KONTIALA. (Kiihkeästi.) Ei, sinä et puhu totta. Sinun silmässäsi
kiiltää kyynel, sinä kärsit. Koko sinun elämäsi sisällys on pelkkää
kärsimistä, uhrautumista, palvelemista.
NIINA. Uhrautuminen on rakastavan sydämen suurin ilo. Miten tyhjää
olisi elämä ilman sitä, ja miten köyhää rakkaus.
KONTIALA. (Tarttuen Niinan käteen.) Rakas Niina, se on uhrautumista
tyhjän vuoksi. Kukaan ei kiitä sinua palveluksistasi, kukaan ei
palkitse vaivojasi.
NIINA. (Temmaten kätensä irti.) Sinä olet hullu tänä yönä, Ville! Puhut
mielettömiä. Olet juonut liikaa. Hyvää yötä. (Aikoo mennä.)
KONTIALA (Tulee hänen perässään, omituisella äänenpainolla.) Pelkäätkö
sinä minua?
NIINA (Pysähtyy kuin uhmaten.) En. Miksi minä pelkäisin?
KONTIALA. (Olkapäitään kohauttaen.) Itsesi vuoksi, tai ihmisten vuoksi.
Tai siksi, että on yö... (Tullen lähelle, katsoen Niinaa tiukasti.)
Etkö sinä pelkää, että ihmiset puhuvat siitä, että niin usein käyn
öisin talossanne?
NIINA. (Loukkaantuneena.) Sellaisen yläpuolelle minä asetun. Etkä sinä
käy täällä minun, vaan mieheni vieraana. Teillähän on niin paljon
yhteistä... Ja monta kertaa... niin... (hämmentyen) olet tehnyt hänelle
palveluksenkin sillä, että olet tullut mukaan... Kaikesta siitä olen
sinulle kiitollinen. Olet Johanneksen ystävä, ja kaikki mieheni ystävät
ovat minunkin ystäviäni.
KONTIALA. Vain miehesi ystävänäkö sinä minusta pidät? Eikö sinulla ole
mitään muuta tunnetta minua kohtaan? Olemmehan me lapsuudentovereita.
Entäpä, jos en olisikaan miehesi ystävä?
NIINA. Mutta kun nyt satut olemaan...
KONTIALA.(On vaiti hetken, sitten synkästi, päättävästi.) Se ei
ole totta, Niina. Sinä olet erehtynyt. Minä en ole miehesi ystävä.
Minä olen sinun ystäväsi. Minä olen tehnyt hänelle kenties joitakin
palveluksia, mutta olen tehnyt kaiken vain yksinomaan sinun tähtesi.
Petralla ja minulla ei ole mitään yhteistä, tai jos on, on se vain
(kaameasti naurahtaen) yhteinen rikostoveruus sinua kohtaan.