Seisoi neito päin pohjoista rientävän joen äyräällä. Taempana kyyhötti
kymmenkunta siloa, kalkilla valkaistua rakennusta. Eteisillä ilmoilla
Pohjolan kolkko erämaa päättömine matkoineen, jos kuinka päiviä
kulkea, jos kuinka penikulmia pötkiä, erämiehet, intiaanit ja metsän
eläimet ainoina taipaleillaan. Pieneen kyläkuntaan kiinni aivan hiipi
balsamikuusi ja näre, koivu ja haapa, ja näiden takana väijyivät aavat
nevat, selittämättömät kiviroukkiot, metsä. Ei moneen vuoteen ollut se
neito mitään muuta nähnyt. Kerran kesässä etsi Englannista purjelaiva
hyistä väyläänsä Hudson salmen kautta, halki Hudson lahden, laskeakseen
mahtavaan Moose jokeen ankkuriin. Kerran kesässä laski kuuden sylen
kanootti kahdentoista melan työntelemänä Abitibin vuolaat vedet.
Kerran vuodessa hoputti pieni joukko punavöisiä matkamiehiä uupuneita
koiravaljakoitaan jään poikki tuntemattomien erämaataipaleitten takaa
tullen. Siinä kaikki.
Vuodenajat vaihtuivat hänen silmäinsä edessä, tylyinä kaikki, yksi
sulasta lyhyytensä huolesta alakuloisena. Lyhyen, rehevän kesän
kuluessa intiaanit tulivat nahkojaan myymään, talviasemain hoitajat
lepäämään ja Englannista laiva sen keralla ne tarveaineet ja korut,
jotka hän jo vuotta aikaisemmin oli tilannut. Tuota pikaa oli taas
kaikki poissa, häipynyt erämaahan, palannut suureen tuntemattomaan
maailmaan. Satoi lumi; jäätyivät joki ja lahti. Kummia Peräpohjan
miehiä hiipi ääneti kaupanhoitajan ovelle hylkeennahkoja ja lihaa
tuoden. Katkera rautainen pakkanen iski kyntensä Peräpohjaan,
autiuden tyyssijoihin. Kuin haamut ajelehtivat siitä ohi peuralaumat
revontulien kaarroksessa; hirvi ylväänä ja uhmaillen asteli rannalla
mahtavin askelin; sudet ulvoivat näkymättömissä, taikka juoksentelivat
joen rannoilla kuin koirat järjestyneissä laumoissa. Yöt ja päivät
paukkuivat, jylisivät jäät. Yöt ja päivät liedet puhkuivat uhmaansa
pakkaselle, jota eivät kyenneet lannistamaan, autiuden kansan
kumartaessa niskaansa talven hirmuvallan alla.
Sitten kevään suuri rynnäkkö jääpatoumuksineen ja hirmuineen, Moose
pauhaavana riehuen, tulvapurot nousemassa, kyynäräkaupalla paisumassa,
kunnes aivan saavuttivat hänen isänsä kynnyksen, öisin kummat haltijat
liikkeellä ulvomassa, parkumassa, paukkumassa ja voivottelemassa jään
ja veden äänin. Intiaanilainen imettäjä oli niistä kaikista kertonut —
hyvästä Manuaboshosta ja pahasta Nenauboshosta — kertonut supattavalla
ojibwa-murteellaan, jonka kaiku oli kuin metsän lauhimpien äänien.
Ja vihdoin veden äkkinäinen aleneminen; maan uljas, kiihkeä
pukeutuminen uusiin lehtiin, mehukkaihin ruohoihin, tuoksuruusujen ja
vuokkojen hekkumaan. Tuulen henki lauhtuneena, tuhannet laululinnut
maasta ilmaan pyrähtämässä, villihanhi joikumassa voitonriemuaan. Ja
taivaalta paistamassa Pohjolan helteinen kesäaurinko.
Silloin palasivat erämaista »brigadit» turkiksineen, nuo talviasemain
karkaistut kauppiaat, ja hehkuttivat mielikuvituksen laulujensa
salaperäisellä, autiolla viehätyksellä. Lyhyen kesäkauden, joka
loppui lyhyeen kuin kaakon siiven välähdys rannan varjossa, asema oli
vilkkaana ihmisvilinästä. Intiaanit pystyttivät wigwaminsa virran
mutkan alle leveille niityille; puoliveret kuljeskelivat joukosta
joukkoon väläytellen kirkkaita hampaitaan ja viekkaita mustia silmiään
kenelle kulloinkin asia vaati; kauppiaat loivat jäykkiä silmäyksiä
pienen mustan piippunysänsä takaa ja päästelivät lyhyitä lauseita
paksuista mustista parroistaan. Kaikkialla oli iloista hälinää — viulun
vingutusta, naurua, laulua; kaikkialla iloisia värejä — matkustavain
erämiesten punavöitä, puoliverien helmikirjaisia mokkasineja ja
säärystimiä, »brigadin» viittoja, Kri- ja Ojibwaintiaanien vaihtelevia
pukuja. Niinkuin orjantappurain kukat suon reunoilta tämä vuoden lyhyt
kukoistusaika katosi. Jälleen yöt pitenivät, jälleen hiipi pakkanen
ainaisen lumen mailta ja taas ulvoivat sudet karuilta autiomailta.
Neito seisoi nyt nilkkojaan myöden vihannassa ruohossa, päivä valeli
häntä paisteellaan ja ulapalta kantoi humiseva tuuli virralle suolaisen
henkäyksen kiihotusta. Hänen pukunsa oli harmaata villakangasta, hän
oli avopäin. Hienot hiukset liehuivat ohimoilla kellervinä kuin kypsä
vehnä ja varjostivat pohjattoman tummia silmiä. Tuuli oli tuonut hänen
vaalealle ja kainosti ruskahtavalle iholleen vähän samaa väriä kuin oli
huulilla. Huulien helakka puna ei huomaamatta haalistunut muun ihon
väriin, kuten yleiseen, vaan oli yhtä kirkasta reunoihin saakka; silmät
olivat suuret ja katseettomat. Toinen käsi lepäsi kirjaillun pronssisen
kenttätykin perällä.
Mc Donald, kaupanjohtaja, kulki asemarakennuksesta varastohuoneeseen,
jossa hän joka päivä teki intiaanien kanssa vaihtokauppaa; aseman
toinen skotlantilainen, neidon isä Galen Albret, koko tämän seudun
ylipäällikkö, kulki edestakaisin aseman verannalla valkoista partaansa
sivellen; hirsiaidan luona nuori Akilles Picard vihelteli suurelle
kuoville vastauksia; kirkolta asteli niityn poikki pieni Crane,
anglikanisen kirkon lähetyssaarnaaja, ja tirkisteli lyhytnäköisillä
vaaleilia sinisilmillään. Joen uomasta kuului kalkutusta Sarnierin
intiaaneineen tilkitessä pitkän ranta-kauppaveneen saumoja. Impi
ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän haaveksi, oli vaipunut
muisteluihin.
Hänen solakan vartalonsa viivoissa, sen asennossa tuossa vanhan
tykin vieressä vanhan joen rannalla oli jalon veren suloutta,
sääty-ylväyttä. Olihan isä koko tämän seudun yksinvaltias, jota sen
kaikki ihmisolennot pelkäsivät, rakastivat, tottelivat. Matkaan
lähtiessään hän kulki ylpeästi kuin keskiaikainen lääniherra; ja kun
hän oli kotona, niin hänen luonaan käytiin Albanysta, Kenogamista,
Missinaibiesta, Mattagamista, Abitibistä — kaikilta Pohjolan joilta
saakka ohjeita saamassa. Kaikki väistivät hänen kulkiessaan, hänen
pienintä sanaansakin toteltiin. Kodissa noudatettiin ylimyksellisiä
seurustelumuotoja, ja kodin valtiatar oli tämä tytär. Huomaamattaan
tytär oli tottunut armollisena käskemään. Hän tiesi hymynsä, sanansa,
tiesi omankin arvonsa. Mutta olikin hänen valtakuntansa suurempi kuin
moni Euroopan maa. Tyynenä, puhtaana, ylevänä hän liikkui alamaistensa
keskellä.
Ja tämän valtakunnan valtijattarena hän esiintyi, kun talossa
oli vieraita, istui isoisena upean hopeisen pöytäkaluston
takana, komppanian kuuluimman löytöretkeilijän, Sir George
Simpsonin, muotokuvan alla, jakeli vankkoja erämaan ruokia sirolla
kädellä, kuunteli keskustelua itse vaieten ja lopulta suurella
yhteiskumarruksella jätti seuran soitellakseen vienon surumielisiä,
muualla ammoin unhotettuja lauluja vanhalla pianolla, jonka »Lady
Head» monta vuotta sitten oli Englannista tuonut, vieraitten sillä
välin ilostumistaan ilostuessa juodessaan täyteläistä portviiniä ja
poltellessaan kypsiä Manila-sikareja, joita komppania ilmaiseksi antoi
virkamiehilleen. Kahvia juotaessa seuralla taas oli ilo ihailla, kuinka
viehättävän luontevasti hän esiintyi vallasnaisena, vanhan maailman
tapaan. Semmoisia vieraita ei kuitenkaan ollut monta, eivätkä he
käyneet usein. Yksi oli Mc Tavish, jonka asema, Rupert's House, oli
kolmen päivämatkan päässä koillisen puolessa; toinen Fort Albanyn Rand,
jonka luo oli viikon matka luodetta kohti; ja vielä Fort Georgen Mault,
joka oli kymmenen päivämatkaa vielä näitäkin kauempana. Kaikki he
olivat harmaantuneet komppanian palveluksessa. Heidän mukanaan tulivat
apulaiset, enimmäkseen englantilaisten ja skotlantilaisten perheitten
nuorempia poikia, joilla oli suunnaton kunnioitus komppaniaa ja vielä
suunnattomampi ylipäällikkönsä tytärtä kohtaan. Kerran parissa kolmessa
vuodessa saapuivat Winnipegistä tarkastajat kuuden sylen kanooteissaan,
upeissa turkeissaan, punaiset liput pitkällä vettä viistäen. Silloin
pääasemalla juhlittiin ja tanssittiin, tehtiin iloisia huviretkiä,
pohdittiin yhteisesti tai yksityisesti tärkeitä asioita, vakavia
arvokkaita neuvoja, varotuksia, käskyjä. Sitten he taas menivät
menojaan. Ypöyksinäisyys hiipi jälleen totutuille tiloilleen.
Neito haaveili. Hän koetti muistella. Etäisiä, puoleksi unhotettuja
kuvia, urheita kohteliaita miehiä, siroja kauniita naisia, mitä kaikkea
lienee piillyt hänen mielikuviensa pilvissä. Hän oli kuulevinaan
heidän äänensä kuin kosken pauhun alta, kuin etäiset tiuvut, jotka
heikosti helisevät tuulen takaa, kuinka he surkuttelivat häntä,
huudahtelivat hänen tähtensä; he väikkyivät hänen mielessään hämärinä,
vaihtuvina kuin sumuhunnut tai varjokuvat kuutamoisessa auteressa,
kumartuen hänen puoleensa kirkkain loistavin silmin, täynnään
myötätuntoa pientä tyttöstä kohtaan, jonka piti lähteä niin kauas
pois tuntemattomaan maahan; hänellä oli heistä tunne kuin tuulen
henkäyksestä yön hiljaisuudessa, hyväilyistä, syleilyistä, korkeista
jäähyväisnosteluista. Yhden hän käsitti tunteellaan selvään — uljaan
nuorukaisen, joka oli nostanut hänet kaikkien nähtäväksi. Yhden hän
näki selvään — kastesilmäisen, suloisen naisen, joka oli hänelle
kuiskannut rakkaita, katkonaisia sanoja. Yhden hän kuuli selvään
— lempeän äänen, joka sanoi: »Jumalan rakkaus olkoon kanssasi,
sydänkäpyseni, sillä pitkä on matka edessäsi ja monta päivää kuluu,
ennenkuin jälleen olet Quebecissä.» Ja neidon kasvot äkkiä vettyivät
ja kirkastuivat, sillä tämä pohjola oli sangen ikävä maa. Hän levitti
kätensä väsähtäneesti.
Sitten hän laski käsivartensa alas, hänen silmänsä suurenivat, hän
taivutti päätään eteenpäin, kuuntelevaan asentoon.
»Akilles!» hän huudahti, »Akilles! Tulkaa tänne!»
Nuorukainen lähestyi kunnioittavasti.
»Mademoiselle?» hän kysyi.
»Ettekö kuule?» neitonen sanoi.
Heikosti, vähän väliä hukkuen, kuului etelästä päin miesten ääniä.
»Grace à Dieu!» huudahti Akilles. »A-iiva nii. See on la brigade!»
Ja nyt hän juoksi huudellen asemalle.