Ed ei s'ergea col petto e con la fronte,
Come avesse lo inferno in gran dispitto.
(Inferno, c. 10.)
[... ja kohos rintansa ja otsa ylväs
kuin ois hän halveksinut helvettiä.]
[Dante: Helvetti. X laulu. Eino Leinon suomennos.]
Vanha Farinata degli Uberti istui torninsa parvekkeella katse
suunnattuna kaupunkiin, jossa kohosi sakarainen harja toisensa
vieressä. Lähellä häntä seisoi veli Ambrogio silmäillen taivasta, jossa
loimusi illan rusko seppelöiden hehkuvilla kukillaan Firenzen ympärille
kehäksi kiertyneitä kukkuloita. Arnon rinteillä kohosi myrttien
tuoksu tyynessä ilmassa. Lintujen viimeiset huudot olivat kajahtaneet
San Giovannin kirkkaalta katolta. Yhtäkkiä kuuluivat kahden ratsun
kaviot soivan särmäisillä kivillä, joita oli noudettu joen pohjasta
tien katteeksi, ja ahtaan kadun suusta ilmaantui näkyviin kaksi
nuorukaista, molemmat kauniita kuin pyhä Yrjänä. He kulkivat Ubertin
ikkunattoman palatsin ohi, ja kun olivat ehtineet ghibellini-tornin
juurelle, toinen heistä sylki osoittaen siten ylenkatsettaan, toinen
taas kohotti kättään ja pisti peukalonsa etusormen ja keskisormen
väliin. Sitten molemmat kannustivat ratsujaan ja ajoivat täyttä laukkaa
puusillan yli. Farinata, joka oli siten nähnyt nimeänsä herjattavan,
pysyi rauhallisena ja äänetönnä. Hänen kurttuiset poskensa värähtivät,
ja kyynel, joka oli pikemmin suolaa kuin vettä, valui hitaasti hänen
ruskeihin silmiinsä. Vihdoin hän pudisti kolme kertaa päätänsä ja
virkkoi:
— Minkätähden tämä kansa vihaa minua?
Veli Ambrogio ei vastannut mitään. Ja Farinata katseli edelleen
kaupunkia, jonka näki vain silmäluomia polttavan kirpeän harson läpi.
Sitten hän käänsi munkkiin päin laihat kasvonsa, joissa liittyivät
kiinteästi toisiinsa kotkannenä ja uhkaavat leukapielet, ja kysyi vielä
kerran:
— Minkätähden tämä kansa vihaa minua?
Munkki liikahdutti kättään ikäänkuin kärpästä karkottaen.
— Mitä huolittekaan, messer Farinata, irstaasta hävyttömyydestä, jota
osoittaa pari Oltamon guelfitorneissa kasvatettua nuorta vintiötä?
FARINATA. En tosiaankaan paljoa välitä noista kahdesta Frescobaldista,
roomalaisten hempukoista, parittajain ja porttojen pojista. En pelkää
heidän ylenkatsettaan. Minua eivät voi ylenkatsoa ystäväni eivätkä
varsinkaan vihamieheni. Mutta tuskallista on tuntea, että Firenzen
kansa minua vihaa.
VELI AMBROGIO. Viha vallitsee kaupungeissa siitä saakka, kun Kainin
pojat toivat niihin ylpeyden taiteiden keralla ja kun molemmat
teebalaiset ylhäiset tyydyttivät veljesvihaansa verta vuodattamalla.
Solvauksesta syntyy viha, vihasta solvaus. Ehtymättömän hedelmällisenä
synnyttää viha vihaa.
FARINATA. Mutta kuinka voi rakkaus siittää vihaa? Ja minkätähden
rakastamani kaupunki vihaa minua?
VELI AMBROGIO. Koska niin tahdotte, vastaan teille, messer Farinata.
Mutta te ette saa kuulla suustani muita kuin totuuden sanoja.
Kansalaisenne eivät anna teille anteeksi, että olette taistellut
Montaperton luona, Manfredin valkoisen lipun alla sinä päivänä, jona
Arbian punasi firenzeläisten veri. He ovat sitä mieltä, ettette ollut
kaupunkinne ystävä tuona päivänä, tuossa turman laaksossa.
FARINATA. Mitä! Enkö ole sitä rakastanut! Enkö ole rakastanut
kaupunkiani, vaikka olen elänyt sen elämää, elänyt ainoastaan sitä
varten, sietänyt väsymystä, nälkää, janoa, kuumetta, unettomuutta
ja sanoinkuvaamatonta tuskaa maanpaossa, vaikka olen uhmannut
kuolemaa joka hetki ja ollut vaarassa joutua elävänä niiden käsiin,
jotka eivät olisi suinkaan tyytyneet minun surmaamiseeni, vaikka
olen kaikki uskaltanut ja kaikki kestänyt sen puolesta, sen onnen
puolesta, temmatakseni sen vihollisiltani, jotka olivat sen vihollisia,
vapauttaakseni sen kaikesta häpeästä, saattaakseni sen tahtoen tai
tahtomattaan noudattamaan terveellistä neuvoa, valitsemaan hyvän
osan, ajattelemaan niinkuin ajattelin minä ja jaloimmat ja parhaat
kansalaiset minun kerallani, vaikka olen tahtonut nähdä sen kauniina
ja hienona ja jalona ja olen uhrannut tälle ainoalle tahdolleni
kaiken omaisuuteni, poikani, sukulaiseni, ystäväni, vaikka olen vain
kaupunkini etuja harrastaen esiintynyt vapaamielisenä, saitana,
uskollisena, kavalana, jalomielisenä ja rikoksellisena! Kuka siis
onkaan sitä rakastanut, ellen minä?
VELI AMBROGIO. Onnetonta, messer Farinata, että leppymätön rakkautenne
asesti kaupunkia vastaan väkivallan ja salajuonet ja maksoi
kymmenentuhannen firenzeläisen hengen.
FARINATA. Niin, minä rakastin kaupunkia niin kiihkeästi kuin sanotte,
veli Ambrogio. Ja ne teot, joihin rakkauteni minut kiihti, ovat kyllin
arvokkaat esikuviksi pojillemme ja poikiemme pojille. Estääkseni
niiden muiston häviämistä kirjoittaisin niistä mielelläni, jos minulla
olisi kirjallisia kykyjä. Nuorena minä keksin lemmenlauluja, joita
naiset ihastelivat ja joita oppineet sijoittivat teoksiinsa. Tuota
lukuunottamatta olen aina ylenkatsonut kirjallisuutta samoinkuin
taidettakin huolimatta kirjoittaa enempää kuin kutoa villakangasta.
Toimikoon kukin minun tavallani asemansa mukaisesti. Teidän,
veli Ambrogio, joka olette taitava kirjoittaja, olisi kerrottava
niistä suurista yrityksistä, joita olen johtanut. Siitä koituisi
teille kunniaa, kunhan ette kertoisi asioista hengenmiehenä, vaan
jalosukuisena, sillä ne ovat jalosukuisten ja ritarien tekoja. Siitä
kertomuksesta kävisi ilmi, että olen paljon toiminut. Ja minä en kadu
mitään tekemääni.
Minä olin maanpakoon ajettu, guelfit olivat murhanneet kolme
sukulaistani. Siena otti minut vastaan. Viholliseni pitivät tuota
sellaisena rikoksena, että yllyttivät firenzeläiset marssimaan
asestettuina vierasvaraista kaupunkia vastaan. Sienan ja
maanpakolaisten vuoksi minä silloin pyysin apua keisarin pojalta,
Sisilian kuninkaalta.
VELI AMBROGIO. Se on liiankin totta; te liityitte Manfrediin, Lucerian
sulttaanin ystävään, astrologiin, uskonluopioon, pannaanjulistettuun.
FARINATA. Silloin me joimme paavin pannajulistuksia kuin vettä. En
tiedä, oliko Manfred oppinut lukemaan kohtaloita tähdistä, mutta
totta on, että hän piti saraseeni-ritareitaan suuressa arvossa. Hän
oli yhtä varovainen kuin urhoollinen, viisas ruhtinas, joka käytteli
kitsastellen miestensä verta ja kirstujensa rahoja. Hän vastasi
sienalaisille tulevansa heidän avukseen. Hän antoi laajan lupauksen
herättääkseen samanlaista kiitollisuutta. Varovaisuudesta ja peläten
hävittää varojansa hän täytti lupauksensa vain heikosti. Hän lähetti
lippukuntanansa sata saksalaista ratsumiestä. Pettyneet ja suuttuneet
sienalaiset puhuivat tuollaisen naurettavan avun hylkäämisestä. Minä
osasin muuttaa heidän mielensä opettamalla heille, miten asia oli
autettavissa. Eräänä päivänä annoin saksalaisten ahmia mielin määrin
lihaa ja viiniä ja lähetin heidät muurien ulkopuolelle niin huonoin
neuvoin ja sopimattomaan aikaan, että heidät yllättivät ja surmasivat
viimeiseen mieheen Firenzen guelfit, jotka ottivat Manfredin valkoisen
lipun ja antoivat sen laahata loassa, aasin häntään sidottuna. Minä
lähetin heti sisilialaiselle tiedon solvauksesta. Hän vihastui siitä
niinkuin olin arvannut hänen vihastuvan ja lähetti kostoretkelle
kahdeksansataa ratsumiestä ja hyvän joukon jalkasotilaita, johtajana
kreivi Giordano, jota maine väitti Troian Hektorin veroiseksi. Siena ja
sen liittolaiset kokosivat hekin sillävälin voimiansa. Meillä oli aivan
pian tuhatkolmesataa sotilasta. Firenzen guelfeillä oli enemmän. Mutta
heidän joukossaan oli näennäisiä guelfejä, jotka vain odottivat sopivaa
hetkeä esiintyäkseen ghibellineinä; meidän ghibelliniemme joukossa
sitävastoin ei ollut yhtään guelfiä. Jos minun puolellani niinmuodoin
ei ollutkaan kaikkia voiton mahdollisuuksia (niitä ei ole milloinkaan),
olivat mahdollisuudet sentään suuret, hyvät ja arvaamatta ilmaantuneet,
ja kun en voinut otaksua niiden palaavan, pyrin kärsimättömästi
taisteluun, joka onnellisesti päättyessään tuhoisi viholliseni ja
häviöksi kääntyessään koituisi vain liittolaisteni vahingoksi. Minä
isosin ja janosin tätä taistelua. Viekoitellakseni siihen firenzeläisen
armeijan käytin parasta keksittävissäni olevaa keinoa. Lähetin
Firenzeen kaksi minoriittimunkkia käskien heitä salaa ilmoittamaan
Neuvostolle, että olin joutunut syvän katumuksen valtaan, tahdoin
suurella palveluksella hankkia itselleni kansalaisteni anteeksiannon ja
tarjouduin avaamaan heille erään Sienan portin kymmenestä tuhannesta
floriinista, mutta että asian onnistuminen vaati firenzeläistä armeijaa
etenemään mahdollisimman lukuisin joukoin aina Arbian rannoille,
ikäänkuin aikomuksena olisi mennä auttamaan Montalcinon guelfejä.
Kahden munkkini lähdettyä suuni sylkäisi ulos sen anteeksipyynnön,
jonka olin lausunut, ja minä odotin hirmuisen levottomuuden vallassa.
Pelkäsin Neuvoston ylhäisten jäsenten käsittävän, että oli mieletöntä
lähettää armeija Arbian luo. Toisaalta toivoin tuon suunnitelman
miellyttävän plebeijejä päättömyydellään ja otaksuin heidän suostuvan
siihen sitäkin mieluummin, kun sitä tulisivat vastustamaan ylhäiset,
joita he epäilivät. Ylhäisö tosiaankin vainusi pahaa, mutta
käsityöläiset menivät satimeeni. He olivat enemmistönä Neuvostossa.
Heidän käskystään firenzeläinen armeija lähti liikkeelle ja toteutti
suunnitelman, jonka olin sommitellut sen tuhoksi. Kuinka kauniina
sarastikaan päivä, kun ratsastin pienen maanpakolaisjoukon kanssa
sienalaisten ja saksalaisten keskellä ja näin aamun valkoisia harsoja
rikkovan auringon valaisevan guelfien keihäsmetsää, joka peitti Malenan
rinteet! Olin houkutellut viholliseni käsiini. Vielä hiukan oveluutta,
ja minä saisin heidät varmaan tuhotuiksi. Kreivi Giordano antoi
minun neuvostani sienalaisten jalkamiesten marssia kolmeen kertaan
ohi, vaihtaen kaksi kertaa heidän sotilastakkejansa, joten heidän
lukumääränsä näytti kolme kertaa todellista suuremmalta: hän esitti
ne guelfeille ensin punaisina, ennustaen verta, sitten viheriöinä,
ennustaen kuolemaa, ja vihdoin valkoisen ja mustan kirjavina ennustaen
vangiksi joutumista. Ne ennustukset olivat pätevät! Kuinka riemullista,
kun firenzeläisen ratsuväen kimppuun hyökätessäni näin sen väistyvän ja
kierivän kuin varisparven, kun näin lahjomani miehen, jonka nimeä en
mainitse, jotten saastuttaisi suutani, iskevän miekallaan alas lipun,
jota oli tullut puolustamaan, ja havaitsin kaikkien ratsumiesten, jotka
turhaan etsivät valkoisia ja sinisiä värejä, pakenevan silmittömän
pelon vallassa ja murskaavan toisiaan meidän syöksyessämme heitä
takaa-ajamaan ja pistäessämme heitä kuoliaiksi kuin porsaita.
Ainoastaan käsityöläiset pitivät vielä puoliaan; heidät täytyi surmata
verisen caroccion ympärille. Lopulta emme nähneet edessämme muuta kuin
kuolleita ja pelkureita, jotka pitelivät toisiaan kädestä tullakseen
mahdollisimman nöyrästi kontaten rukoilemaan meiltä armoa. Minä
pysyttelin loitolla, tyytyväisenä työhöni.
VELI AMBROGIO. Onneton asia! Kirottu Arbian laakso! Sanotaan, että
siinä on yhä vielä, pitkien aikojen kuluttua, kuoleman tuntu ja
että se autiona, villipetojen tyyssijana, täyttyy öisin valkoisten
koirien ulvonnasta. Oliko sydämenne niin kova, messer Farinata,
ettette heltynyt kyyneliin, kun näitte tuona katalana päivänä Malenan
kukkarinteiden juovan firenzeläistä verta?
FARINATA. Ainoa murheeni oli, että olin siten osoittanut vihollisilleni
voiton tien ja kukistettuani heidän kymmenen vuotta kestäneen valtansa
ja kopeutensa saanut heidät aavistelemaan, mitä voivat toivoa
vuorostaan tekevänsä yhtä monen vuoden kuluttua. Ajattelin, että
koska Onnen pyörä oli minun toimestani siten käännähtänyt, sama pyörä
saattaisi vieläkin kääntyä ja heittää minun puolueeni alakynteen. Tuo
aavistus peitti varjollaan iloni häikäisevän paisteen.
VELI AMBROGIO. Minusta tuntui, että inhositte, ja varmaan syystäkin,
tuota kavalaa miestä, joka heitti lokaan ja vereen sen lipun, jonka
alla oli tullut taistelemaan. Minä puolestani, joka tiedän Herran
laupeuden rajattomaksi, en pidä mahdottomana, että Bocca saa osansa
helvetissä Kainin, Juudaan ja isänmurhaajan Brutuksen keralla. Mutta
jos Boccan rikos on siinä määrin, katala, ettekö ollenkaan kadu, että
olette sen aiheuttanut? Ja ettekö luule, messer Farinata, että olette
Firenzen armeijaa satimeen houkutellessanne herjannut vanhurskasta
Jumalaa ja tehnyt kielletyn teon?
FARINATA. Sille, joka toimii voimakkain ajatuksin ja lujin sydämin,
on kaikki sallittua. Pettäessäni vihollisiani olin ylevämielinen enkä
petturi. Ja jos luette minulle rikokseksi, että käytin puolueeni
voitoksi miestä, joka sivalsi maahan omien joukkojensa lipun, erehdytte
pahoin, veli Ambrogio, sillä hänet on luonut konnamaiseksi luonto enkä
minä, ja hänen konnamaisuuttaan ei kääntänyt hyväksi luonto, vaan sen
tein minä.
VELI AMBROGIO. Mutta koska rakastitte isänmaatanne sitä vastaan
taistellessannekin, tunsitte varmaan tuskaa, kun voitte sen kukistaa
ainoastaan sienalaisten, kaupunkinne vihollisten avulla. Eikö se teitä
hiukan hävettänyt?
FARINATA. Minkätähden olisinkaan hävennyt? Kykeninkö muulla keinolla
saattamaan puoluettani takaisin valtaan? Minä liityin Manfrediin
ja sienalaisiin. Tarpeen vaatiessa olisin liittynyt Afrikan
jättiläisiinkin, joilla on yksi ainoa silmä otsassa ja joiden ravintona
on ihmisen liha, kuten heidän näkijänsä, venezialaiset merimiehet,
kertovat. Sellaisen harrastuksen toteuttaminen ei suinkaan ole
leikkiä, jota leikitään määrättyjen sääntöjen mukaan, kuin shakki-
tai tammipeliä. Luuletteko, että vastustajani olisivat pelanneet
samoin, jos olisin pitänyt jotakin määrättyä siirtoa luvallisena ja
jotakin toista luvattomana? Niin ei olisi suinkaan ollut laita. Me
emme pelanneet Arbian rannalla noppaa viiniköynnösristikon alla,
taulut polvilla ja pienet valkoiset kivet pisteitten merkitsijöinä.
Kysymyksessä oli voiton saavuttaminen. Ja sen tiesi toinen yhtä hyvin
kuin toinenkin.
Myönnän kumminkin, veli Ambrogio, että olisi ollut parempi ratkaista
riita vain firenzeläisten kesken. Kansalaissota on niin kaunis ja
jalo ja hieno asia, että pitäisi varoa sekoittamasta siihen vieraita
käsiä, jos se suinkin käy päinsä. Se olisi jätettävä omien kansalaisten
tehtäväksi, ennen kaikkea ylhäisten, jotka kykenevät sitä suorittamaan
väsymättömin voimin ja hienoin oivalluksin.
Ulkoisista sodista en tahdo sanoa samaa. Ne ovat hyödyllisiä tai
välttämättömiäkin yrityksiä, joihin ryhdytään valtioitten rajojen
puolustamiseksi tai laajentamiseksi tai kauppiaitten liiketoiminnan
edistämiseksi. Useimmissa tapauksissa ei koidu hyvää hyötyä eikä
suurta kunniaa, jos käy itse sellaisia suuria sotia. Älykäs kansa
jättää ne mielellään palkkasoturien asiaksi luovuttaen koko yrityksen
kokeneille päälliköille, jotka osaavat voittaa paljon vähällä väellä.
Siinä tarvitaan ainoastaan ammattitaitoa, ja kysymykseen tulee enemmän
kullan kuin veren vuodattaminen. Sydän ei voi olla siinä mukana. Ei
näet olisi ollenkaan viisasta, jos vihaisimme muukalaista, koska hänen
etunsa ja omat etumme ovat ristiriitaiset; sitävastoin on luonnollista
ja järkevää vihata maanmiestä, joka vastustaa sitä, mitä itse pidät
hyödyllisenä ja hyvänä. Ainoastaan kansalaissodassa voi osoittaa
terävää älyä, taipumatonta tahtoa ja vihan ja rakkauden täyttämän
sydämen voimaa.
VELI AMBROGIO. Minä olen kaikkein köyhin köyhien palvelija. Mutta
minulla on yksi ainoa herra, joka on taivaan kuningas; pettäisin hänet,
ellen sanoisi teille, messer Farinata, että ainoa täyttä kiitosta
ansaitseva soturi on se, joka marssii ristin alla laulaen: _Vexilla
regis prodeunt_.
Autuas Dominikus, jonka henki nousi kuin aurinko valheen yön
pimentämälle kirkon taivaalle, opetti, että sota harhaoppisia vastaan
on sitä hyväätekevämpi ja laupiaampi, mitä katkerampi ja tuimempi.
Hän, joka apostolien ruhtinaan nimeä kantaen iski lingonkivenä
kerettiläisyyden Goliatia otsaan, varmaan asian oikein oivalsi. Hän
kärsi kidutuksensa Comon ja Milanon välillä. Hän on veljeskuntani
suurena kunniana. Jokainen, joka vetää miekkansa sellaista sotilasta
vastaan, on toinen Antiokhos Herramme Jeesuksen Kristuksen silmissä.
Mutta Jumala, joka on asettanut valtakunnat, kuningaskunnat ja
tasavallat, sallii niitä asevoimin puolustettavan ja kääntää kasvonsa
niiden päällikköjen puoleen, jotka häntä avukseen huutaen tarttuvat
miekkaan ajallisen isänmaansa menestyksen hyväksi. Ja hän kääntää
kasvonsa pois siitä kansalaisesta, joka lyö omaa kaupunkiansa ja
vuodattaa sen verta niinkuin teitte voimallisin aikomuksin te, messer
Farinata, ollenkaan pelkäämättä, ettei Firenze uuvuttamananne ja
raatelemananne kykenisi enää vastustamaan vihollisiansa. Vanhoista
aikakirjoista havaitaan, että sisäisten sotien heikontamat kaupungit
helposti joutuvat vaaniskelevan muukalaisen saaliiksi.
FARINATA. Sanohan, munkki, tuleeko jalopeuran kimppuun käydä sen
valvoessa vai nukkuessa. Minä puolestani olen pitänyt hereillä
Firenzen jalopeuraa. Kysykää Pisan miehiltä, olisiko heille koitunut
iloa, jos olisivat käyneet sen kimppuun, kun olin sen kiihtänyt
raivoon. Tutkikaa vanhoja historioita, niin havainnette myös, että
ne kaupunkivaltiot, joissa vallitsee sisäinen kuohunta, ovat valmiit
korventamaan ulkoisiakin vihollisia ja että rauhassa laimennut suku
on liian kiihkoton, kyetäkseen taistelemaan muuriensa ulkopuolella.
Tietäkää, että tulee varoa loukkaamasta sellaista kaupunkia, joka on
kyllin valpas ja ylevä pitääkseen vireillä sisäistä sotaa, ja lakatkaa
väittämästä, että olen heikontanut syntymäkaupunkiani.
VELI AMBROGIO. Tiedätte kuitenkin, että se oli vaarassa tuhoutua Arbian
turmiokkaan päivän jälkeen. Kauhistuneet guelfit olivat poistuneet
sen muurien sisäpuolelta lähtien omaehtoisesti maanpakolaisuuden
tuskaiselle tielle. Kreivi Giordanon Empoliin kutsuma ghibeliinien
valtakokous päätti hävittää Firenzen.
FARINATA. Se on totta. Kaikki tahtoivat, ettei siihen jäisi kiveä kiven
päälle. He sanoivat: "Tuhotkaamme se guelfein pesä." Minä yksin nousin
sitä puolustamaan. Ja minä yksin varjelin sen kaikesta vahingosta.
Firenzeläiset saavat kiittää minua ilmasta, jota hengittävät. Jos
niissä, jotka minua solvaavat ja sylkevät kynnykselleni, olisi
vähänkään sydämen hurskautta, niin he kunnioittaisivat minua isänään.
Minä olen pelastanut kaupunkini.
VELI AMBROGIO. Sen tuhottuanne. Mutta luettakoon tuo Empolin päivä
sittenkin ansioksenne tässä ja tulevaisessa elämässä, messer Farinata!
Ja kertokoon pyhä Johannes Kastaja, Firenzen suojelija, Herramme
kuulleen ne sanat, jotka lausuitte ghibellinien kokouksessa! Suvaitkaa
toistaa minulle nuo kiitettävät lausumanne. Niitä on selostettu eri
tavoin, ja minä tahtoisin tietää ne täsmällisesti. Onko totta, kuten
useat sanovat, että otitte aiheeksi kaksi toskanalaista sananlaskua,
joista toinen koskee aasia ja toinen vuohta?
FARINATA. Vuohesta ei tule enää mitään mieleeni; aasi sitävastoin on
säilynyt paremmin muistissani. On mahdollista, että sekoitin kaksi
sananlaskua, kuten sanotaan. Se ei minua liikuta. Minä nousin ja puhuin
suunnilleen näin:
"Aasi rikkoo nauriit niinkuin osaa. Aasin esimerkkiä noudattaen
tekin rikotte käyttelemättä arvostelukykyä, tänään samoinkuin eilen
ja huomenna samoinkuin tänään, ollenkaan oivaltamatta, mitä tulee
hävittää, mitä säästää. Mutta tietäkää, että minä olen kärsinyt
ja taistellut vain saadakseni elää omassa kaupungissani. Niinpä
puolustankin sitä ja kuolen, jos vaaditaan, miekka kädessä."
Sitten poistuin enempää virkkamatta. Ne juoksivat jälkeeni, kokivat
rukouksillaan minua tyynnyttää ja vannoivat olevansa loukkaamatta
Firenzeä.
VELI AMBROGIO. Kunpa poikamme voisivat unohtaa, että olitte Arbian
luona, ja muistaa, että olitte Empolissa! Te elitte julmana aikana, ja
enpä luule, että guelfin enempää kuin ghibellininkään on helppo voittaa
itselleen iankaikkista autuutta. Jumala teitä varjelkoon helvetistä,
messer Farinata, ja ottakoon teidät kuoltuanne pyhään paratiisiinsa!
FARINATA. Taivas ja helvetti ovat vain omassa mielessämme. Epikuros on
asian opettanut, ja monet tietävät sen hänen jälkeensä. Ettekö tekin,
veli Ambrogio, ole lukenut kirjastanne: "Ihminen kuolee samoinkuin
luontokappale. He ovat samassa tilassa?"
Jos kuitenkin uskoisin Jumalaan niinkuin tavalliset sielut,
pyytäisin häntä sallimaan minun kuoltuani jäädä tänne kaikkineni
ja sulkemaan sieluni samoinkuin ruumiinikin hautaan kauniin San
Giovannin seinämälle. Siinä nähdään roomalaisten vainajillensa
veistämiä kivialtaita, jotka ovat nyt avoimet ja tyhjät. Erääseen
niistä leposijoista tahdon kerran päästä rauhaan nukkumaan. Olen
eläessäni kärsinyt kauheasti maanpaossaolosta, vaikka olenkin ollut
vain päivämatkan päässä Firenzestä. Olisin sitä onnettomampi, mitä
kauemmaksi täältä joutuisin. Tahdon jäädä ainiaaksi rakastettuun
kaupunkiini. Kunpa omaisenikin saisivat jäädä tänne!
VELI AMBROGIO. Kauhistuen kuulen teidän pilkkaavan Jumalaa, joka
on tehnyt taivaan ja maan, Firenzen vuoret ja Fiesolen ruusut. Ja
kaikkein eniten minua kauhistuttaa se, messer Farinata degli Uberti,
että henkenne luo pahaan ylevän leiman. Jos ääretön laupeus, vastoin
vieläkin säilyttämääni toivoa, teidät hylkäisi, uskon helvetin saavan
teistä jotakin kunniaa.