KONTIALA. (Jatkaa.) Minä olen tähän asti vaiennut, ja se vaikeneminen
on ollut rikos. Minä en jaksa enää. Rakastan ja kunnioitan sinua
liian paljon. Minä tahdon pelastaa sinut valheesta ja oman sydämeni
salatun rakkauteni kuormasta. Niin, minä rakastan sinua, Niina, olen
rakastanut pienestä poika-pahasesta asti. Tuo rakkaus on uinunut
sieluni pohjalla kuin vuori, kuin valtameri, kuin möhkäle ääretön,
jolle en ole uskaltanut antaa mitään muotoa. Olen pelännyt, että jos se
aikaa purkautua, se hautaa allensa kaiken. Se ei ymmärrä leikkiä. Ja
minä luulin sinun leikkivän viheriällä oksalla kuin pienen lintusen...
Senkin saatan sietää, että toinen sinua rakastaa ja toinen sinut
omistaa, mutta en sitä, että toinen sinua rääkkää ja heittää sinut
syrjään kuin halvan räsyn...