_Eeva_ (tulee sivuovesta väsyneenä ja alakuloisena). Täälläkö te yhä
istutte? Minä taisin nukkua tuolla sisällä, mutta heräsin kovaääniseen
puheluun. Oletteko te taas riidelleet? Kumma kun eivät ihmiset osaa
elää sovussa. (Hiljaisuus, kaikki ikäänkuin kaihtavat Eevaa.) Voi,
miten minä olen väsynyt! Pääni on raskas kuin lyijyharkko. Minä en totu
tähän elämään, en koskaan. Minua kammottaa hiljaisuus täällä päivisin,
mutta vielä enemmän pelkään minä öistä melua.
_Ankeliiina_. Mutta kultaseni, sinun täytyy koettaa tottua. Minähän
olen ollut sinulle mahdollisimman hyvä. Olenko minä edes milloinkaan
pakottanut sinua herrojen seuraan?
_Eeva_ (keskeyttäen). Oh, älkää puhuko siitä! Kyllähän minä tiedän,
mitä varten minä täällä olen, mutta minä sittenkin häpeän joka kerta,
kun te ilmoitatte, että minua tahdotaan seuraan. Minä tahtoisin karata
jonnekin, mutta minnekäpä minä menisin...
_Ankeliiina_. Minnekäpäs sinä... Sinulla on ollut kompastuksesi
elämässä, ja mihinkäpä kerran sortunut naisihminen menisi... Kiittäisit
minua, että pahimmasta selvisit. Minne sinä onneton olisit lapsen
kanssa joutunut?
_Eeva_ (tuskaisesti). Älkää muistuttako minua siitä! Se on muutenkin
yhä vain mielessäni... Kannattaneeko minun teitä kiittääkään, sillä
tuskinpa häpeäni olisi lapsenkaan kanssa ollut suurempi. Ehkä siitä
päinvastoin olisi ollut iloa minulle synkkinä hetkinä.
_Karoliina_ (joka Doran kanssa on ollut syrjemmässä, keskeyttää). Ole
hupsimatta. Etkö sinä itse ole sortunut juuri sen vuoksi, että olet
yksinäinen penikka. Olisiko sinun vielä pitänyt jatkaa samaa onnetonta
sukua? — Ankeliina, antakaa viiniä, maksua vastaan, ja juo sinäkin,
Eeva, juo ja unohda! Sinä kuljet vain sitä tietä, jota olet määrätty
kulkemaan.
_Ankeliiina_ (hyvitellen). Ehkä Eeva tosiaankin ottaisi lasin viiniä,
se tekee hyvää.
_Eeva_ (joka on tuijottanut eteensä, kuin jostakin kaukaa). Antakaa
sitten vaikka viiniäkin. Ehkä se kuuluu tähän elämään. Lievitystä se
tuskin antaa. Voi, miksi minä tänne palasin!
_Ankeliiina_. Tietysti sinä palasit, lapsi kulta. Sinä olisit silloin
jo voinut jäädä suorastaan, mutta sinä yritit uhmata kohtaloasi ja
hakea työtä... ikäänkuin sinä mistään työtä saisit, sinä, joka olet
ollut Huldstjärnan laitoksessa. Siellä meidät lopullisesti pilataan.
Meistä tehdään leimattuja naisorjia, joille on vain yksi ura avoinna
maailmassa. Ennen siinä laitoksessa oloamme me kenties vielä voisimme
saada työtäkin oudolla paikkakunnalla, mutta emme sitten enää.
Sanoinhan minä jo sinulle, että sinä kärsit äitisi syyn tähden. Olisi
sinun vielä pitänyt hommata lapsi kärsimään samalla tavalla...
_Eeva_. Mutta sehän oli murha...
_Ankeliiina_. Mur... ole nyt! Älä toki leikilläsikään päästä sellaista
sanaa suustasi... Kaikkea vielä, milläs hengettömän tappaa? Äläkä sinä
näistä kenellekään hiisku, se on parasta meille molemmille.
_Eeva_. Mutta minun tuntoani soimaa, minä en saa rauhaa, minä tunnen,
että olen tehnyt väärin.
_Ankeliiina_. Joutavia! Eikö sinulle ole tehty suurempaa vääryyttä?
Tehtiinkö siinä oikein, että sinut teljettiin sellaiseen laitokseen? Ja
oliko se mielestäsi aivan kohdallaan, että sinut jätettiin sen nuoren
tohtorin valtaan? Ja eikö siinä ollut mitään paheksuttavaa, että tuo
mies itse antoi sinulle lääkkeen? Oletko sinä edes niinkään syyllinen
kuin hän? (Lähtöä tehden.) Mietihän näitä asioita, niin aivosi
selkenevät... Jos minä nyt lähden hakemaan sitä... (Ovelle koputetaan.)
Kas, nyt tulee vieraita. Menepäs sinä, Eeva, tuonne sisälle. Minä tulen
kohta ja otamme yhdessä pienet... Sinä, lapsi kulta, tarvitset, olet
niin räätyneen näköinen. Mene nyt, minä järjestän ensin asiat täällä.
(Eeva menee sivuhuoneeseen. Samalla uusi koputus ovelle.)... Tullaan,
tullaan. Niiliäpä nyt on hätä. (Avaa ulko-oven, josta tulee sisälle
kolme herraa, ovella näkyvät he suorittavan maksun Jaskalle, joka
poistuu.)