PETRA. (Kuin itsekseen.) Jumalan kiitos, että menivät vihdoin. (Katsoo
Juuditiin. Hetken vaitiolo. Muuttuneella äänellä.) Juudit!... Oletko se
todellakin sinä! Vai onko se sinun haamusi?
JUUDIT. (Hiljaa, kaukaisesti.) Minä luulen, että se on minun haamuni...
PETRA. Miten kaikki elämässä käy toisin kuin mitä kuvittelee. Kymmenen
pitkää vuotta olen sinua odottanut takaisin tulevaksi, joka päivä, joka
hetki. Ja minä kuvittelin, että kun se hetki koittaa, niin silloin on
suuri juhla kahdella ihmisellä maan päällä, korkea ja hiljainen kuin
kohtalon täytymys, vaikka he kohtaisivat toisensa keskellä hälisevää
katua. Ja nyt olet ollut täällä jo viikon päivät, minun luonani, enkä
ole saanut sinua edes kahden kesken tavata. Äsken sinun läsnäolosi
aivan salpasi suuni, en voinut ottaa osaa keskusteluun, en kuullut edes
mistä oli puhe. Minä kuuntelin vain sinun äänesi sointua, joka oli
kuin helkähdys autuaammilta ajoilta; minä katselin vain sinun tummien
silmiesi syviin kaivoihin, jotka heijastelivat minulle nuoruuteni
taivaan tähtiä, ja kyselin itseltäni: onko, onko hän todellakin minun
Juuditini?...
JUUDIT. Et saa, et saa puhua noin, Johannes. Minä en ole sinun
Juuditisi, sen tiedät.
PETRA. (Uneksivasti.) Sinä olit kuitenkin kerran...
JUUDIT. Mitä entisistä! Ne on unohdettu...
PETRA. Se ei ole totta, Juudit. Sinä et ole voinut unohtaa. Tai olet
unohtanut kaiken sen pahan, järjettömän, ohimenevän ja epäoleellisen,
joka meidät erotti, kuten minä, ja muistat vain sen suuren, hyvän, sen
ihanan henkiheimolaisuuden, joka meidät yhdisti ja yhdistää vieläkin...
JUUDIT. (Päätään pudistaen.) Kaikki erottaa meitä nyt. Me kuulumme eri
maailmoihin.
PETRA. Vaikka tähdestä tähteen kutoo sillan rakkaus!
JUUDIT. Miten sinä puhut! Minä en rakasta sinua...
PETRA. (Hiljaa.) Muistatko, Juudit, kerran kuvittelimme rakkautta, joka
kestäisi iankaikkisesta iankaikkisuuteen. Mihin kadotit sen rakkauden?
JUUDIT. (Kaukaisesti.) Sille rakkaudelle kävi huonosti. Se muuttui
vihaksi, sitten halveksinnaksi, sitten suruksi ja anteeksiannoksi,
vihdoin unohdukseksi...
PETRA. Ei, sinä et ole voinut unohtaa. Sinäkin olet kärsinyt kuten
minä, minä näen sen silmistäsi, huuliesi kaarteesta, kuulen sen äänesi
soinnista ... Ja kärsimys se pitää muistia vireillä...
JUUDIT. Minä en kärsi enää...
PETRA. Mutta et ole onnellinenkaan — niinkuin olisit voinut olla...
JUUDIT. Olen nyt toisella tavalla onnellinen... minulla on työni...
PETRA. Mitä on elämä ilman rakkautta!
JUUDIT. Minä rakastan nyt kaikkia ihmisiä. Niin on minun sydämeni
laajentunut — sinun jälkeesi. Sinä surmasit minussa naisen, mutta teit
minusta ihmisen.
PETRA. Ja minun sydämeeni ei mahdu ketään muuta kuin sinä, Juudit. Niin
sulkeutui se suruunsa, silloin kun sinä minut hylkäsit. Sitä samaa
saavuttamatonta rakkautta se on siitä asti kaihonnut ja ikävöinyt, sitä
ihanteen täyttymystä... Sinä murskasit minun elämäni onnen, mutta teit
minusta runoilijan...
JUUDIT. Sekin on onni...
PETRA. On, jos kuviteltu onni on onnea. Tai ehkä se onkin ainoa
todellinen!
JUUDIT. Ainakin sinulle. Tuo mitä sanoit, on runoilijan uskontunnustus.
Sinä et milloinkaan ole kestänyt todellisuutta. Sinä olet kuvittelija,
haaveilija. Kun sen opin ymmärtämään, opin myös antamaan paljon
anteeksi ja alistumaan kohtaloon... Ei voinut käydä toisin... Ja sinä
olet sama vielä. Sinuun ei voi luottaa...
PETRA (Keskeyttäen.) Entä sinuun sitten! Sinusta ei voi olla
turvallinen, sinua ei koskaan kokonaan omista. Sinä olet liian
rauhallinen, liian itsenäinen. Sinä olet aina nuori ja kaunis ja
voimakas. Sinulla ei ole kuihtumusta! Olet aina lähtövalmis. — Ja
rakkaudessa, siinä on jotakin orjuuttavaa, jotakin heikkoa, jotakin
paikalleen näännyttävää...
JUUDIT. Sinua ei voi ottaa toden kannalta. Ellen sitä tietäisi, niin
luuletko, että näin tyynenä kuuntelisin rakkauden kuvitelmiasi — sinun
omassa kodissasi, oman vaimosi vieraana...
PETRA. (Katkerasti.) Omassa kodissani! Miten sinä olet sokea, Juudit!
Onko tämä minun kotini! Minulla on täällä huone, yösija, ruokapaikka,
palvelus, mutta ei kotia! Minulla on rouva, emännöitsijä, salongin
pitäjätär, asunto-osakas, mitä hyvänsä, mutta ei vaimoa, ei sellaista,
joksi minä häntä kuvittelen, joka olisi yht'aikaa työtoveri ja
rakastajatar, äiti ja sisar, runotar ja innoittaja, ruoskija ja
palkitsija, omantunnon vaiva ja parantaja, purje ja ankkuri, ja
jollainen sinä olisit voinut olla, jos olisit tahtonut. Minulla ei ole
muuta omaista maailmassa kuin sinä, Juudit. Siellä missä sinä olet,
siellä on minun kotini. Muuten olen orpo ja juureton. Sinä olet minun
isänmaani ja ihmiskuntani! — Tämä kaikki (viittaa ympärilleen) on vain
muodon vuoksi, paremman puutteessa, oljenkorsi, johon tartuin kiinni,
kun sinä pudotit minut käsivarsiltasi syvyyteen. Aloin uida ilman muuta
päämäärää kuin pysyä pinnalla, ei upota.. (Vaitiolo.) Näet, kuinka olen
rehellinen sinulle...
JUUDIT. On ihmisiä, jotka ovat rehellisimpiä silloin, kun he pettävät
itseään ja muita, uskollisia itselleen silloin, kun he ovat uskottomia
toisille, ja sinä olet yksi niistä. Et vieläkään ole kypsä katsomaan
totuutta suoraan silmiin.
PETRA. Mitä totuutta?