KONTIALA. (Keskeyttää hänet kädenliikkeellä.) Älä sano mitään,
ennenkuin minä olen sanonut kaikki. Sinä luulet olleesi kerran nuoren
runoilijan ihailtu lemmitty ja senjälkeen rakastettu aviovaimo. Sinä
et ole ollut kumpaakaan. Sinä olet pitkän petoksen uhri, sydämettömän
leikittelijän leikkikalu, väärinpelaajan hätävara, salaamerkitty
taskukortti. Hän meni naimisiin kanssasi uhmasta ja hylätyn rakkauden
epätoivosta, kiusatakseen sitä toista, jota hän rakasti ja jota hän
rakastaa vieläkin...
NIINA. (Tukahtuneesti.) Ketä toista?
KONTIALA. Sisartasi Juuditia. He pettävät sinua yhdessä.
NIINA. (Kuin henkeään haukkoen.) Sinua halpamaista olentoa!
KONTIALA. Jos totuus on halpamainen, niin olen minäkin halpamainen.
NIINA. (Kuohuksissaan.) Mieheni on paras ihminen maailmassa, ja Juudit
on itse totuuden perikuva. Mutta sinä, sinä olet kurja panettelija!
(Kuin itkuun purskahtamaisillaan.) Tämä siis on sinun kiitoksesi
kotia kohtaan, jossa sinua on kohdeltu kuin oman perheen jäsentä!
(Kuin sovitellen.) Oh, sinun mieletön mustasukkaisuutesi johtaa sinut
ajattelemattomiin sanoihin, joita perästäpäin kadut katkerasti, siitä
olen varma...
KONTIALA. (Hymähtäen.) Ajattelemattomiin. On minulla ollut aikaa
ajatella. Mutta ajattele sinäkin vähän sanojasi. Mustasukkainen kyllä
olen, en kiellä sitä, mutta olenko koskaan näinä pitkinä vuosina
hairahtunut mihinkään lähentelemisiin, olenko koskaan vahingoittanut
tai halventanut miestäsi maailman silmissä? Eikö asian laita ole
juuri päinvastoin? Käytä vähän järkeäsi. Muistele entisiä. Kuka se
oli, joka teidän naimisiin mentyänne hankki Petralle lainan, joka
teki hänelle mahdolliseksi perustaa oman kodin? Kuka tuki häntä
ensi aikoina aineellisesti ja henkisesti, kuka vakiinnutti hänen
asemansa kiinnittämällä hänet mahtavan kustannusliikkeen omaksi?
Minä. Kuka toimitti hänelle ensimmäisen suuren runoilijamenestyksen
lemmenlauluilla, jotka sanomalehdissä — minun viittauksestani —
merkittiin sinulle omistetuiksi (jota ne eivät olleet)? Kuka toimitti
hänelle kannattavan puolueen ja sen kautta kansan kannatuksen? Minä.
Kuka sanomalehden, joka on toitottanut hänen suuruuttaan? Minä (Siten
tehdään runoilijasta suurmies, ei siksi synnytä eikä siksi runoilla
itseään niinkään vaan.) Ja kuka on vihdoin vuosikausia seurannut Petran
jälkiä kuin liktori ja tuonut hänet kotiin kevytmielisiltä retkiltä?
Minä. Ja vain siksi, ettei sinun silmiäsi itku rumentaisi, ettei sinun
poskiasi odotus kalventaisi, että sinun olisi hyvä olla, Niina. — — —
Niin että, jos tässä tulee kysymys kiittämättömyydestä, niin sopii se
mainesana paremmin jollekin muulle kuin minulle. Petra ei ole ikänä
minua kiittänyt. Hän on yhtä vähän huomannut minun palveluksia kuin
sinun (Ivallisesti.) Hänelle lankeaa kaikki luonnostaan. Hänhän on
yli-ihminen. Hän liitelee pilvissä, kaiken yläpuolella...
NIINA. (Silmät tulta iskien.) Hän on yläpuolella. Ja ne pienet
heikkoudet, jotka hänellä on, maksaa hän monin verroin takaisin
luomistyöllään ja nerollaan.
KONTIALA. (Lakoonisesti.) Niin kai... Minä olen vain tavallinen
ihminen. Minä en ymmärrä runoutta enkä ehkä pane sille tarpeellisen
suurta arvoa, vielä vähemmän runoilijoille, jotka eivät sitä ihmisenä
ansaitse, ainakaan en niin paljon kuin he itse tahtovat. Mutta minä
rakastan sinua, Niina, enemmän kuin itseäni, enemmän kuin mitään
maailmassa. Minä en voi sallia, että kukaan sinua halventaa. Minä en
tahdo, että sinä kärsit...
NIINA. (Nyyhkyttäen.) Jos vähääkään olisit välittänyt minun
kärsimyksistäni, et tätä kaikkea olisi minulle sanonut...
KONTIALA. (Lempeästi.) Tämä on vain hetken tuska. Se menee ohitse.
Leikkaus, joka poistaa mätäpaiseen ja parantaa (Tarmokkaasti.) Niina,
jätä tämä kaikki valhe, tämä kärsimys. Tule minun kanssani. Minä vien
sinut pois, minä kannan sinut käsivarsillani kautta elämän. Niina!
(Levittää käsivartensa.)
NIINA. (Leimahtaen.) Jos olet luullut, että katalalla panettelulla
ja itserakkaalla kerskailulla voit voittaa naisen sydämen, niin olet
erehtynyt. Nyt vasta olet paljastanut koko konnamaisen luonteesi, sinä
käärme, jota olemme povellamme elättäneet, sinä koronkiskuri, joka olet
rikastunut Johanneksella, leikannut pankkikuponkeja hänen kunniallaan!
KONTIALA. (Uhkaavasti.) Ole valuillasi! Älä herätä leijonaa minussa.
Sen ensimmäinen hyväily surmaa sinut. Sen karjahdus kuuluu kautta maan.
Tähän asti minä olen hoivannut sinua tuolle miehelle, mutta jos minun
päähäni pälkähtää erottaa sinut hänestä, niin olen minä mies myös sen
tekemään.
NIINA. (Hurjasti.) Mene! Minä vihaan sinua.
KONTIALA. (Intohimoisesti, sokeasti.) Ja minä rakastan sinua. Minä
tahdon sinut omakseni. _Minä tahdon_. (Sulkee hänet väkisin syliinsä,
suutelee häntä.)
NIINA. (Tempaisten itsensä irti kuin mielipuoli, tarttuu
kynttilähaarukkaan ja sinkoaa sen kohti Kontialaa kuitenkaan
osaamatta.) Sinä konna!
KONTIALA. (Kähisten kiukusta.) Konna! Siinä kiitos kaikesta.
NIINA. (Poissa suunniltaan.) Mene, mene! Pois tästä talosta!
KONTIALA. (Mutisten.) Jos minä menen, luhistuu kaikki.