... Done Marie d'Avalos, l'une des
belles princesses du pais, mariée avec le
prince de Venouse, laquelle s'estant
enamourachée du comte d'Andriane,
l'un des beaux prince du pais aussy, et
s'estans tous deux cencertez à la jouissance
et le mary l'ayunt descouverte... les fit
tous deux massacrer par gens appostez;
si que le lendemain on trouva ces
deux belles moietiez et créatures
exposées et tendues sur le pavé devant
la porte de la maison, toutes mortes et
froides, à la veue de tous les passants,
qui les larmoyoient et plaignoyent de
leur misérable estat.
(Pierre de Bourdeilles, abbé et seigneur de Branthôme,
_Recueil des dames; seconde partie_.)
[Ooña Maria d'Avalos, eräs maan kauniita ruhtinattaria, oli naimisissa
Venosan ruhtinaan kanssa ja rakastui Andrian herttuaan, joka puolestaan
kuului maan kauniisiin ruhtinaisiin. He suostuivat yksimielisesti
nautintoon, aviomies yllätti heidät ja antoi vahtisotilaitten surmata
molemmat. Seuraavana aamuna nähtiin nämä kauniit rakastavaiset
katukivityksellä talon edustalla, molemmat kuolleina ja kylminä,
kaikkien ohikulkevien nähtävinä, ja kaikki itkivät ja valittivat heidän
surkeata tilaansa.]
Napolissa vietettiin suuret juhlat, kun Venosan ruhtinas, rikas ja
mahtava herra, otti puolisokseen doña Marian, Avalosin mainehikkaan
suvun jäsenen. Kahdettoista vaunut, joita vetämässä olevat hevoset
oli peitetty suomuksilla, höyhenillä tai turkiksilla, niin että
muistuttivat lohikäärmeitä, aarnikotkia, jalopeuroja, ilveksiä,
panttereita tai yksisarviaisia, kuljettivat kaupungilla alastomia,
yltä päältä kullattuja miehiä ja naisia, jotka edustivat Venosan
ruhtinaan häihin maan päälle laskeutuneita Olympon jumalia. Eräissä
vaunuissa nähtiin nuori siipiniekka poika polkemassa jalkoihinsa
kolmea inhoittavan rumaa naista. Vaunujen yläpuolelle kohoavassa
kilvessä oli luettavana: _Rakkaus kohtalotarten voittajana_. Tuon piti
ilmaista, että aviopuolisot tulisivat nauttimaan toistensa keralla
pitkäaikaista onnea. Mutta tuo kohtaloa kestävämpi rakkaus olikin
vain väärä ennustus. Kaksi vuotta naimisiinmenonsa jälkeen, ollessaan
eräänä päivänä lintujahdissa, doña Maria d'Avalos näki Andrian
herttuan, joka oli kaunis ja hyvärakenteinen, ja rakastui häneen.
Kunniallisena, jalosukuisena, maineestaan huolehtivana ja ollen siinä
varhaisen nuoruuden iässä, jolloin naiset eivät vielä uskalla tyydyttää
himojansa, hän ei lähettänyt aatelismiehen luo parittajaa mainitsemaan
kohtauspaikkaa, joko jossakin kirkossa tai kotonansa. Hän ei ilmaissut
ollenkaan tunteitansa, vaan toivoi hyvän tähtensä johdattavan hänet
jälleen sen luo, joka oli vähemmässä kuin silmänräpäyksen ajassa tullut
hänelle elämää kalliimmaksi. Hänen odotusaikansa oli lyhyt. Andrian
herttua oli havainnut hänet kauniiksi ja lähti kohta kunnioittavasti
tervehtimään Venosan ruhtinasta. Jouduttuaan palatsissa kahden kesken
doña Marian kanssa herttua pyysi häneltä erittäin lempeästi ja erittäin
kiinteästi, mitä doña Maria oli halukas ja valmis hänelle antamaan.
Doña Maria vei hänet viipymättä huoneeseensa eikä evännyt häneltä
mitään hänen tahtomaansa. Ja kun herttua lausui hänelle kiitoksensa
siitä, että hän oli myöntynyt hänen haluunsa, doña Maria vastasi:
— Armollinen herra, se halu oli minun aikaisemmin kuin teidän. Minä
olen tahtonut, että olisimme sylitysten, niinkuin nyt, tässä vuoteessa,
jossa pidän teitä hyvänä milloin ikänä suvaitsette tänne tulla.
Siitä päivästä lähtien doña Maria d'Avalos otti vastaan Andrian
herttuan aina, kun oli siihen tilaisuutta, mikä sattui varsin
usein, koska Venosan ruhtinas lähti usein metsälle ja vietti
toisinaan kokonaisia viikkoja huvitellen ystäviensä keralla jollakin
maatilallansa.
Doña Marian maatessa ystävänsä kanssa hänen imettäjänsä Lucia seisoi
koko ajan ovella vahdissa sormiellen rukousnauhaansa ja alinomaa
peläten ruhtinaan palaavan ihan odottamatta.
Ruhtinas oli mies, jonka mustasukkaista ja väkivaltaista luonnonlaatua
kovin pelättiin. Vihamiehet moittivat häntä kavalaksi ja julmaksi.
He nimittivät häntä ketun ja suden sekasikiöksi ja haisevaksi
pedoksi. Ystävät sitävastoin ylistivät häntä siitä, että hän säilytti
uskollisesti mielessään kokemiensa oikeiden ja väärien tekojen muistoa
eikä voinut kärsivällisesti sietää solvausta.
Rakastavaiset olivat kokonaista kolme, kuukautta nauttineet toisiansa
ja tyydyttäneet haluansa häiriytymättä ja pelkäämättä, kun imettäjä
eräänä päivänä tuli doña Marian huoneeseen ja sanoi hänelle kahden
kesken:
— Kuulehan, rakas pieni päärlyseni; minä en puhu nyt kukista
enkä makeisista, vaan vakavasta ja peloittavasta asiasta. Hänen
ylhäisyytensä Venosan ruhtinas on saanut kuulla jotakin pahaa sinusta
ja Andrian herttuasta. Näin hänen äsken nousevan pihalla ratsun
selkään. Hän puri viiksiänsä, mikä on aina paha merkki. Hän puhui
kahdelle miehelle, jotka eivät näytä kunniallista elämää viettäviltä;
kuulin vain hänen sanovan heille: "Nähkää joutumatta nähdyiksi."
Sellaisen kehoituksen lausui heille jalo ruhtinas. Pahaksi onneksi hän
vaikeni nähdessään minut. Pieni kaunis päärlyni, niin totta kuin Jumala
on pyhässä sakramentissa, jos ruhtinas tapaa sinut Andrian herttuan
seurassa, hän surmaa teidät molemmat, ja sinä muutut vainajaksi. Entä
minä, minne joudunkaan silloin minä?
Imettäjä puhui ja rukoili vielä kauan. Mutta doña Maria d'Avalos
lähetti hänet pois mitään vastaamatta.
Oli kevätaika, ja doña Maria lähti sinä päivänä kävelemään kaupungin
ulkopuolelle toisten naisten seurassa. He astelivat kukkivan
orjantappuran reunustamaa tietä, ja eräs seuralaisista virkkoi:
— Doña Maria, toisinaan koirat lähtevät noudattelemaan matkustavien
jälkiä. Nyt meitä seuraa iso mustan- ja valkoisenkirjava koira.
Ruhtinatar käänsi päätänsä ja tunsi dominikaanimunkin, joka tapasi
loikoa varjossa Venosan palatsin pihamaalla ja talvisin lämmitellä
keittiössä.
Havaittuaan, ettei hänen valtiattarensa huolinut mitään varoituksista,
imettäjä juoksi ilmoittamaan asiasta Andrian herttualle. Tällä
aatelismiehellä oli puolestaan syytä pelätä, että hänen kauniin
lempensä salaisuus tulisi onnettomalla tavalla ilmi. Edellisenä iltana
hän oli nähnyt kahden pyssyillä varustetun rosvon kulkevan jäljissään
ja oli surmannut toisen miekallaan. Toinen oli paennut. Andrian herttua
uskoi nyt varmaan, että nuo kaksi rosvoa oli palkannut Venosan prinssi.
— Lucia, sanoi hän imettäjälle, minun tulee kovin pelätä vaaraa, kun se
uhkaa minun ohellani doña Mariaa. Sano hänelle, että vaikka asia onkin
minulle vaikea, minä en palaa hänen huoneeseensa, ennenkuin ruhtinaan
epäluulot ovat hälvenneet.
Imettäjä kertoi nuo sanat jo samana iltana doña Marialle, joka kuunteli
niitä kärsimättömänä, purren huuliansa veriin asti.
Tietäen ruhtinaan olevan poissa kotoa hän käski imettäjäänsä heti
noutamaan Andrian herttuan ja tuomaan hänet luokseen. Hänen saavuttuaan
doña Maria virkkoi:
— Jalo herra, teistä loitolla viettämäni päivä on minulle kidutusta
kauheampi. Minulla on kyllin rohkeutta kuollakseni. Mutta poissaoloanne
en uskalla kärsiä. Teidän ei olisi pitänyt minua rakastaa, ellei teillä
ollut riittävästi voimia. Teidän ei olisi pitänyt minua rakastaa, jos
jokin muu asia oli teille rakkauttani kalliimpi, vaikkapa kunniani tai
elämänikin. Joko näette minut joka päivä, samoinkuin tähän asti, tai
ette näe minua enää milloinkaan; muuta mahdollisuutta ei ole.
Toinen vastasi:
— Olkoon menneeksi, hyväksi onneksemme; eihän meillä voikaan olla
pahaa onnea! Minä rakastan teitä joka tapauksessa niinkuin tahdotte ja
enemmän kuin omaa henkeänne.
Sinä päivänä, joka oli torstai, he viipyivät kauan aikaa toistensa
syleilyssä. Seuraavan viikon maanantaihin saakka ei tapahtunut
mitään huomattavaa, mutta silloin ruhtinas ilmoitti puolisolleen
lähtevänsä sangen lukuisan seurueen kanssa Roomaan, jonne hänet oli
kutsunut paavi, hänen sukulaisensa. Parikymmentä satuloitua ratsua
oli tosiaankin pihalla odottamassa. Ruhtinas suuteli puolisonsa kättä
kuten ainakin erotessaan hänestä joksikin aikaa. Satulaan noustuaan hän
kääntyi vaimonsa puoleen ja sanoi:
— Jumala teitä varjelkoon, doña Maria!
Niin hän lähti seurueineen. Arvellessaan joukon ehtineen
kaupunginmuurien ulkopuolelle ruhtinatar lähetti imettäjänsä kutsumaan
Andrian herttuaa. Vanha nainen rukoili häntä siirtämään toistaiseksi
kohtauksen, josta voi koitua pahat seuraukset.
— Kyyhkyläiseni, sanoi hän polvistuen ja kädet ristissä, älä ota
tänään vastaan Andrian herttuaa! Minä kuulin ruhtinaan palvelijain
hiovan aseitansa koko yön. Kuule vielä eräs asia, kukkaseni: se kelpo
veli, joka tulee aina keittiöön saamaan jokapäiväistä leipäänsä,
kumosi äsken hihallansa suola-astian. Suo rakastajallesi hiukan lepoa,
hempukkani. Sitä mieluisampaa on nähdä hänet jälleen, ja hän rakastaa
sinua sitäkin enemmän.
Mutta doña Maria d'Avalos vastasi:
— Kuule, imettäjä, ellei hän ole luonani neljännestunnin kuluttua,
lähetän sinut takaisin veljiesi luo vuoristoon.
Andrian herttuan saavuttua doña Maria kavahti hänen kaulaansa kiihkeän
ilon vallassa.
— Herrani, sanoi hän, päivä on meille hyvä ja yö sitäkin parempi. Minä
pidän teidät luonani päivänkoittoon asti.
Kohta senjälkeen he suutelivat ja hyväilivät toisiaan. Riisuuduttuaan
he sijoittuivat vuoteeseen ja syleilivät toisiansa niin kauan, että
olivat vielä illan tullen kiinteästi toisiinsa pusertuneet. Koska
heitä kovin hiukaisi, doña Maria otti kapioarkustansa kanapiiraan,
säilyhedelmiä ja viinipullon, jotka oli muistanut sinne tallettaa.
Heidän syötyään ja juotuaan mielin määrin, kaikenlaista mairetta
toisilleen osoittaen, nousi kuu ja ilmaantui ikkunaan niin tuttavana,
että heidän teki mieli toivottaa se tervetulleeksi. He istuutuivat
parvekkeelle, hengittelivät siellä taivaan raikkautta ja yön viehkeyttä
katsellen kiiltomatojen leikkiä tummissa pensaissa. Ei kuulunut muuta
kuin hyönteisten hyrinää ruohikosta. Sitten kuului joku kulkevan kadun
poikki, ja doña Maria tunsi kerjäläismunkin, joka nähtiin alinomaa
palatsin keittiössä ja pihamaalla ja jonka hän oli kohdannut eräänä
päivänä kulkiessaan kukkain reunustamaa polkua kahden muun naishenkilön
seurassa. Hän sulki hiljaa ikkunan ja meni jälleen vuoteeseen ystävänsä
kanssa. He olivat viettäneet tunnin toisiansa syleillen ja kuiskien
toisilleen kaikkein suloisimpia asioita, mitä Rakkaus on milloinkaan
johdattanut ihmisten mieliin Napolissa tai muualla koko maailmassa,
kun kuulivat yhtäkkiä portaista askelten kolinaa ja aseiden helinää.
Samassa näkyi oven raoista punainen valo. He kuulivat imettäjän äänen
huutavan: "Jeesus Maria! Minä kuolen!" Andrian herttua nousi, sieppasi
miekkansa ja sanoi:
— Tulkaa, doña Maria! Meidän täytyy hypätä ikkunasta.
Mentyään parvekkeelle ja kumarruttuaan katsomaan hän huomasi, että
katua vartioitiin ja että siinä kohosi kokonainen peitsimetsä.
Hän palasi doña Marian luo, joka sanoi hänelle:
— Kaikki on lopussa! Mutta minä en pahoittele mitään tekemääni, rakas
jalo herrani.
Hän vastasi:
— Olkoon menneeksi!
Sitten hän kiiruhti vetämään jalkaan polvihousunsa.
Ovea tärisyttivät ankarat ulkoapäin tulevat iskut, ja kehä alkoi hajota.
Herttua virkkoi vielä:
— Tahtoisinpa tietää, kuka on meidät pettänyt ja myynyt.
Hänen etsiessään jalkineitaan ovenpuolisko paukahti rikki ja joukko
asestettuja ja tuohuksia kantavia miehiä syöksähti huoneeseen. Heidän
joukossaan oleva Venosan ruhtinas huusi:
— Käykää rakastajan kimppuun! Tappakaa! Tappakaa!
Herttua asettui vuoteen eteen, jossa doña Maria makasi, ja vastusti
kolmea miestä, jotka kävivät hänen kimppuunsa (prinssi oli tuonut
mukanansa kaikkiaan kuusi miestä, jotka olivat hänen ystäviänsä tai
palvelijoitansa). Vaikka soihtujen valo häikäisi hänen silmiänsä,
Andrian herttua kykeni väistämään useita iskuja ja antoi puolestaan
sangen tuimia. Mutta sitten hän kompastui permannolla lepääviin
pöytäastioihin, joissa oli piiraan ja makeisten jäännöksiä. Hän
horjahti taaksepäin. Havaitessaan makaavansa selällään, miekka
kurkulla, hän tarttui miekkaan vasemmalla kädellä; miehen vetäessä
säilä leikkasi kolme sormea ja vääristyi. Andrian herttuan aikoessa
nousta eräs hyökkääjistä iski häntä päähän puhkaisten hänen kallonsa.
Kaikki kuusi miestä syöksyivät nyt hänen kimppuunsa ja surmasivat hänet
niin hätäisesti, että haavoittivat toisiaankin.
Kun tuo oli tehty, Venosan ruhtinas käski heitä pysyttelemään
rauhallisina. Sitten hän asteli kohti doña Maria d'Avalosia, joka oli
siihen saakka pysytellyt vuoteen reunalla, ja ajoi hänet miekkansa
kärjellä siihen nurkkaan, jossa oli hänen kapiokirstunsa. Siinä hän
piti doña Mariaa ahdistuksessa ja sanoi hänelle:
— _Puttana!_
Häveten alastomuuttansa doña Maria aikoi vetää verhokseen peitteen,
joka riippui vuoteesta.
Mutta ruhtinas esti häntä siitä iskien naarmun hänen kupeeseensa.
Seinään nojautuen doña Maria verhosi itseään käsivarsillaan ja
käsillään ja odotti.
Ruhtinas huusi yhä:
— _Puttaccia!_
Ruhtinas ei häntä surmannut, ja se peloitti doña Mariaa.
Sen huomattuaan ruhtinas sanoi iloiten:
— Sinua peloittaa!
Mutta doña Maria osoitti sormellaan Andrian herttuan elotonta ruumista
ja vastasi:
— Houkkio! Mitä tuuletkaan minun nyt pelkäävän? Karkoittaakseen pelon
ilmeen kasvoistansa hän muistutteli erästä laulun säveltä, jota oli
nuorena tyttönä usein laulanut, ja alkoi sitä viheltää.
Ruhtinas raivostui nähdessään hänen uhmailevan ja tuikkasi häntä
säilänsä tutkaimella vatsaan huutaen:
— Kas niin! Sinä _sporca puttaccia!_
Doña Maria lakkasi viheltämästä ja virkkoi:
— Hyvä herra, minä en ole käynyt kahteen vuoteen ripillä.
Tämän kuullessaan Venosan ruhtinas ajatteli, että hän voisi kadotukseen
jouduttuaan palata yöllä ja vetää hänetkin kerallansa helvettiin. Hän
kysyi:
— Ettekö tahdo ripittäjää?
Doña Maria mietti hetkisen ja pudisti sitten päätänsä.
— Siitä ei ole hyötyä. Minä en voi pelastaa sieluani. Minä en kadu, en
voi enkä tahdokaan katua. Minä rakastan häntä, rakastan! Sallikaa minun
kuolla hänen syliinsä.
Yhtäkkiä hän työnsi säilän syrjään ja heittäytyi Andrian herttuan verta
vuotavan ruumiin päälle sitä syleillen.
Hänet siinä nähdessään Venosan prinssi menetti kärsivällisyytensä, joka
oli toistaiseksi estänyt häntä surmaamasta naista, koska hän tahtoi
antaa hänen sitä ennen kärsiä. Nyt hän lävisti säilällään alastoman
ruumiin. Doña Maria kiljaisi "Jeesus!" kiertyi kerälle, suoristautui ja
kaikkien jäsenten vähän aikaa väristyä lysähti hengettömänä permantoon.
Ruhtinas iski häntä vielä useita kertoja vatsaan ja rintaan. Sitten hän
sanoi palvelijoille:
— Heittäkää nuo haaskat valtaportaitten juurelle ja avatkaa palatsin
portti selkoselälleen, jotta ihmiset saavat kuulla kostosta samalla
kertaa kuin häväistyksestä.
Hän käski riistää rakastajankin ruumiin aivan alastomaksi.
Palvelijat täyttivät käskyn. Andrian herttuan ja doña Marian ruumiit
makasivat koko päivän alastomina portaitten edessä. Ohikulkijat tulivat
katsomaan niitä läheltä. Uutisen levittyä kaupungille tunkeili joukko
uteliaita palatsin edustalla. Toiset sanoivat: "Oikein tehty!" Useammat
joutuivat surkeata näkyä katsellessaan säälin valtaan uskaltamatta
kumminkaan valittaa ruhtinaan uhrien kohtaloa, koska pelkäsivät
joutuvansa ruumiita vartioivain asestettujen palvelijain rääkättäviksi.
Nuoret miehet etsivät ruhtinattaren ruumiista sen kauneuden jäännöksiä,
joka oli ollut syynä hänen perikatoonsa, ja lapset selittelivät
toisilleen näkemäänsä.
Doña Maria makasi selällään. Huulet olivat auenneet niin että hampaat
näkyivät, ikäänkuin hän olisi hymyillyt. Silmät olivat avoimet ja
aivan valkoiset. Hänessä nähtiin kuusi haavaa, kolme vatsassa, joka
oli pahoin pöhöttynyt, kaksi rinnassa ja yksi kaulassa. Kaulasta oli
virrannut runsaasti verta, ja koirat kävivät nuolemassa haavaa.
Yön tullen ruhtinas käski asettaa kuin juhlapäivinä pihkatuohuksia
palatsin muuriin kiinnitettyihin pronssirenkaisiin ja sytyttää pihalle
suuria nuotioita, jotta rikoksentekijät voitaisiin nähdä. Puolenyön
aikaan toi eräs hurskas leski lakanoita, jotka levitti ruumiitten yli.
Mutta ruhtinas käski heti temmata peitteet pois.
Saatuaan kuulla espanjalaisen Avalos-suvun jäsenen osaksi tulleesta
häpeällisestä kohtelusta Espanjan lähettiläs saapui itse ja pyysi
hartaasti Venosan ruhtinasta lakkauttamaan solvaukset, jotka herjasivat
doña Marian sedän, Pescaran herttuan muistoa ja närkästyttivät monia
haudoissaan lepääviä suuria sotapäälliköitä, joiden jälkeläinen tämä
ylhäinen nainen oli. Hänen täytyi kuitenkin palata tyhjin toimin. Hän
kirjoitti asiasta Hänen katoliselle Majesteetilleen. Ruumiit olivat yhä
häpeällisesti nähtävissä. Aamupuolella, kun uteliaita ei enää saapunut,
vartijat vetäytyivät pois.
Dominikaanimunkki, joka oli pysytellyt koko päivän oven edustalla,
pujahti sammuvien tuohusten savunsekaisessa valossa pengermälle, hiipi
portaitten luo, missä makasi doña Maria d'Avalos, heittäytyi ruumiin
päälle ja raiskasi sen.