JUUDIT. (Naurahtaen.) En minä sentään niin miehekkääksi ole muuttunut.
KONTIALA. Mutta kyllä te olette harvinainen naiseksi, se täytyy
minun sanoa. Luoda itselleen ulkomaisella pohjalla itsenäinen asema,
se ei ole vähän se. Olen kyllä lukenut, mitä lehdissä teistä on
kerrottu. Toimitatte siellä Sveitsissä jotakin lehteä ja kuulutte
jos minkälaisiin liittoihin (Leikillisesti.) Ai ai se Sveitsi on
muuten vaarallinen maa. Kaikenlaiset ryövärit ja maankavaltajat,
vallankumoojat ja hullut pitävät sitä pesäpaikkanaan. Ettei teistä vain
ole tullut bolshevikki! Me täällä Suomessa pelkäämme bolshevikkeja
hirveästi.
JUUDIT. Minähän olen pasifisti, ajan vain maailmanrauhan asiaa...
Siitähän minä olen täällä jo esitelmöinytkin.
KONTIALA. Tosiaan, tosiaan. Mutta sehän vasta onkin
vallankumouksellista. Onneksi siitä ei koskaan tule mitään. Se on
haavetta, naisten ajanvietettä koko aate, samanlainen kuin kaikki nuo
teosofiat, esperantot, vapaamuurariudet ja mitä ne kaikki lienevätkään
nimeltään nuo nykyajan taikauskoiset uudestisyntymisliikkeet.
JUUDIT. (Hymyillen.) Te olette yhtä vanhoillinen kuin
ennenkin! Ja toimitatte tietysti myös yhä vielä uskollisesti
»Yhteiskunta»-lehteänne? Ja olette tietysti myös vanhapoika edelleen?
KONTIALA. (Kumartaa.) Luvallanne kaikkea.
JUUDIT. Ja minun lehteni »Tulevaisuus» edustaa riippumattomien
vasemmistolaisten ryhmää.
KONTIALA. Siellä ulkomailla tietysti voi herkutella sellaisellakin.
Siellä on tietysti sosialistejakin niin monta lajia kuin viinejä
viinilistassa. Mutta meillä ne ovat kaikki yhtä maata, riippuvat kaikki
yhdessä nuotassa, roskaväkeä alusta loppuun!
JUUDIT. Me olemme siis oikeastaan antagonisteja.
KONTIALA. Ei ainakaan näin harvan kerran tavatessa, neiti Juudit.
Saanhan sanoa teitä siksi, vai mitä? Olemmehan me oikeastaan
lapsuuden leikkitovereita. Ja toivottavasti on meillä myös vielä hyvä
yhteisymmärryksemme jäljellä?
JUUDIT. (Kuivasti.) Toivottavasti.
KONTIALA. Ja sentään te olette nyt kuin toinen ihminen, sellainen
maailmannainen, ja teidän mukananne tulee tuulahdus suuresta
maailmasta. Miten kummallista! Muistatteko, kuinka me lapsina leikimme
siellä Kontialan talon haassa? Te ja sisarenne olitte hevosia ja
minä renki. Te ryömitte nelinkontin ruohikossa, ja minä syötin teitä
suolaheinillä ja ketunleivillä. Oli nekin aikoja ne. Olemmeko me
tosiaan samoja ihmisiä?
JUUDIT. (Mietteissään.) Tuskin.
KONTIALA. Siitä on vuosia vierinyt ja paljon on muuttunut senjälkeen.
Kaikki muu paitsi minä. Minä olin silloin rakastunut sisareenne ja
olen yhä vielä. Eikö se ole hullunkurista? Silloin olin niin ujo,
etten uskaltanut sanoa sitä asianomaiselle itselleen, en kenellekään
muulle paitsi teille. Ja nyt on vielä asia ennallaan. Vielä sama suuri
salaisuus!
JUUDIT. (Naurahtaen.) Ja parasta on, että menette tuon »suuren»
salaisuutenne kanssa hautaan. Vanhoillapojilla täytyy aina olla
varastossa tuollaisia romanttisia koulupoikahaaveita, jotka eivät
merkitse sen enempää.
KONTIALA. (Omituisesti painostaen.) Vai eivät merkitse, vai eivät...
JUUDIT. Jos ne merkitsisivät, ette noin vain puhuisi niistä kelle
hyvänsä, ensimmäiselle vastaantulijalle.
KONTIALA. Pyydän. Te ette ole ensimmäinen kuka hyvänsä. Tehän
olette ainoa uskottuni tässä asiassa. Muistatteko, kun Niinalla oli
keuhkokuume, kuinka minä iso koulupoika itkin teidän helmassanne?
Te olette ainoa, joka olette nähnyt minun itkevän ja joka tiedätte,
miten pehmeä minä pohjaltani olen. Muut luulevat että olen kylmä ja
kova luonne. Ujous, nähkääs, se tekee tylyksi, se tekee röyhkeäksi,
se tekee raa'aksi. On tarve peittää arintaan. Muistatteko vielä, mitä
silloin sanoitte, kun paljastin sydämeni heikkouden? Ette kai, mutta
minä muistan. Te sanoitte: »Hyi, iso mies, joka itkee!» Te olette aina
ollut kova, neiti Juudit, yhtä kova kuin minä olen pehmeä (Sisäänpäin
kääntyneesti.) Minä, minä itken vieläkin sitä, että Niina tekee
kuolemaa...
Juudit. Tekee kuolemaa. Mitä tarkoitatte, herra Kontiala.
KONTIALA. Jos olisitte ollut hänen lähellään niin kauan kuin minä,
tietäisitte kyllä mitä tarkoitan, mutta mistä te olisitte vielä
huomannut! Teitä kohtaan harjoitetaan vieraskoreutta. Niin kai. Ja
kaikki näyttää harmoniselta. Mutta niin ei ole asian laita. Niina
kärsii. Hänet kulutetaan loppuun. Häntä kärvennetään hiljaisella
tulella yötä päivää...
JUUDIT. (Teennäisellä kummastuksella.) Kuka sen tekisi?
KONTIALA. Kuka! Te olette julma, neiti Juudit. Pitääkö minun mennä
henkilöllisyyksiin, silloin kun tämä henkilö on minun ystäväni ja
teidän entinen — hakkailijanne... Eikö hän ollutkin?
JUUDIT. (Kylmästi.) Pyydän, jättäkää minut pois näistä
perheromaaneistanne.
KONTIALA. Herra Jumala, loukkaannutteko te? Kaikkihan siitä silloin
puhuivat, juuri kun olitte tullut ylioppilaaksi ja Petra saanut
ensimmäisen teoksensa painosta. Aina olitte yhdessä...
JUUDIT. (Olkaansa kohauttaen.) Nuorten ihmisten tavallista seurustelua.
Eikö sellaista oltu ennen Suomessa nähty!
KONTIALA. Sen pahempi, että se oli vain sellaista! Minä olisin sydämeni
pohjasta suonut sen olevan jotakin enemmän. Pelkästään jo itsekkäistä
syistä. Te olisitte saanut Petran ja minä olisin saanut Niinan! Kaikki
olisi käynyt kuin nuottien mukaan. Mutta te hylkäsitte hänet...
JUUDIT. Pyydän, ei tuonkaltaisia vihjauksia!
KONTIALA. (Sotkien pois.) Niin, tarkoitan, kun ei teidän välillänne
ollut mitään syvempää eikä siitä syntynyt sen kestävämpää, niin Petra
iski silmänsä sisareenne, minun ihanteeseeni, tuohon lapseen...
Piloillaan, leikillään. Ja arvaahan sen, miten runoilija-sädekehä
sokaisi tuon tyttöparan. Ei siihen minun ollut tuleminen enää
likellekään. Ja tässä nyt ollaan...
JUUDIT. Mitä tässä sitten on valittamista!
KONTIALA. (Humoristisesti.) Eikö minulla muka ole valittamista, kun
jäin ilman...
JUUDIT. Sisareni ei ainakaan näy katuvan kauppojaan.
KONTIALA. Sepä se pahin onkin. Hän ei edes valita. Hän on jo kohtalonsa
turruttama. Hän on onneton eikä edes tiedä sitä. Hän alistuu miehelleen
kuin orja, taipuu kuin vitsan varpa hänen käsissään...
JUUDIT. Toisen silmillä ei voida arvioida toisen kohtaloa. Onnettomuus,
jota ei tunne, ei ole mikään onnettomuus. Monelle naiselle on
alistuminen elämänehto, rakkauden mittapuu...
KONTIALA. (Pehmeästi.) Hän hukkaa oman persoonallisuutensa tai on jo
hukannut...
JUUDIT. (Ajatuksissaan.) Moni löytää itsensä hukatessaan minuutensa.
KONTIALA. (Vilkastuen.) Äh! Paradokseja! Kirjallisia mielikuvia! Hui
hai! Minäpä esitän teille muutamia kuivia tosiasioita. Muistattehan
millainen Niina oli nuorena tyttönä! Kuin luotu kasvamaan auringossa
ja levittämään aurinkoa ympärilleen. Ja millainen lauluääni hänellä
oli! Mutta hän ei laula enää milloinkaan! Ja miten hurmaavasti hän
tanssi! Ja nyt! Niin hiljainen, taltutettu. Tuskin hän enää hymyää,
ei milloinkaan naura, ainoastaan palvelee ja jumaloi suurta miestään,
joka tuskin huomaa häntä. Hän ei tohdi puhua ainoankaan miehen kanssa,
jotta ei kadottaisi miehensä luottamusta. Mutta Petra itse — ohoo —
hän sallii itselleen yhtä ja toista — tjaa — runollisia seikkailuja
tai kuinka sanoisin, kirjallisia kokemuksia, aiheiden metsästystä...
Oh, runoilija, hän on ihmisenä hirviö, neiti Juudit, häikäilemätön
tyranni, itsekäs, pahankurinen lapsi, ilveilijä parasta lajia,
sydämetön saippuakupla, itsensä ympäri kieppuva hullu koira... (Kävelee
kiihtyneenä huoneessa edestakaisin.)
JUUDIT. (Keskeyttää nauraen.) Ja sellaiselle hirviölle toivottelitte
minua. Ette mahda panna paljoa arvoa minun elämälleni...
KONTIALA. (Pysähtyen hänen eteensä.) Luvalla sanoen, en koskaan ole
ollut rakastunut teihin, mutta olen aina kunnioittanut teitä — kuin
miestoveria. Ja teissä olisi kyllä ollut miehen vastusta. Teille olisi
Petra sopinut. Niina on hemmoitellut hänet piloille. Ja hän kohtelee
Niinaa kuin tyhjää ilmaa vain... No, olkoon ne asiat penkomatta!
Mutta olettehan nähnyt, miten kalpea ja kuihtunut hän on, aivan kuin
viidentoista lapsen äiti. Ja yksi tytär vain. Mutta hän onkin niinkuin
rakuuna ja mies — niinkuin viisitoista lasta! Onpa siinä kestämistä!
JUUDIT. (Vähän kujeellisesti.) Teistäpä on tullut innokas esitaistelija
naisen vapauden puolesta. Kuka olisi uskonut! Ja miten se sopii yhteen
teidän taantumuksellisen yhteiskuntapolitiikkanne kanssa?
KONTIALA. Naisen paikka on koti. Mutta siellä hänen tuleekin olla
valtiattarena. Ja etenkin mitä Niinaan tulee... No niin, minulla on
omat heikkouteni. Minun täytyy tunnustaa, että omasta puolestani panen
paljon enemmän arvoa kauniille naiselle, joka laulaa ihanasti, kuin
raa'alle miehelle, joka kirjoittaa riimejä, joita ei kukaan ymmärrä,
joissa tavallisin asia on tehty vaikeatajuiseksi, selvin ajatus
sekavaksi...
JUUDIT. Ettepä te arvostele erittäin korkeaksi runouden merkitystä...
KONTIALA. (Levittäen käsiään.) Tjaah. Kullakin on oma makunsa, mikä
pitää minkinlaisista koruista.
JUUDIT. Koruista?
KONTIALA. Kaikki taide on ylellisyystavaraa.
JUUDIT. (Terävästi.) Ja siis vain rikkaiden pöydälle omiaan, teidän
mielestänne. On suuri vahinko, jos runous alentuu tai alennetaan
sellaiseksi (Kuin itsekseen.) Sen pitäisi olla ihmisyyden lippu ja
kansojen omatunto...
KONTIALA. Lorua, lorua! Sellaista ei usko kukaan paitsi ehkä jotkut
romantisoivat esteetikot, rakastuneet tyttölapset ja runoilijat itse
tietysti. He tietysti itse kuvittelevat olevansa kuninkaita hengen
maailmassa, kansojen johtajia ja valtiollisen elämän polttopisteitä
— ja ties mitä. Höpsistä, sanon minä. Mutta antaa lasten pitää
lastensatunsa... Turhamaisuus on kaikkien taiteilijain perisynti,
ja siitä langasta voi heitä vetää kuin jäsennukkeja, mihin asentoon
vain haluaa. En ole nähnyt muita niin moraalittomia ihmisiä.
Runoilijat kansojen omaksitunnoksi! Hahahaa. Joilla ei ole omaatuntoa
itselläänkään. Runoilijoilla ja kansoilla on sellainen omatunto kuin
niille annetaan.
JUUDIT. Ja ketkä sen antavat?
KONTIALA. Liiankin usein sellaiset, joiden ei pitäisi tehdä sitä.
Terveiden, yhteiskuntaa säilyttävien voimien tulisi alistaa kaikki
alaikäiset ja edesvastuuttomat. Harvain hallitus!
JUUDIT. Vaikkakin nuo harvat veisivät kansan perikatoon!
KONTIALA. Kansa itse tekee sen vielä varmemmin...