sanoa
puolustukseksenne.»
»Tämä on», vastasi Galen Albret painolla, »minun aluettani. Minä en
siedä täällä kilpailijaa.»
»Entä oikeutenne?» kysyi nuori mies lyhyeen.
»Minä olen tämän kaupan luonut, ja minä aion sen; pitää.»
»Toisin sanoen oman käden oikeus», täydensi vieras ilmeisesti pistellen.
»Se ei kuulu tähän», sanoi Galen Albret, »pääasia on, että aion sen
säilyttää. Minä olen lähettänyt teidät maasta pois, mutta te olette
ollut liian tyhmä tai itsepäinen ottaaksenne viittauksen huomioonne.
Nyt minä itse teitä varotan. Minä vielä kerran lähetän teidät pois,
mutta tällä kertaa teidän täytyy luvata, ettette enää sekaannu meidän
kauppaamme.»
Hän vaikeni vastausta odottaen. Nuoren miehen hymy kävi yhä
ilmeisemmäksi.
»Minulla on 'keinoja antaa toivomuksilleni pontta», varotti aseman
päällikkö.
»Aivan niin», vastasi nuori mies painavasti, »la longue traverse.»
[S.o. pitkä retki maan poikki. Sanat ovat muistoa ranskalaisajalta.
S.m.]
Hänen lausuessaan nämä pelätyt sanat pääsi kahdelta mieheltä karkea
kirous; muut työnsivät tuolejaan taapäin ja käsillään jäykästi
ponnistaen pöydän reunasta suu ja silmät selällään tuijottivat
puhujaan. Galen Albret vain ei liikahtanutkaan.
»Mitä sillä tarkotatte?» hän kysyi tyynesti.
»Teitä huvittaa olla tietämätön», vastasi muukalainen halveksivasti.
»Ettekö usko, että juuri tämä ilveily nyt on tekeillä? Minäpä uskon.
Jos luulette pettävänne minua näillä muodollisuuksilla, niin erehdytte
suuresti. Ettekö luule minun tietäneen, mikä minua saattoi odottaa,
kun tulin tähän maahan? Ettekö luule minun punninneen vaaroja ja
valmistautuneen sen varalta, että kiinni joutuisin? Teidän keinonne
eivät ole juuri niin salaisia, kuin kuvittelette. Minä tiedän sangen
hyvin, miten vapaakauppiaille käy Rupertin maassa.»
»Näytätte olevan sangen varma tiedostanne.»
»Niin näyttävät miehennekin olevan», huomautti siihen vieras.
Galen Albret oli nuoren miehen pidempää puhettaan alettaessa melkein
paikalla vaipunut alalliseen levollisuuteensa — suurien alkuvoimaisten
kappaleitten levollisuuteen, — ikäänkuin voima, joka on niin suuri,
että se yksin jo paljoutensa hitauden vuoksi pysyy alallaan. Kun
hän jälleen puhui, tapahtui se samaan tunnustelevaan tapaan kuin
kuulustelun alussakin, hän koetti luotia vastustajansa tietoja itse
mitään ilmaisematta.
»No kun olitte selvillä asian vakavuudesta, niin miksi olette yhä
jatkanut, vaikka jo kahdesti olette saanut varotukseni?» hän kysyi.
»Siitä syystä, ettette te ole luomisen herra», vastasi nuori mies
häikäilemättä.
Galen Albret vain kohautti silmäkulmiaan.
»Minun kauppani tässä maassa on yhtä suuri kuin teidänkin», jatkoi
nuori mies, ääntään terästäen. »Te ette näytä muistavan, että teidän
yksinoikeutenne on lakkautettu. Jos hallitus olisi hitusenkaan
arvoinen, niin se pitäisi teidät junkkarit kurissa. Teillä ei ole
enempää oikeutta käskeä minua täältä pois, kuin minullakaan karkottaa
teitä. Otaksutaan, että joku vanha eskimo Valasjoen rannalta lähettäisi
teille sanan, ettei teidän ole lupa tulevana talvena asettaa ansojanne
Valasjoen laaksoon. Minä lyön vetoa, ettette pysyisi poissa. Samaa
temppua te vanhan turkiskomppanian miehet yrititte lännessä. Se ei
vedellyt. Kysykää lännen kävijöiltänne, kuulivatko he koskaan Ned
Trentiä mainittavan.»
»Täällä teillä ei näytä olleen yhtä hyvä menestys», sutkautti aseman
päällikkö ivallisesti.
Nuori mies hymyili.
»Tuo pitkä retki», jatkoi Albret, »mikä on käsityksenne siitä. Minä
olen kuullut siitä puhuttavan. Mitä tietoja on teillä siitä?»
Ned Trent puhkesi nauruun. »Ette kaiketikaan tahdo luulotella, että
siinä piilee mitään salaisuutta!» hän ihmetteli. »Jopa jo, tietäähän
sen linjan pohjoispuolella joka lapsi. Aiotte lähettää minut matkaan
aseitta ja antaa mukaan eväitä vain nimeksi. Elleivät erämaa ja nälkä
tepsi, niin tepsivät teidän lähettinne. Minä en koskaan hengissä pääse
Timiskamingiin.»
»Aina sama vanha satu», sanoi Galen Albret, jota asia näytti
huvittavan, »kuulin sen, kun ensinnä tulin tähän maahan. Semmoisia
saatte kuulla kymmenittäin joka intiaanileirissä.»
»Jo Bagneau, Morris Proctor, John May, William Jarvis», luetteli nuori
mies sormillaan lukien.
»Yksityistä kostoa», vastasi aseman päällikkö.
Hän kohotti silmiään kohdatakseen nuoren miehen vakaan epäilevän hymyn.
»Ettekö usko minua?»
»No jaa, jos se teitä huvittaa», myönteli vieras.
»Siitä ei edes kannata puhua.»
»Kummallista, kuinka niin joutava juttu hälyytti näitä ystäviänne.»
Galen Albret mietti.
»Muistakaa, että te itse olette saanut aikaan tämän keskustelun», hän
huomautti. »Nyt minun täytyy pyytää teitä varmasti lupaamaan, että
lähdette tästä maasta, ettekä enää palaa.»
»Sitä en lupaa», vastasi Ned Trent.
»Sitten täytyy keksiä keino, millä teistä pääsemme!» uhkasi aseman
päällikkö, jonka viha vihdoin syttyi.
»Vai niin», sanoi vieras lauhkeasti.
Galen Albret kohotti kätensä ja laski sen taas alas. Vaskenkarvaiset
helakkapukuiset miehet lappoivat peräkanaa ulos.