_Karoliina_ (raaka ja kyynillinen täysi lutka). Kovin täällä taas
tehdään puhdasta. Mitähän on tulossa?
_Anna_ (hiljaisempi toisia, maalainen, tekee nähtävästi katumusta. Hän
puhuu eteisestä). Tokkopahan mitään erityistä. Meitä vain opetetaan
työtä tekemään.
_Karoliina_. Hmh, vai työtä! Sukankutominen ja tämä huoneitten
siivoaminen ei liene kovin järjelle käypää. Luulisi tuon oikealla
oppivan. (Annalle.) Ehkä se sentään menee yli sinun ymmärryksesi.
_Anna_. Sinulla pitää aina olla murisemisen sijaa, vaikka saisimme olla
kiitollisia, kun hyvät ihmiset koettavat ohjata meitä paremmille teille.
_Karoliina_. Vai paremmille teille! Mitenkähän hyville teille sinutkin
eteisen luuttuaminen vie? Ehkä sinusta tehdään tirehtöörskä, kun
entinen kuolee? Siksi sinä kaiketi niin makeiletkin johtajattaren
edessä?
Älä viitsi! Tyttö on tyttö. Et sinä täällä _mainettasi_ paranna,
vaikka kuinka Uutta Testamenttiasi rompottaisit. Menet kadulle, ja
sama silmänvilkutus kohtaa sinua kuin ennenkin. (Osoittaen Doraa, joka
keimailee ikkunassa.) Katsos, ne löytävät meidät täältäkin. Niillä on
tarkka vainu!
_Dora_ (ikkunassa pudistaen kiemailevasti päätään, naureskelleen ja
tehden eleitä ulos ). Ei, ei täältä pääse... Saattaa olla... Uskon,
uskon... Karata... En uskalla... Tännekö? (Hiljentäen ääntään.) Ei käy
nyt päinsä... Sittenkun täältä pääsen, sitten on eri juttu.
_Karoliina_. Kuka siellä?
_Dora_. Kuka? Mies! Herra! »Vanha tuttu», kuten ylipäänsä kaikki
sanovat olevansa. Tule katsomaan, jos mielesi tekee. (Jatkaa hiljaista
keskustelua ulkona olevan kanssa.)
_Anna_ (soimaavasti). Että viitsittekin, täällä laitoksessa!
_Karoliina_ (menossa ikkunaan, kääntyy hetkeksi Annaan). Ja miksi emme
viitsisi? Tottahan sallit katsoa edes. Ei suinkaan silmä osaansa ota.
Ei täällä muuta huvia olekaan. (Menee ikkunaan).
_Anna_. Työ on minun huvini, muuta en tarvitse.
_Karoliina_ (jo ikkunan luona, kääntyen uudelleen Annaan). Ja mitä
sinä sillä työlläsi saat: kuivan leipäkannikan ja jumalansanaa
aamuin, illoin. Kiitoksia! Minulle ei maita!... (Katsahtaa ikkunasta,
puoliääneen Doralle.) No eipä ole häävinnäköinen, mutta rahaa saattaa
olla. (Ulos.) Päivää!
_Dora_ (yhä ulos). On... kuinkas muuten... Tällä kertaa ei monta...
Pääsivät pois hiljan entiset... Ei, ei, ei sovi nyt...
_Karoliina_ (keskeyttäen). Ole vaiti! (Doralle hiljaa.) Sinä olet liian
arka, vai lykkäätkö katumusta, kuten tuo tuolla (osoittaa Annaa, joka
nyt työskentelee eteisen kynnyksellä. Sitten ulos). Tulkaa vaan illalla
myöhään. Minä jätän oven auki. Käytävästä vasemmalle, ensimmäinen ovi...
_Dora_ (hätääntyen). Kuinka sinä uskallat?
_Karoliina_ (Doralle). Tietysti minä uskallan. (Ulos.) Tulkaa vaan...
Onko toveri?... Yksi!... Tulkaa molemmat... Asuu kolmas, mutta ei
haittaa... Uskovainen, tekee parannusta, mutta sillä on vielä syntiset
silmät ja korvat... Sovittu! (Vilkuen ympärilleen, kadulle melkein
kuiskaten.) Onko teillä paperosseja...antakaa! (Laatikko heitetään
hänelle alhaalta. Vetäytyen ulommas.) No, Dora, mitäs nyt sanot? Kun on
kerran kauppatavaraksi joutunut, niin miksi suotta liikettä lopettaa?
Ei meistä enää kunnon ihmisiä tule. Ja vaikka meistä tulisi enkeleitä,
ei maailma kuitenkaan meille ihmisen arvoa anna. (Saaden hetkeksi
katkeran ilmeen.) Mikä on mennyttä, se on mennyttä!
_Dora_. Arveluttaa minua sentään. Jos johtajatar kuulee...
_Karoliina_ (päästen entiselleen, sytyttäen paperossin). Kun kuulee,
niin kuulkoon! Tulkoon joukkoon, kyllä minä hänelle herran annan, mutta
rahat minulle.
_Anna_ (joka on kokonaan lopettanut työnsä eteisessä). Sinä olet raaka!
Toinen tahtoo sinun parastasi, yrittää sinusta vielä ihmistä ja sinä
laskettelet siivottomuuksia. Häpeäisit!
_Karoliina_. Älä saarnaa, pane tupakaksi! (Tarjoaa savuketta kädestään.)
_Anna_ (jyrkästi). En huoli! Parempi sinullekin, ettet polta...
ainakaan täällä, johtajatar voi tulla milloin hyvänsä.
_Karoliina_. Tulkoon! (Tarjoten savuketta Doralle.) Sinulle kelpaa.
(Dora sytyttää savukkeen, mutta menee vielä avonaiseen ikkunaan
polttamaan.) Kas, kas, miten pelko sinustakin on tullut. Taidat pian
kääntyä Annan uskoon?
_Dora_ (ylimielisesti). Soo, niinkö luulet? Ei veikkonen! Minä koetan
vain olla johtajattarelle mieliksi, niin pääsen täältä pikemmin pois...
parantuneena, hah, hah, hah!
_Karoliina_. No, syy sekin. Anna, järjestele sinä noita mööpeleitä.
Minä olen jo raatanut leipäkannikkani edestä. (Istuu huolettomasti
nojatuoliin.) Levähdä, raato, hetkinen herrasväen istuimella.
(Tupakoiden.) Ennen sai toki istua kunnon tuoleilla ja maatakin lomasta
pehmeillä patjoilla. Mutta mitäs nyt? Mene illalla komeroosi, kuuntele
isämeitää ja nuku sitten olkialuksellasi niin makeasti kuin osaat.
Uh, että pitääkin maailmassa löytyä hulluja vanhojapiikoja, jotka
eivät osaa rahojansa paremmin kuluttaa! Perustapas tämmöisiä koteja,
joissa meitä muka parannetaan. Tässä vanhenee päivä päivältä ja paras
hankeaika menee hukkaan. Vai mitä, Anna?
_Anna_ (joka järjestelee huonekaluja). Minä en välitä sinun
hävyttömyyksistäsi.
_Karoliina_. Niin, sinä olet maalta, etkä ymmärrä tätä ammattia.
Sinulla oli vain halu maistaa kiellettyä hedelmää ja satuit joutumaan
poliisin huomion esineeksi. Sitten hyvät ihmiset, kuten sinä itse
sanot, korjasivat sinut tänne. Sinulla oli vain hiukkasen typerää
nautinnonhalua, siinä kaikki. Jumalansana vie sinulta nyt himot ja
halut. Meidän laitamme on kokonaan toinen. Me olemme ammatti-ihmisiä,
nautinto on meille jotakin melkein tuntematonta. Meille olisi pitänyt
aikaisemmin antaa paremmat olot ja kunnollista tointa. Nyt se on
myöhäistä. Miehenkipeitten vanhainpiikain lorut eivät meihin pysty.
(On puhunut katkerasti, muuttuen.) Hitto, vähitellen minäkin rupean
tässä saarnaamaan. Anna, tule valssia (Anna estelee), ei, polkkaa,
taikka cake walkia, siitä herrat tykkäävät, kun siinä viskataan
koipea korkealle. No, mitä jahkailet, etkö osaa? Totta, sinähän olet
maalainen, etkä taida ammattia!
_Anna_. Mitä sinä yhä puhut ammatista?
_Karoliina_. Sinä liet sitä tehnyt huviksesi, mutta meille se on
ammattia, ansiotyötä. Luuletko, että se on helppoa? Lieneekö toista
niin raskasta työtä, mutta täytyy, täytyy... Uh, pilasi taas tuo
maalainen tyhmyyksillään hyväntuuleni.
_Anna_. Mitä sinä joutavia? Auttaisitte minua hiukan, niin saisimme
työmme tuokiossa loppuun. Nyt on vielä kaikki hujan-hajan.
_Dora_. Eihän sitä nyt henkeä vetämättä kaikkea jaksa... pian nämä
tästä saadaan paikoilleen. (Ryhtyy auttamaan Annaa huonekalujen
siirtelemisessä.)
_Karoliina_. Älkää siinä touhutko, kyllä tämän talon ruuan edestä aina
työtä tehdyksi tulee.
_Anna_. Aina sinä morkkaat. Olisit kiitollinen kunnon ihmisille, jotka
hyvästä sydämestään tahtovat meitä auttaa.
_Karoliina_ (kiihtyen). Älä löpötä! Kun on rahaa, eikä ole mitään
muutakaan tehtävää, niin kelpaa olla hyväsydäminen ja perustaa koti
»langenneille naisille». Saahan siten ainakin johtajattaren arvon, kun
ei ole onnistunut rouvaksikaan pääsemään. — Ja millä sinä luulet meidän
täältä päästyämme henkemme elättävän? Sukankutomisellako?
_Anna_. Palveluspaikkoja on ja tehtaihin otetaan, niin on johtajatar
sanonut.
_Karoliina_. Kyllä palveluspaikkoja on, mutta menepä heitä
tiedustamaan. Missä olet ennen palvellut, kysytään. Vastaat: olin
langenneitten naisten kodissa. Herra Jumala, ei meille oteta, kauhistuu
siveä rouva. Heidän hyvämaineiseen perheeseensäkö entinen lutka?
Johan nyt! Heillä on kenties vielä nuoria poikia, jotka me muka
viettelisimme. Ikäänkuin eivät he itse osaisi hakea huvitustaan. Taikka
pelkäävät rouvat, että me anastaisimme heidän uskolliset aviomiehensä.
No, ne kyllä hakevat meidät vaikka sinisen kiven sisästä.
Tehtaihin otetaan. Sieltä työnnetään entisiäkin työntekijöitä
kadulle, eikä meidän maineellamme sielläkään läpäistä. Jos sattuisit
hetkeksi pääsemäänkin, niin vartioidaan jokaista askeltasi, jokaista
naurahdustasi pidetään rivoutena ja jokaisesta eleestäsi vaanitaan
hutsun merkkejä.
_Anna_. Tietäväthän ihmiset, että me täällä olemme olleet
kasvatettavina.
_Karoliina_. Kasvatettavina, niinpä kyllä! Kenen luulet siihen
kasvatukseen uskovan?
_Dora_ (on huonekalut järjestettyään mennyt jälleen ikkunaan, jossa
viittilöi ja kuiskii jonkun ulkona olevan kanssa).
_Karoliina_ (Annalle). Siinä näet taas, miten ne hakevat meidät
itsestään siveyden pääpesästä. Ne eivät anna meille aikaa elämän
muutokseen. (Doralle.) Mikä niitä nyt tänään pakkaa sinne? Sano sille,
ettei nyt sovi, tulkoon huomenna.
_Dora_. Mutta tämä on nuori, sorja poika, parempi kuin edellinen.
_Karoliina_. Älä hitossa, annas kun katsotaan! (Menee ikkunaan.) Ojaa,
makuun menee, mutta näyttää köyhältä. Anna sen mennä!
_Dora_. Mutta jos myöhäisempään, minua tämä miellyttää...
_Karoliina_. Ei ainakaan myöhempään, pitäähän nukkuakin, mutta jos
tahdot, käske aikaisempaan.
_Dora_. Entä jos johtajatar kuulee.
_Karoliina_. Mitä vielä, hän menee aikaisin nukkumaan.
_Dora_ (ulos). Tulkaa noin tunnin perästä, ensimmäinen ovi käytävästä
vasemmalle. Mutta katsokaa, ettei tässä huoneessa ole valkeata...
Hyvä!...
_Anna_. Tämä peli menee jo liian pitkälle, te käskette kokonaisen
miesliudan. Minä sanon johtajattarelle.
_Karoliina_. Yritäpäs! Itseäsi sillä enemmän vahingoitat. Meille se on
samantekevää, pääsemme pikemmin pois täältä, mutta sinä saat tuntea sen
selkänahassasi! Muista!
_Dora_ (mielistellen). Ei Anna niin tyhmä ole, että menisi
kielittelemään. Tulee kolme, annetaan yksi sinullekin.
_Anna_. Ei kiitoksia, minua ei haluta.
_Dora_. Mutta ethän toki kieli. Mitä hyötyä sinulle siitä olisi?
_Anna_. No, en minä tahdo teille ikävyyksiä saattaa, kun vain annatte
minun olla rauhassa.
_Karoliina_. Kyllä meiltä rauhan saat, jos vaan vieraat sen sallivat.
(Askeleita eteisestä.) Nyt hurskas naama, Ankeliina tulee.