MUMMU. (Kurkistaa arasti ovelta, astuu sitten muutaman askeleen Niinaan
päin tehden merkkejä.) Rouva! Virva siellä kyselee rouvaa ja pyysi
minua käymään sanomassa...
NIINA. (Nousten.) Niin todellakin. Unohdin aivan, että minun piti
lähteä Virvan kanssa ompelijattarelle...
MUMMU. (Vetää Niinan syrjään, kuiskaten salaperäisesti.) Rouva,
kuulkaa, kun se oli taas Virva sen pojan kanssa.
NIINA. Minkä pojan?
MUMMU. No sen Sannin Matin. Pisti puutarhassa pienen paketin sille
käteen. Näin sen omin silmin ja sanon sen rouvalle vain sen vuoksi,
ettei rouva luulisi vielä minun kulettavan talosta pois tavaraa. Viaton
minä siihen olen, niin totta kuin Jumala on taivaassa. Vaikka onkin
niin köyhää ja vaivaista tuo suku. Mitäs minulla olisi antamista, jolla
ei ole mitään. Sanon sen Sannillekin aina, kun tulee, ja ihan sydäntä
lekottaa, kun se siihen tulla kuukertaa. »Tulin Mummua katsomaan»,
sanoo. »Mitäs Mummussa on katsomista», sanon minä. »Ei mitään. Ja mitäs
tänne tulet ihmisiä häpäisemään?» Luullaan vielä minun hyysäävän häntä.
Hävetä saa silmänsä täyteen tuon kurjan tähden. Ei ole meidän suvussa
ennen ollut vaimonpuolta, jolla olisi ollut tahra papinkirjassa, ei
ole. Luullaan vielä minun sille ruokaa holvaavan...
NIINA. (Taputtaen Mummua ja vieden hänet pois kerallaan.) Mitäs Mummu
nyt turhia! Antaa Sannin vaan käydä tervehtimässä ja pojan myös...
(Menevät.)