La bossa sua non diceva se non Jesù
e Caterina, e cosi dicende ricevatti el
capo nelle mani mie, fermando l'occhio
nella Divina Bontà, e dicendo: Io
voglio..
(Le Letter e di S. Caterina da Siena. —
XCVII, Gigli e Burlamacchi.)
[Hänen huulensa lausuivat vain Jeesus ja Katariina, ja niin sanoen hän
laski päänsä käsiini sulkien silmänsä Jumalan armossa ja sanoen: Minä
tahdon...]
Sienan kaupunki oli kuin sairas, joka turhaan etsii hyvää sijaa
vuoteestansa ja luulee heittelehtiessään pettävänsä kivun. Se oli
useat kerrat muuttanut tasavallan hallitusta, joka siirtyi konsuleilta
kansalaiskokouksille. Aikaisemmin oli valta ollut ylhäisten käsissä;
myöhemmin sitä käyttelivät rahanvaihtajat, veranvalmistajat,
apteekkarit, turkkurit, silkkikauppiaat ja kaikenlaiset ylempiä
ammatteja harjoittavat henkilöt. Mutta koska nämä porvarilliset
olivat osoittautuneet heikoiksi ja ahnaiksi, karkoitti kansa heidät
vuorostaan ja luovutti vallan pienille käsityöläisille. Vuonna 1368
Jumalanpojan ikimuistettavan lihaantulon jälkeen signoriaan kuului
neljätoista hallitusmiestä, jotka oli valittu kutojien, teurastajien,
lukkoseppien, suutarien ja muurarien joukosta ja jotka muodostivat
Uudistajien Vuoreksi nimitetyn suuren neuvoston. He olivat karkeita
plebeijejä, samanlaisia kuin heidän kaupunkinsa vaakuna, pronssinen
naarassusi, jota he rakastivat hirmuisella pennunrakkaudella. Mutta
kansa, joka oli asettanut heidät tasavaltaa johtamaan, oli jättänyt
heidän yläpuolelleen Kahdentoista neuvoston, jonka jäsenet olivat
pankkiireja ja rikkaita kauppiaita. Nämä tekivät salaliiton ylhäisten
kanssa, keisarin yllyttäminä, myydäkseen kaupungin paaville.
Saksan keisari oli salahankkeen sieluna; hän lupasi sotureitansa sen
toteuttamiseksi. Hän kiirehti kovin asian suorittamista, koska arveli
voivansa kauppasummalla lunastaa takaisin Kaarle Suuren kruunun, joka
oli tuhannenkuudensadankahdenkymmenen floriinin panttina Firenzen
pankkiireilla.
Ne Uudistajien Vuoren jäsenet, jotka muodostivat signorian, pitivät
kuitenkin ankaraa komentoa ja valvoivat Tasavallan menestystä. Nämä
vapaan kansan ylhäisinä virkamiehinä toimivat käsityöläiset olivat
kieltäneet kaupunkiin tulleelta keisarilta leivän, veden, suolan
ja tulen; hänen täytyi vetäytyä pois huokaillen ja vapisten, ja
salaliittolaiset tuomittiin kuolemanrangaistukseen. Vanhan Remuksen
perustaman kaupungin vartijoina he jäljittelivät Rooman ensimmäisiä
ankaroita konsuleita. Mutta heidän kultaan ja silkkiin puettu
kaupunkinsa soljahti heidän sormistaan kuin rietas ja kavala ilotyttö.
Ja huolestunut mieli teki heidät leppymättömiksi.
Vuonna 1370 he saivat tietää, että eräs Perugian aatelismies,
ser Nicolas Tuldo, oli paavin lähettämänä saapunut taivuttamaan
sienalaisia luovuttamaan yksissä neuvoin keisarin kanssa kaupungin
Pyhälle Isälle. Tuo herra oli nuoruutensa ja kauneutensa parhaassa
kukoistuksessa ja oli oppinut naisten seurassa sen miellyttämis-
ja viettelemistaiteen, jota nyt käytteli Salembenien palatsissa ja
rahanvaihtajien myymälöissä. Ja vaikka olikin mieleltään kevyt ja
hengeltään turhamainen, hän voitti kuitenkin paavin vuoksi puolelleen
paljon porvarillisia ja muutamia käsityöläisiä. Saatuaan kuulla hänen
juonistaan Uudistajien Vuoren virkamiehet käskivät tuoda hänet ylhäisen
neuvostonsa eteen, kuulustelivat häntä tasavallan sotalipun alla, johon
on kuvattu hyökkäävä jalopeura, ja selittivät käyneen ilmi, että hän
oli vehkeillyt kaupungin vapautta vastaan.
Hän oli vastannut noille suutareille ja teurastajille hymyillen ja
ylenkatseellisesti. Kuultuaan kuolemantuomiotansa julistettavan hän
joutui syvän hämmästyksen valtaan, ja vankilaan takaisin kulkiessaan
hän oli kuin huumautunut. Mutta kohta sinne tultuaan hän toipui
huumauksestaan ja valitti elämän katoamista niin kiihkeästi kuin nuori
veri ja kiivas henki suinkin voi sitä valittaa. Nautintojen, aseiden,
naisten, ratsujen kuvat kiitivät hänen mielessään, ja se ajatus, ettei
hän saisi enää milloinkaan niistä nauttia, syöksi hänet sellaiseen
epätoivoon, että hän takoi nyrkeillään ja otsallaan vankikomeronsa
seiniä ja parkui niin, että huuto kuului porvarien asuntoihin ja
veranmyyjäin kauppakojuihin saakka. Vanginvartija kiiruhti luo ja
havaitsi hänen viruvan veressä ja vaahdossa.
Ser Niccola Tuldo ulvoi siten raivoissaan kolme päivää ja kolme yötä.
Asiasta annettiin tieto Uudistajien Vuorelle. Suoritettuaan
kiireelliset asiat ylhäisen signorian jäsenet tutkivat onnettoman
kuolemaantuomitun juttua.
Leone Rancati, ammatiltaan tiilenpolttaja, sanoi:
— Sen miehen tulee maksaa päällään Sienan tasavaltaa vastaan tekemänsä
rikos, ja kukaan ei voi ostaa häntä vapaaksi siitä velasta anastamatta
itselleen kaupunkivaltiomme, oman äitimme, pyhiä oikeuksia. Hänen tulee
kuolla. Mutta hänen sielunsa kuuluu Jumalalle, joka on sen luonut, ja
soveliasta ei ole, että hän kuolee epätoivossa ja synnissä. Taatkaamme
siis hänelle iäinen pelastus kaikin käytettävissämme olevin keinoin.
Matteino Renzano, leipuri, joka oli kuuluisa viisaudestaan, nousi
vuorostaan ja sanoi:
— Sinä puhuit hyvin, Leone Rancati. Sentähden on tuomitun luo
lähetettävä Katariina, vanuttajan tytär.
Tähän mielipiteeseen liittyi koko signoria päättäen kutsua Katariinan
käymään Niccola Tuldon luona vankilassa.
Katariina, vanuttaja Giacomon tytär, levitti siihen aikaan hyveittensä
tuoksua koko Sienan kaupunkiin. Hän asui pienessä komerossa isänsä
talossa ja käytti katuvaisten sisarten vaatetusta. Valkoisen
villahameen alla hänellä oli vyöllään rautaketju, ja hän ruoski
itseään joka päivä tunnin ajan. Sitten hän näytti käsivarsiaan, jotka
olivat täynnä haavoja, ja sanoi: "Tässä ovat minun ruusuni!" Hän hoiti
kammiossaan liljoja ja orvokkeja, joista solmi seppeleitä Neitsyen ja
pyhimysten alttareille laulaen kansankielisiä hymnejä Jeesuksen ja
Marian ylistykseksi. Niinä murheellisina vuosina, joina Sienan kaupunki
oli tuskan tyyssija ja ilon asumus, Katariina kävi vangittujen luona ja
sanoi portoille: "Sisareni, kovin mielelläni kätkisin teidät Vapahtajan
rakkauden haavoihin!" Niin puhdas ja sellaisen lähimmäisenrakkauden
elähdyttämä neitsyt ei olisi voinut kasvaa ja kukoistaa muualla kuin
Sienassa, joka tahroistaan ja rikoksistaan huolimatta säilyi Pyhän
Neitsyen kaupunkina.
Hallitusmiehiltä tiedon saatuaan Katariina lähti vankilaan sen päivän
aamuna, jona Niccola Tuldon piti kuolla. Hänen saapuessaan vanki makasi
kopin kivipermannolla huutaen herjauksia korkealla äänellä. Katariina
kohotti valkoista huntua, jonka autuas Dominikus itse, paratiisista
alas laskeutuen, oli asettanut hänen otsalleen, ja paljasti vangin
nähtäviin taivaallisen kauniit kasvot. Vangin niitä ihmetellen
katsellessa hän kumartui hänen puoleensa ja pyyhki pois vaahdon hänen
suupielistään.
Ser Niccolà Tuldo käänsi häntä kohti vielä hurjailmeiset silmänsä ja
sanoi:
— Mene tiehesi! Minä vihaan sinua, koska olet Sienasta, joka minut
murhaa. Oi Siena, sinä naarassusi, joka isket ilkeät torahampaasi jalon
Perugian miehen kurkkuun! Voi sinua, naarassutta, voi sinua saastaista
ja raatelevaista narttua!
Katariina vastasi hänelle:
— Veljeni, mitä onkaan jokin kaupunki, ja mitä ovatkaan kaikki maailman
kaupungit Jumalan ja enkelten kaupungin rinnalla? Minä olen Katariina
ja tulen kutsumaan sinua iäisiin häihimme.
Äänen lempeys ja kasvojen kirkkaus vuodatti samassa rauhan ja valon
Niccola Tuldon sieluun.
Hän muisti viattomuutensa päiviä ja itki kuin lapsi. Apenniinien
yläpuolelle kohonnut aurinko valaisi vankikomeroa ensimmäisillä
säteillään. Katariina sanoi:
— Jo koittaa päivä! Nouse ja käy iäisiin häihimme, veljeni, nouse!
Hän nosti vangin ja vei hänet mukanaan kappeliin, missä veli Cattaneo
kuunteli hänen synnintunnustustaan.
Ser Niccola Tuldo otti sitten hartaasti osaa pyhään messuun ja nautti
Jeesuksen ruumiin. Sitten hän kääntyi Katariinan puoleen ja sanoi
hänelle:
— Pysy luonani, älä minua hylkää, niin omatuntoni on hyvä ja minä
kuolen tyytyväisenä.
Kellot alkoivat soida ilmoittaen rikoksentekijän mestaamisen hetkeä.
Katariina vastasi:
— Rakas veljeni, minä odotan sinua teloituspaikalla.
Niccola Tuldo hymyili ja virkkoi ikäänkuin hurmaantuneena:
—- Mitä? Odottaako sieluni riemu minua pyhällä teloituspaikalla?
Katariina mietti ja rukoili sanoen:
— Jumalani, sinä olet lähettänyt hänelle suuren valon, koska hän
nimittää teloituspaikkaa pyhäksi.
Ser Niccola sanoi vielä:
— Niin, minä käyn sinne lujana ja iloisena. Minä ikävöitsen sinne
päästä, ikäänkuin olisi tuhat vuotta odotettavana, ennenkuin sinut
siellä kohtaan.
— Häihin, iäisiin häihin! toisti Katariina poistuessaan vankilasta.
Kuolemaantuomitulle tarjottiin hiukan leipää ja viiniä, hänelle
annettiin musta viitta, ja sitten häntä kuljetettiin mäkisiä teitä,
torvien pauhatessa, kaupungin kaartin vartioimana, Tasavallan lipun
alla. Kadut olivat täynnä uteliaita, ja naiset kohottivat korkealle
pieniä lapsiansa näyttääkseen heille miestä, joka meni kuolemaan.
Niccola Tuldo ajatteli Katariinaa, ja hänen huulensa, jotka olivat
kauan uhonneet katkeruutta, olivat nyt puoliavoimet, ikäänkuin hän
olisi tahtonut suudella pyhää kuvaa.
Vähän aikaa noustuaan karkeilla tiilillä kivettyä katua saattue saapui
eräälle niistä kukkuloista, jotka kohoavat kaupungin yläpuolelle,
ja tuomittu näki yhtäkkiä, silmillä, joiden oli määrä kohta sammua,
Sienan katot, kupolit, kellotapulit ja tornit ja etäämpänä muurit,
jotka noudattelivat kukkulain rinnettä. Tuon kaiken nähdessään hän
muisti syntymäkaupunkinsa, hymyilevän Perugian, jota ympäröivissä
yrttitarhoissa virtaavat vedet solisevat hedelmäin ja kukkasten
keskellä. Hän näki pengermän, joka kohoo yli Trasimenon laakson, missä
katse juo päivää riemuiten.
Elämän kaipaus riipaisi jälleen hänen sydäntänsä.
Hän huokasi:
— Oi armas kaupunkini! Oi vanhempieni koti!
Mutta sitten hän jälleen ajatteli Katariinaa, ja se ajatus täytti hänen
mielensä riemastuksella ja rauhalla.
Vihdoin saavuttiin torille, missä Camianon ja Granayolan
talonpoikaisnaiset levittivät joka lauantai myytäväksi sitruunoita,
rypäleitä, viikunoita ja omenia, kutsuen emäntiä luokseen iloisin
huudahduksin ja rivonsekaisin puheenparsin. Sinne oli mestauslava
pystytetty. Ser Niccola Tuldo näki siellä Katariinan, joka oli
polvistunut ja laskenut päänsä mestauspölkylle.
Hän astui portaita ylös kärsimättömän iloisena.
Hänen tullessaan Katariina nousi ja kääntyi häneen päin niinkuin vaimo
kohdatessaan jälleen miehensä; hän tahtoi omin käsin paljastaa hänen
kaulansa ja sijoittaa ystävänsä mestauspölkylle kuin häävuoteeseen.
Sitten hän polvistui tuomitun viereen. Viimeksimainitun lausuttua kolme
kertaa kiihkeästi "Jeesus, Katariina!" pyöveli sivalsi miekallansa ja
irtautunut pää putosi neitsyen käsiin. Silloin Katariinasta tuntui kuin
uhrin veri olisi tulvahtanut häneen ja täyttänyt hänen suonensa vierien
niissä lauhana kuin nisälämmin maito; suloinen tuoksu laajensi hänen
sieraimiansa, ja hänen kostuneissa silmissään väikkyi enkelien varjoja.
Hämmästyneenä ja hurmaantuneena hän painui pehmeästi taivaallisen
hekuman syvyyksiin.
Kaksi Pyhän Dominikuksen sisaruskuntaan kuuluvaa naista, jotka
seisoivat mestauslavan juurella, näkivät hänen ojentuvan
liikkumattomaksi ja kiiruhtivat häntä nostamaan ja tukemaan. Pyhä
nainen tuli tuntoihinsa ja sanoi heille:
— Minä näin taivaan!
Kun toinen naisista aikoi pestä sienellä pois veren, jota oli virrannut
neitsyen hameelle, Katariina torjui hänet kärsimättömästi.
— Ei, sanoi hän, älkää ottako minulta pois tätä verta; älkää ottako
minulta purppuraani ja hyvää tuoksuani!