PETRA. (Astuu sisään vasemmalta, leikillisesti.) Vai niin, vai niin,
vai kinastelemme me, no ihmekös tuo! Kontiala puhuu aina runoudesta,
josta hän ei ymmärrä mitään...
KONTIALA (Samaan äänilajiin.) Ja Petra puhuu politiikasta, josta hän
ymmärtää vielä vähemmän... (Kaikki nauravat.)
PETRA. (Juuditin puoleen.) Tämän Ville-ystävän keppihevonen on haukkua
runoilijoita...
JUUDIT. No, sen olen jo ehtinyt huomata.
NIINA. (Kaataen kahvia kuppeihin.) Ville on sellainen kiusoittelija.
Mikään ei ole hänelle pyhää. Mutta kaikki sanomalehtimiehet taitavat
olla samanlaisia kyynikkoja.
PETRA. (Lyöden Kontialaa olalle.) Hei, terve mieheen (Istuutuu.) Ei hän
ole muuten niin paha kuin hänen sanansa! Aivan vaaraton! Vaikka hän
puhuu vähän puuta heinää.
KONTIALA. Minä pysyn kannallani, jota äsken neiti Juuditille selitin,
että runoilijat ovat kuin purjelaivoja, joilla on suuret, kauas näkyvät
purjeet eikä mitään ankkuria...
PETRA. (Viitaten leikillisesti Niinaan.) Entäs, mitäs tästä ankkurista
sanot?
KONTIALA. (Jatkaa.) Heillä voi olla vaimo ja koti, mutta se ei sido
heitä kuten muita kuolevaisia. Heillä ei tarvitse olla edesvastuun
tunnetta. Heille annetaan kaikki anteeksi. Heillä on kaikki
yhteiskunnalliset edut ilman vastaavaa verotusta. Luonnottomia
etuoikeuksia, sanon minä. Liiallisia vapauksia...
PETRA. (Leksotellen naisille.) Vapaus on Kontialan puolueessa vähän
niinkuin pannaan julistettu. Hän on puoluekurin alla nähkääs... Ja hän
kadehtii minua, joka olen villi...
KONTIALA. Minä olen äkeissäni sinulle.
PETRA. No sen kyllä huomaa. Mutta mistä?
KONTIALA. (Asiallisesti, yksityisesti.) Meidän olisi jo aikoja sitten
pitänyt saada se runosi armeijan vuosijuhlapäiväksi. Ja sinä vain
vetelehdit ja viivyttelet...
JUUDIT. (Väliin.) Hänellä on aikaisempiakin tilauksia. Minäkin olen
tilannut runon.
KONTIALA. Te! — Rakkausrunot saavat odottaa...
JUUDIT. Mutta rauhanystävien mielenosoituspäivä ei odota.
KONTIALA. (Petralle.) Sinä olet siis luvannut avustaa rauhanystävien
mielenosoitusta. Sellaisesta voisit mielestäni kieltäytyä.
PETRA. (Pannen käden sydämelleen, kavalieerimaisesti.) Kauniilta
kälyltäni en voi kieltää mitään, vaikka se maksaisi henkeni.
KONTIALA. Kaunis nainen on aina vaarallinen, se tiedetään, mutta
etenkin tässä tapauksessa. Sillä mitä noihin rauhanystäviin tulee, niin
minä pelkään, että, lievimmin sanottuna, se on sangen hämäräperäistä
joukkokuntaa...
JUUDIT. Eikö runoilijan tule olla kuin Jumalan aurinko, joka paistaa
hyville ja pahoille? Kuinka tahdotte vangita mielikuvitusta, jonka
olemus on vapaus?
KONTIALA. (Happamesti.) Minä en tahdo vangita kenenkään mielikuvitusta!
Minusta nähden saa runoilija sulloa värssynsä täyteen aurinkoa
ja kauneutta ja jaloutta ja urhoollisuutta, sotaa ja rauhaa ja
piru soita vaikka mitä, vaikka vallankumousta, kunhan ne vain
joutuvat oikeihin käsiin ja kulkevat oikeiden välikäsien kautta.
On jotakin, jota sanotaan terveeksi järjeksi ja tahdikkuudeksi, on
liikeperiaatteita. Petra kuuluu tavallaan meille, meidän lehdellemme,
meidän kustannusyhtiöllemme, ja lehdellä ja yhtiöllä taaskin on oma
poliittinen kantansa...
JUUDIT. Ja te tahdotte kytkeä hänet puoluepilttuuseen.
KONTIALA. Jos runoilija ei kuulukaan puolueelle, kuuluu hän ainakin
isänmaalle.
JUUDIT. Runoilija kuuluu ihmiskunnalle.
KONTIALA. (Jyrkästi.) Hyvä. Mutta ottakaa huomioon, että nykymaailman
aikana eivät kaikki, jotka kantavat ihmisen nimeä, ole ihmisiä.
Katsokaa bolshevikkeja! Murhaajia, ryöväreitä, elukoita, mielipuolia,
villipetoja he ovat. Ja heitä vastaan on ihmiskunnan hyväntekijöillä
vain yksi keino: ase.
JUUDIT. Ihmiskunnan hyväntekijöitä eivät ole murhamiehet, vaan
lääkärit, ja lääkärin tunnuslause on: parantaa, ei tappaa.
KONTIALA. Toinen puoli ihmiskuntaa on kuolemaan tuomittu, perikadon oma.
JUUDIT. Kun toinen puoli ihmiskuntaa on sokeudessaan syössyt
sen perikatoon! Eivätkö heidän silmänsä siis milloinkaan aukene
näkemään, että tuo toinen puoli riutuu leivän, ilman, auringon,
onnen, vapauden puutteessa, liiallisen työn uhrina, kurjuudessa,
jonka toisen puolen ylellisyys ja itsekkäisyys on aiheuttanut. Se on
hoippunut nälkäkuoleman partaalla vuosisatoja, polvesta polveen, ja
he ihmettelevät, että se kapinoi, että sillä on liian kiire tulla
onnelliseksi, että se hätäilee. Ihmettelevät, että se ei äänestä
olevien olojen puolesta tässä mallikelpoisessa yhteiskunnassa,
yhteiskuntaa säilyttävien ainesten kanssa. Ihmettelevät sitä, että
jotkut ovat saaneet päähänsä niin vallankumouksellisia oppeja, ettei
muka enää saisi tappaa... Ihmiset ovat sokeita, mutta miksi on
heidät sokaistu? Miksi puhutaan ja kirjoitetaan kunnian kentistä,
kunniamerkeistä, sankareista, miksi puetetaan sota loistavaan pukuun
ja naamiaishelyihin, miksi säestetään sitä soitolla ja laululla ja
runolla? Pois kaikki kaunis valhe! Sota on teurastusta ja sotilaat
pyöveleitä. Ja ihmisillä on oikeus elää! Ja — olla tappamatta!
KONTIALA. (Ivallisesti.) Siis _Fiat justitia, pereat mundus_!
(Viimeisten repliikkien aikana ovat Juudit ja Kontiala kiihtyneinä
nousseet ja siirtyneet pois pöydän ympäriltä. Petra ja Niina istuvat,
Petra katsellen Juuditia, mutta ikäänkuin ei kuulisi koko keskustelua,
Niina vähän levottomasti silmäillen läsnäolijoita.)
NIINA. Heretkää jo, hyvät ystävät! Tuosta voi tulla aivan hulluksi.