Miehiä, naisia, koiria, lapsia hyökkäsi esiin tiesi mistä ja sikin
sokin juostiin kilvalla molempien tykkien luo. Asemarakennuksesta
ilmestyi Galen Albret ja alkoi jaella käskyjään. Kaksi miestä
lähti vetämään pitkän lipputangon nenään komppanian veripunaista
lippua. Miesten kesken syntyi kiihkeä vakava väittely siitä, millä
latvajoista brigadi oli metsästänyt — Abitibillä, Mattagamilla vaiko
Missinaibiella. Puoliveri-naiset varjostivat silmiään. Tohtorin
vaimo, rouva Cockburn, joka oli siirtokunnan ainoa toinen valkoinen
vaimonpuoli, tuli ja seisahtui Virginia Albretin viereen. Wishkobun,
etelänpuolesta tuotu ojibwa-vaimo, Virginian uskollinen palvelija,
asettui mustasukkaisena hänen toiselle puolelleen.
»Sama asia joka vuosi. Aina meistä on hauskaa nähdä, kun ne tulevat»,
sanoi rouva Cockburn hiljaa yksitoikkoisella, alistuvalla äänellään.
»Niin», vastasi Virginia, hieman malttamattomasti liikahtaen, sillä
hän kiihkeästi odotti näiden erämaan miesten ryhdikästä esiin tuloa ja
tahtoi nauttia siitä häiritsemättä.
»Mi-di-mo-jaj Ka-uin-ni-shi-shin», sanoi Wishkobun levollisesti.
»Ai», vastasi Virginia lyhyeen naurahtaen ja taputti vaimon ruskeaa
kättä.
Nousi huuto. Mutkan takaa puski kanootti esiin. Ja siinä samassa
jokaikinen mela ponnahti pystyyn tervehdykseksi, sitten kaikki yhtä
haavaa pauhahtivat veteen ja erämiehet tarpoivat vettä kaikella
voimallaan. Kanootti aivan hyppi hyrskypilvessä. Sitten pyörti
toinen esiin niemen takaa ja toinen kaksoisrivi meloja välähti
auringonpaisteessa, ja toinen venekunta riehahti samaan kiivaan
ponnistuksen kiistelyyn, kulkeakseen veikaten pitkän matkan viimeisen
neljännesmailin. Työntäytyi näkyviin kolmas, neljäs ja viides. Tyyni
joki vilisi elämää ja välkkyi väriä. Kanootit kiitivät eteenpäin kuin
kilpahevoset ratsumiehen alta. Katsojat erottivat nyt hyvin venemiehet.
Näkyi selvään, että he olivat somistaneet itseään tilaisuuden
kunniaksi. Pään ympäri oli kiedottu kirkkaanvärisiä nauhoja, kaulaan
heleitä huiveja. Melat oli koristettu iloisesti liehuvilla villaisilla
rihmoilla. Vähän väliä näkyi, että keulamiehillä ja perämiehillä
oli päällään uudet pyhähousut, kun he oikein istuimeltaan kohosivat
antaakseen vielä enemmän pontta ponnistuksille.
Ensin laulettiin kanoottilauluja, mutta kun tuohivenhot nopeassa
vauhdissaan olivat matkansa päähän pääsemässä, niin puhjettiin hurjiin
ilokiljauksiin ja huutoihin.
Siinä samassa he jo olivat aivan ääressä. Perämies nousi ylös
laskeakseen koko painonsa melalle. Kanootti kääntyi äkisti rantaa
kohti. Siinä olevat eivät siltä lakanneet ponnistamasta, kuopivat vain
vettä kilvalla, kunnes oli vain monias syli ilmeiseen haaksirikkoon.
»Sosoh! Sosoh!» huudettiin, pistettiin melat suoraan veteen
voimallisesti taapäin työntäen. Vankka puu taipui ja ratisi. Kanootti
pysähtyi kuin naulattu ja erämiehet hyppäsivät rannalle upotakseen
vastaanrientävään ihmislaumaan.
Rodut olivat melkein tasan jaetut ja itsekukin käyttäytyi luontonsa
mukaan — intiaani tervehtien omaisiaan rauhallisesti ja astuen pois
wigwaminsa suojaan; herkempi valkoinen sulkien syliinsä vaimonsa tai
morsiamensa tai lapsensa. Parvi intiaaninaisia ja puolikasvuisia lapsia
ryhtyi paikalla kanooteista kuormaa purkamaan.
Virginian katse tarkasti joka veneen miehistön. Hän tietysti tunsi
joka miehen, vähäpätöisintä intiaania myöten, sillä niin pienessä
yhteiskunnassa jokainen hyvin tietää vähäpätöisimmänkin kansalaisen
ja hänen asiansa. Jo aikoja sitten hän oli brigadista selvillä. Se
oli suurelta Missinaibielta, jonka lähteiltä lieneekö sataakaan
jalkaa etelää kohti Superior järveen virtaavain jokien latvoille. Se
kokoo vetensä jylhästä, rosoisesta maasta, jonka metsät kiipeilevät
kivikkovaaroja, joet penkovat syvien rotkojen pohjia, jossa oli
vuosikausia oleillut tavattoman runsaasti suuria harmaita susia. Hän
tiesi ulkoa kaikki talviasemat, vaikkei ollut niitä koskaan nähnyt.
Virginia saattoi mielessään kuvitella moisen paikan erillisyyden
ja sen toverittoman miehen sanomattoman yksinäisyyden, joka oli
tuomittu siellä elämään pohjolan pimeät talvet näkemättä muita kuin
harvakselleen intiaaneja, jotka tulivat nahkoja myymään. Helppo oli
mielessään kuvitella sitä hurjaa iloa, kun semmoinen mies lyhyeksi
kesäkaudeksi palasi kanssaihmistensä seuraan.
Kun immen katse sattui viimeiseen kanoottiin, välähti siinä
äkkihämmästys. Venho yhä kellui vedessä keula vain rantaa koskettaen.
Miehet olivat menneet maalle, mutta keskellä venettä istui
nahkakimppujen ja varustemyttyjen keskellä outo mies. Kanootti oli
Kattilan taivalluksen.
Virginia huomasi vieraan nuoreksi mieheksi, jolla oli sangen
puhdaspiirteiset kasvot, vartalo voimallinen, sopusuhtainen,
erämiehen pukuun verhottu, laihat ja suonikkaat, ruskettuneet kädet.
Kanootin rantaan koskettaessa hän ei yrittänytkään rientää maalle
muitten mukana, vaan istui nyt unhotettuna ja kenenkään muun kuin
neitosen huomaamatta, ryhti jäykkänä ja välinpitämättömänä melkein
kuin intiaanin. Mutta kun hän sitten hetkisen luuli olevansa aivan
huomaamatta, niin hänen ilmeensä jyrkkään muuttui. Hän puristi kätensä
nyrkkiin sarvaannahkan verhoomain polviensa välissä, silmät vilkuivat
sinne tänne levottomina ja joku epämääräinen varjo, jolle Virginian
mielestä epätoivo oli kömpelö nimitys, mutta jolle hän ei voinut
parempaakaan keksiä, vaipui hänen kasvoilleen ja pimitti ne. Kahdesti
vieras vilkaisi pois etelää kohti. Kahdesti hän tutki katseellaan
rantakaistaleella hälisevän joukon.
Syventyneenä miehen vartioimattomain mielenilmeitten sanatonta
vaihtelua seuraamaan Virginia innostuneena kumartui eteenpäin. Hän
tunsi jotain epämääräistä vaikutusta, ikäänkuin hän olisi kerran ennen
kokenut jotain samanlaista, tullut tekemisiin jonkun ihmisen taikka
asian kanssa, joka oli herättänyt hänessä juuri saman tunteen kuin nyt
tämä mies. Mutta hän ei voinut itselleen selvittää missä. Yhä uudelleen
ja uudelleen hän vaivasi muistoaan, kunnes oli aivan muistamaisillaan,
mutta aina se taas luiskahti takaisin, juuri kun oli kiinni
tulemaisillaan. Sitten pieni liike, joku päännyökkäys, hermostunut,
nopea käsien tai jalkain vaihtaminen, itsetiedoton olkapäiden asento
väläytti tapauksen hänen mieleensä — valkoisen lumen, hiljaisen metsän,
pienen neliskulmaisen tarha-ansan, ahman, joka epätoivoisena, mutta
kylmäverisenä vikkelästi pisteli tylppää kuonoaan sinne ja tänne,
suotta toivoen aukon löytävänsä, josta voisi pakoon pujahtaa. Mies
tavalla tai toisella muistutti hänelle eläintä, metsien vihaista
pientä rosvoa, joka oli ansaan tarttunut, mutta ei toivottomuudestaan
huolimatta uhallakaan nöyrtynyt, kuten metsän lauhkeammat eläimet
olisivat tehneet.
Äkkiä vieraan ilme taas jyrkästi muuttui. Ryhti jäykistyi,
kasvonpiirteet kovettuivat raudaksi. Virginia huomasi, että joku
rannalla oli osottanut häntä. Hänellä oli taas naamari kasvoillaan.
Ensimäinen tervehdyshälinä oli asettunut. Siellä ja täällä joku
brigadin miehistä nyökkäsi päätään vierasta kohti, jutellen
tovereilleen matalalla äänellä. Pian kaikkien katseet uteliaina
kääntyivät kanoottia kohti. Kuului matalaa keskustelun mutinaa, ei
kuitenkaan äänekkäitä ilon ilmauksia.
Huomatessaan joutuneensa yleisen huomion alaiseksi vieras hitaasti
nousi seisomaan, asteli liikkeitään hieman uhmailevasti harkiten
kanootin pohjalla olevien myttyjen yli keulaan ja seisahtui sinne,
toinen jalka laidalla aivan maalatun tähtimerkin päällä. Syntyi
paikalla kuolon hiljaisuus. Syntyi uusia ryhmiä, ne erosivat taas,
yhdistyivät uudella tavalla kuin veden pinnalla hitaasti yhtyvä
sahajauho, kunnes lopulta muodostui tuijottava puolipiiri, jonka
keskipisteessä kanootin keula ja Kattilan taivallukselta tuotu vieras
olivat. Miesten asento oli uhkaava, naiset katsoivat häntä hieman
pelokkaalla uteliaisuudella.
Virginia Albret tunsi väristyksen tämän äkkinäisen sähkökohdistuksen
sysäyksestä. Synkkä, selittämätön vihamielisyys näytti kohdistuvan
tätä yksinäistä miestä vastaan. Epätoivo, jonka hän luuli vastikään
huomanneensa, oli kerrassaan kadonnut, ja sen sijan oli anastanut
uhmaava välinpitämättömyys ja melkein ilmeinen uhkamieli. Mies oli
purkaukseen kypsä. Virginia ei vähääkään ymmärtänyt, mutta hänen
tunteensa lähti naisen vaiston syvyydestä, ja itsetiedottomasti
hänen myötätuntonsa kääntyi tämän miehen puoleen, joka oli ainoa
tervehdyksettä jäänyt kaikkien muitten omansa löytäessä.
Ehkä kokonaista kuusikymmentä sekuntia vieras seisoi ja epäröi, mitä
tekisi, taikka ehkä odotti jotain sanaa tai elettä, joka saisi hänen
päätöksensä vaa'an kallistumaan. Rannalla toinen toisensa jälkeen tunsi
hänen tuijotuksensa uhman ja osotti levottomuuden oireita. Sitten hänen
tuikea katseensa kohosi tykin luona olevan ryhmän puoleen. Virginia
tunsi rintaansa kouristavan. Hän ei voinut kääntyä pois, vaikka olisi
halunnut. Vieraan katse kohtasi hänen katseensa. Virginia näki hänen
tylyn ilmeensä sulavan mielihyvän yllätykseksi. Hattu lensi siinä
samassa päästä ja viisti aivan veneen laitaa. Ja nyt mies uljaasti
astui rannalle. Jännitys laukesi. Ei sanaakaan vaihdettu.