NIINA. (Säpsähtäen.) Ah, sinäkö siinä oletkin. Kuinka pelästyin. Luulin
vieraiden jo menneen, kun puheensorina vaikeni.
KONTIALA. (Matalalla äänellä.) Tohtori Kalmu on Petran luona. Minä
odotan häntä.
NIINA. Sepä hyvä. Johannes tarvitseekin lääkäriä. Hänen sydämensä on
ollut niin huono viime aikoina.
KONTIALA. (Pehmeästi.) Entä sinun sydämesi, Niina, miten sen laita on?
NIINA. (Väkinäisesti.) Hyvin tietysti. Minua ei vaivaa mikään. Minä
olen terve kuin pukki.
KONTIALA. Toista puhuvat sinun kalvaat poskesi ja tummat juovat
silmiesi alla. Ja kun minä muistan, kuinka sinä ennen olit punaposkinen
kuin ruusu...
NIINA. Ruusut kuihtuvat ja ihminen vanhentuu.
KONTIALA. Ja kuinka sinä olit iloinen... Minne on sinun ilosi kadonnut?
NIINA. Se ei ole kadonnut. Se on vain painunut syvemmälle, saanut
toisenlaisen sisällön.
KONTIALA (Hartaasti.) Minä niin kaikesta sydämestäni toivoisin, että
sinä olisit onnellinen. Niina, sano minulle, oletko sinä onnellinen?