_Ankeliiina_ (vanhanpuoleinen, tekopyhännäköinen, entinen »tyttö»,
pöhöttynyt naama, karkea ääni, silmissä hurjastelleen, elähtäneen
naisen katse. Kuluneessa päällystakissa ).
_Ankeliiina_ (katsellen ympäri huonetta). Työt jo tehty. Hyvä niin.
Teistä taitaakin tulla oikeita työihmisiä. Liette parempaa sorttia.
Täällä on yleensä ollut laiskaa väkeä.
_Karoliina_ (kaksimielisesti). Ahkeruus ilomme!
_Ankeliiina_. Niin pitääkin. Sillä tavoin sitä voi alkaa uutta
elämää. Entiset vain laulaa loilottivat päiväkaudet, ja panipa heidät
tekemään mitä tahansa, ei siitä tullut sen selvempää. Täällä ne
vain vetelehtivät ja pelasivat keskenään. (Salaperäisenä vilkaisten
Karoliinaan ja Doraan.) Vieläpä ne onnettomat puhuttelivat miehiä
kadulla.
_Dora_ (hieman veitikkamaisesti). Älkää nyt! Jopa yhtähyvin!
_Ankeliiina_ (niinkuin äsken). Joo-o, ja tekivät tilauksiakin tänne
miesten kanssa.
_Dora_ (kuten äsken). Tänne... Voi julkeutta!
_Karoliina_ (myös tekopyhästi). Eikö johtajatar tiennyt mitään?
_Ankeliiina_. Ei, minä säälistä tyttöjä kohtaan en viitsinyt sanoa
hänelle.
_Dora_ (yhä teeskennellen kauhistusta). Ja miehiä kävi täällä?
_Ankeliiina_. Kävi... Tahi oikeammin: niitä tuli tänne, mutta minä
ajoin pois.
_Dora_ (udellen). Eikö johtajatar sitten todella kertaakaan huomannut?
_Ankeliiina_. Kyllä, pari kertaa. Hän käski miehet pois ja kielsi minua
kenellekään puhumasta. Panevat vielä lehtiin, sanoi.
_Karoliina_. Mitenkäs tytöille kävi?
_Ankeliiina_. Pari pahinta antoi johtajatar kuvernöörin käsiteltäviksi.
Ne joutuivat linnaan irtolaisuudesta.
_Karoliina_ (tekopyhästi). Niin pitääkin. Että kehtaavatkin sillä
tavalla...
_Ankeliiina_. Niin kyllä. Vaikka minusta... (Annalle, 'joka on
vielä järjestellyt pikku esineitä kirjoituspöydällä ja kuunnellut
keskustelua). Menepäs Anna, sanomaan Eevalle, että käy lukkoamassa
varastohuoneen oven. (Anna menee.)