NIINA (Kurkistaa ovesta.) Kas, eikö Johannes olekaan täällä?
JUUDIT. Ei. Hän meni jo hyvän aikaa sitten puutarhaan kävelemään Virvan
kanssa.
NIINA. Minä luulin kuulleeni täältä ääniä.
JUUDIT. Kontiala kävi täällä.
NIINA (Soinnuttomasti.) Mitä hän tahtoi?
JUUDIT (Yksitoikkoisesti.) Hän tahtoi sovittaa kaikki. Väistyä syrjään
sinun elämästäsi ja tukea jälleen Petraa.
NIINA. Jumalan kiitos!
JUUDIT (Äidillisesti.) Sinä olet siis iloinen siitä, pikku-sisko? Et
kanna hänelle kaunaa?
NIINA. Olen iloinen. Ja olisi väärin minulta kantaa kaunaa hänelle.
Hän unohti itsensä hetkiseksi, mutta samoin tein minäkin. Suutuin
silmittömästi (Hiljemmin.) Eikä totuudesta pitäisi niin suuttua. Sillä
hän sanoi vain totuuden...
JUUDIT. Minkä totuuden?
NIINA. (Epävarmasti.) Hän sanoi... että... että Johannes rakasti sinua
eikä minua... Minä olen sen aina tiennyt... ehkä muutkin... Mutta sitä
ei olisi saanut sanoa minulle. Se oli niin julmaa, niin raakaa. Kajota
toisen ihmisen elämän salaisuuteen. Sitä vartenhan minä menin hänelle
vaimoksi, että minä hänen rakkaudensuruaan lohduttaisin. Hän rakasti
sinua, mutta hän tarvitsi minua. Sillä minä olin ainoa, joka todella
rakastin häntä...
JUUDIT. Etkö ole ollut katkera minulle, sisko?
NIINA. Sinulleko? Sinua olen aina ihaillut ja rakastanut. On niin
luonnollista, että hän sinua rakastaa. Sinä olet niin viisas, niin
voimakas, niin jalo ja niin paljon suurempi kuin minä. Minä tunnen
aina mitättömyyteni sinun rinnallasi. Ja nyt kun tulit, olin jo valmis
väistymään. Luulin, että tulit täyttämään minun paikkaani kodissa...
JUUDIT. (Naurahtaen.) Me kaksi emme milloinkaan voi täyttää toistemme
paikkaa. Me olemme niin erilaiset...
NIINA. Se on totta. Siksi minä lapsena välistä pelkäsin sinua, sinun
silmiäsi, jotka katsoivat aivan sielun pohjaan, suutasi, joka oli niin
hyvä, mutta ei koskaan nauranut, käsiäsi, jotka olivat niin kauniit,
mutta jotka eivät koskaan leikkineet eivätkä hyväilleet, otsaasi, jonka
takana oli niin paljon ajatuksia... Sano minulle, oletko sinä koskaan
rakastanut? (Epäröiden.) Etkö sinäkin kerran rakastanut Johannesta?
JUUDIT. (Mietteisiin vaipuneena.) Oli aika, jolloin minä kadehdin
kaikkia naisia, niitä, joilla oli lemmen onni omanaan, ehkä enemmän
vielä niitä, jotka olivat niin nuoria, etteivät sitä vielä tunteneet,
ja niitä, jotka olivat niin vanhoja, että kaikki oli jo ohitse, — aika,
jolloin kärsin... Se oli kai rakkautta...
NIINA. Mutta miksi sinä siis — —?
JUUDIT (Viittaa häntä vaikenemaan.) Minulta puuttuu kai sitä, mitä
on kaikilla muilla naisilla. Sinua aina pienestä pitäin ihmettelin.
Sinussa oli jotakin, jota en ymmärtänyt. Sanoin itselleni, että
sinulta puuttui itsesäilytysvaistoa... Mutta se kai juuri on
tehnyt sinut oikeaksi naiseksi, joksi minä en koskaan tullut. Kun
olit yksitoistavuotias, sait ankaran keuhkokuumeen. Ja muistatko,
kuinka sen sait? Sinä istuit talvisydännä ikkunalaudalla ja syötit
elättikyyhkysiäsi. Istuit alusvaatteillasi etkä hennonut sulkea
ikkunaa, kun et raskinut ajaa niitä pois. Silloin se oli minusta
luonteen heikkoutta, ja nyt sanoisin, että siinä on koko naisen voima.
Ehkä sinulta puuttuu itsesäilytysvaistoa, mutta sinulla on parempaa,
sinulla on kyky säilyttää muita. Sinä kuulut niihin hiljaisiin
uhraajiin, itsensä unohtajiin, jotka lohduttavat miestä rakkauden
pettymyksen jälkeen, jotka pelastavat sortuvat ja sovittavat hänet
uudestaan elämän kanssa, antavat hänelle takaisin voiman, jonka hän
luulee jo kadottaneensa. Usko minua, sinunlaistasi juuri, rakas sisko,
eikä ketään muuta, tarvitsee Johannes.
NIINA (Hiljaa, päätään nyökäyttäen.) Hän kaipaa hoitoa kuin lapsi...
JUUDIT (Sydämellisesti.) Sinä olet hoitanut häntä hyvin, olet pitänyt
ilman puhtaana siinä sisimmässä sydänkammiossa, missä syntyvät ne
kipinät, joista maailman valo kerran on nouseva. Minun tieni vie taas
sinne, kauas, kohti tuntemattomia kohtaloita...
NIINA. Etkö voisi jäädä tänne?
JUUDIT. Minun ei olisi pitänyt tänne koskaan tullakaan. Olen kylvänyt
turhaa levottomuutta ympärilleni. Paraskin on muuttunut pahimmaksi.
Ja kuitenkaan en voi luopua entiseltä polultani. Sellainen poltto on
minulle pantu sydämeen.
NIINA. Luulen, että Johanneksesta parannuttuaan tuntuu tyhjältä, jos
sinä lähdet...
JUUDIT. Tee hänet onnelliseksi, Niina! Sinä voit sen tehdä. Ja minäkin
olen silloin onnellinen, kun tiedän, että te kaksi olette sitä.
(Suutelee Niinaa otsalle. Hiukan surumielisesti.) Ilman isänmaata,
ilman kotia ja rakkautta, niin kummasti on minun tähteni kulkuni
säätänyt..
NIINA (Kyynelöityen.) Rakas Juudit-siskoni, välistä minusta tuntuu,
että sinulla on liian pingoittunut käsitys ihmisyydestä, että sinä et
koskaan voi tulla onnelliseksi.
JUUDIT (Raskasmielisesti.) Sinä olet oikeassa, pikkusisko. Minusta taas
on välistä tuntunut, että sinulla on väärä käsitys naisellisuudesta ja
että siksi aina saisit olla orjuudessa... Mutta kentiespä se juuri on
onni...