_Ankeliiina_. Niin, tuota, en minä sitä oikeastaan ihmettele, vaikka
vähän elämänhalu täälläkin tulvahtaa. En minä vaan olisi tyttöjen
päälle kielinyt, mutta johtajatar sattui itse huomaamaan.
_Dora_ (teeskennellen vakavuutta). Niin, mutta onhan se sopimatonta
tällaisessa paikassa, jossa juuri...
_Karoliina_ (jatkaen samaan tapaan). ... tahdotaan ohjata hairahtuneita
paremmille teille...
_Ankeliiina_ (keskeyttäen). Ei tarvitse enää teeskennellä, Anna on
poissa. Hän on sellainen pyhiinvaeltaja. (Saaden luontaisen hiukan
verhotun raakuutensa.) Annan kaltaisia tänne harvoin sattuu. Te
näytte olevan oikeata maata. Me olemme täällä vähän katsoneet kieroon
toisiamme. Tässä talossa pitää näytellä kahta naamaa. Nyt minä uskallan
puhua. Minä olin äsken kadulla ja näin, kun te teitte kaupan.
_Dora_. Todellako! Oh, miten varomattomia olimme!
_Ankeliiina_. Mitäs tuosta! Luuletteko, että minä ensi kertaa olen
pappia kyydissä? Minä olen vain odottanut teiltä elonmerkkiä. Nyt minä
sen näin. Ja nyt ollaan viisaampia, ettei johtajatar tiedä mitään. Mitä
pamppu sillä tiedolla tekee!
_Dora_ (naurahtaen). Sanotaanko häntä pampuksi?
_Ankeliiina_. Niin häntä ennen kutsuttiin, kun täällä oli enemmän
tyttöjä. Oo, silloin oli elämää. Melkein joka yö vieraita, hyviä
vieraita. Ansaittiin hyvin, minullakin oli aina rahaa.
_Karoliina_. Olitteko tekin?...
_Ankeliiina_. Ei... en itse ylipäänsä... Tuota... Meillä on ollut tässä
talossa sellainen tapa, että minä saan maksun... tuota noin... joka
vieraasta... Kyllä kai teille nyt jo uskaltaa puhua?
_Karoliina_. Tietysti. Mitäpä me enää toisiamme vieromme.
_Ankeliiina_. Niin, sellainen on ollut tapa. Ja viiniä minä olen
saanut...
_Dora_. Onko täällä ollut viiniäkin?
_Ankeliiina_. Aina väliin. Kerran oli pamppu (Karoliina ja Dora
naurahtavat nimitykselle) viikon päivät matkalla. Silloin oli lystiä.
Minä olin emäntänä.
_Karoliina_. (nauraen). Emäntänä!
_Ankeliiina_. Niin oikein. Silloin laulettiin ja tanssittiinkin lomaan.
Tässäkin huoneessa oli aika kemut.
_Dora_. Eikö se kuulunut kadulle? Poliisi on tarkka...
_Ankeliiina_. Niinpä kyllä, mutta kun saa ryypyn, niin tarkkuus häviää.
Kerran oli täällä yksi komissariokin.
_Karoliina_ ja _Dora_ (osoittavat hämmästystä).
_Ankeliiina_. Niin, niin, komissario. Oli vain muina miehinään, mutta
joku tytöistä tunsi ja sanoi suoraan.
_Dora_ (osanotolla). Mitäs hän siitä? Eikö hämmästynyt?
_Ankeliiina_. Mitä vielä. Eivät ne täällä sellaisista. Ne ovat
niin tottuneet. Tuo Anna vain on niin ikävä, pitäisi saada hänet
toimitetuksi pois.
_Karoliina_. Kyllä hän pitää suunsa kiinni, siitä olemme jo
huolehtineet.
_Ankeliiina_. Olisin niin mielelläni itse mukana, mutta Annan takia en
voi.
_Karoliina_. Olkaa huoletta, kyllä me prosentit maksamme.
_Ankeliiina_. Sitä minä en epäilekään. Näytte olevan kelpo tyttöjä
molemmat.
_Dora_. Entä Eeva, hän ei kai ymmärrä niistä asioista?
_Ankeliiina_. Hän nukkuu omassa huoneessaan... Kyllä hänenkin vuoronsa
pian tulee. Hän on sellaista perua, ettei kauan säästy... Niin,
milloinkas ne vieraat tulevat?
_Dora_. Yksi luvattiin tunnin perästä. Toiset tulevat myöhemmin.
_Ankeliiina_. No niin. Minä sanon pampulle, että te jo nukutte, jos se
kysyy. Mutta pyytäkää siltä tupakkaa.
_Karoliina_. Ai, unohdin. (Ottaa laatikon esille.) Enkä siksi toiseksi
tiennytkään, että te perustatte tämän päälle. Ottakaa!
_Ankeliiina_. Jo toki minä perustan. On vain ollut niin huono aika.
Otan tuosta muutamia. (Kuiskaten nautinnonhimoisesti.) Ja jos viiniä
sattuu olemaan... ja on niillä, ei ne ilman tule, vanhoja tuttuja ne
ovat... niin säästäkää minullekin tilkkanen... Ryypätkää varoitellen,
ettette tule isoäänisiksi. Menkää nyt huoneeseenne ja pysykää visusti
siellä. (Silmää vilkuttaen.) Lykkyä tykö! (Karoliina ja Dora menevät.)