Sen päivän aamuna, joka oli määrätty hänen teloituspäiväkseen, pyhä
mies Giovanni nukkui sikeästi. Tohtori Rikkiviisas avasi vankikomeron
oven, nykäisi nukkujaa hihasta ja huusi:
— Hoi, sinä naisen poika, herää jo! Päivä avaa harmaat silmänsä. Kiuru
visertää, ja aamu-usvat hyväilevät vuorten kupeita. Rinteillä näkyy
leijuvan pehmeitä valkoisia ja ruusunpunaiselle vivahtelevia pilviä,
jotka ovat kuolemattomien nymfien lanteita, vatsoja ja pakaroita. Siinä
leijuvat vetten ja ilmain jumalaiset tyttäret, hulmuileva parvi aamun
impiä, joita vanha Okeanos kuljettaa yli vuorten ja jotka kietovat
raikkaitten käsivarttensa syleilyyn hyasintti- ja vuokkovuoteellaan
maailmaa vallitsevia jumalia ja jumalatarten rakastamia paimenia. On
näet olemassa paimenia, jotka heidän äitinsä ovat tehneet kauniiksi
ja kyllin arvokkaiksi lähteissä ja lehdoissa asustavien nymfien
vuodekumppaneiksi.
"Ja minä itsekin, joka olen paljon tutkinut luonnon merkillisyyksiä,
huomasin äsken, nähdessäni noiden pilvien hekumallisesti lipuvan
pitkin kukkulan vatsaa, omassa olemuksessani himoja, joista en tiedä
mitään muuta kuin että ne syntyivät lanteitteni tienoilla ja näyttivät
voimansa jo kätkyessä niin kuin Herkuleslapsi. Ja nuo himot eivät
suinkaan olleet pelkkiä rusohuuruja ja haipuvia pilvenhattaroita: ne
näyttivät minulle selvin piirtein erään tytön nimeltä Mona Libetta,
johon olen ohimennen tutustunut Castrossa, eräässä majatalossa, jossa
hän oli palvelijattarena ja muulinajajain ja sotilaiden alttiina
ilostuttajana.
"Sitä kuvaa, jonka mielessäni muovasin Mona Libettasta tänä aamuna,
astellessani mäenvierua, kaunisti ihmeellisesti muiston suloisuus ja
poissaolon herättämä kaipaus. Hänen kuvaansa koristivat kaikki ne
harhakuvitelmat, jotka mainitsemastani paikasta lanteitten vaiheilta
nousten levittävät tuoksuvaa tultansa ruumiin koko sieluun synnyttäen
siinä riutumuksen polttoa ja ihanaa kärsimystä.
"Sinun näet tulee tietää, oi Giovanni, että katsellessasi häntä
rauhallisesti ja kylmin silmin tuskin voit havaita häntä sanottavasti
eroavaksi niistä kaikista, jotka Umbrian ja Romagnan lakeuksilla
käyvät niityillä lehmiä lypsämässä. Hänen silmänsä olivat tummat,
hidaskäänteiset ja vauhkot, kasvot ruskeat, suu iso, rinnat painavat,
vatsa keltainen ja säärten etupuoli polvesta alkaen ihokarvain
peittämä. Hän nauroi tavallisesti tahmeata nauruansa; mutta nautinnon
hetkenä hänen kasvonsa muuttuivat synkiksi ja ikäänkuin jonkun jumalan
läsnäolon hämmästyttämiksi. Tuo seikka kiinnitti minua häneen, ja minä
olen myöhemmin paljonkin mietiskellyt tuon kiintymyksen luonnetta,
koska olen oppinut ja taitava etsimään asioiden syitä.
"Mietiskelyni tuloksena oli se keksintö, että se voima, joka veti minua
Mona Libettan, Castron majatalon piikaisen puoleen, oli sama voima,
joka johtaa tähtien liikettä taivaalla, ja ettei maailmassa olekaan
muuta voimaa kuin rakkaus, joka on samalla viha, kuten havaitsemme
samasta Mona Libettasta, jota paljon hyväiltiin ja piestiin yhtä paljon.
"Muistuu mieleeni, että eräs paavin tallirenki, joka oli hänen paras
ystävänsä, löi häntä niin tuimasti eräänä yönä heinäparvella, missä
makasi hänen kerallaan, että hän jäi makaamaan kuin kuolleena.
Mies kulki pitkin tietä huutaen, että vampyyrit olivat kuristaneet
hänen piikaisensa. Nämä ovat seikkoja, joita kannattaa miettiä, jos
tahtoo muodostaa itselleen käsitystä hyvästä ruumiinrakenteesta ja
luonnollisesta filosofiasta."
Niin puhui tohtori Rikkiviisas. Ja pyhä mies Giovanni kohottautui
pahnoillaan ja vastasi:
— Tohtori, ovatko nuo puheita, joita sopii esittää kohta hirteen
joutuvalle henkilölle? Sinua kuunnellessani epäilen, ovatko sanasi
kunnon miehen ja etevän teologin lausumat, vai johtuvatko ne kenties
jostakin pimeyden enkelin lähettämästä unennäöstä.
Rikkiviisas tohtori vastasi:
— Kuka sinulle puhuu hirteen joutumisesta? Tiedä, Giovanni, että
olen saapunut tänne heti aamun sarastaessa vapauttaakseni sinut ja
auttaakseni sinua pakenemaan. Katso, minä olen jälleen pukeutunut
vanginvartijaksi; vankilan ovi on auki. Tule, riennä!
Pyhä mies vastasi noustuaan:
— Tohtori, varokaa sanojanne. Minä olen uhrannut elämäni. Minä myönnän,
ettei se ole ollut minulle helppoa. Jos nyt uskon puhettanne ja
ajattelen pelastuneeni, mutta siitä huolimatta joudun teloitettavaksi,
niin minun on pakko suorittaa toinen, edellistä vaikeampi uhri ja
kärsiä kaksinkertainen kuolema. Minä tunnustan, että haluni joutua
marttyyriksi on häipynyt olemattomiin ja että mieleni on vallannut
toivo päästä hengittelemään vapaata ilmaa vuoren honkien alla.
Rikkiviisas tohtori vastasi:
— Sattuupa niin, että aikomukseni oli viedä sinut juuri honkien alle,
jotka soivat tuulessa kuin vienosti helisevä surunsävyinen huilu. Me
nautimme aamiaista sammaleisella rinteellä kaupungin yläpuolella. Tule!
Miksi viivyttelet?
Pyhä mies virkkoi:
— Ennenkuin lähden teidän kanssanne, tahtoisin mielelläni tietää,
kuka olette. Minä olen horjahtanut pois alkuperäisestä lujuudestani.
Rohkeuteni on nyt vain oljenkorsi hyveeni hävitetyllä alueella. Mutta
minä uskon yhä vielä Jumalan poikaan enkä tahtoisi kadottaa sieluani
pelastaakseni ruumiini.
— Totisesti, virkkoi Rikkiviisas tohtori, sinä luulottelet minun
himoitsevan sieluasi! Onko se siis niin kaunis neiti ja niin hieno
rouva, että pelkäät minun sen ottavan? Pidä omanasi, ystäväiseni, minä
en sitä mitenkään pitele.
Pyhää miestä ei rauhoittanut tuo puhe, jossa ei tuntunut minkäänlaista
hurskauden tuoksua. Mutta koska hänen teki kovin mieli päästä vapaaksi,
hän ei asiaa enempää ajatellut, vaan seurasi tohtoria ja kulki hänen
kerällään vankilan portista.
Vasta ulos päästyään hän kysyi:
— Kuka olet sinä, joka lähetät unennäköjä ihmisille ja vapautat
vangittuja? Sinussa on naisen kauneus ja miehen voima, ja minä ihailen
sinua voimatta sinua rakastaa.
Rikkiviisas tohtori vastasi:
— Sinä rakastat minua kohta, kun olen tehnyt sinulle pahaa. Ihmiset
eivät voi rakastaa ketään muuta kuin niitä, jotka aiheuttavat heille
kärsimystä. Ja rakkautta on ainoastaan tuskassa.
Niin keskustellen he astelivat ulos kaupungista ja lähtivät kulkemaan
vuorelle johtavaa polkua. Kauan aikaa kuljettuaan he näkivät
metsänrinnassa punaisilla tiilillä katetun talon. Talon edustalla,
tasangon puolella, levisi pengermä, jossa kasvoi hedelmäpuita ja jota
ympäröi viini-istutus.
He istuivat pihalle viinipuun alle, jonka lehdet syksy oli kullannut ja
josta riippui rypäleterttuja. Ja nuori tyttö toi heille siihen rieskaa,
hunajaa ja maissileivoksia.
Tohtori Rikkiviisas ojensi kätensä ja poimi punaisen omenan, puri
siitä kappaleen ja ojensi sitten omenan pyhälle miehelle. Giovanni söi
ja joi; ja hänen partansa oli rieskasta valkoinen ja hänen silmänsä
nauroivat katsellessaan taivasta, joka täytti ne sinellään ja ilollaan.
Ja nuori tyttö hymyili.
Tohtori Rikkiviisas virkkoi:
— Katso tuota lasta; hän on paljoa kauniimpi kuin Mona Libetta.
Pyhä mies, maidon ja hunajan humaltamana, päivän kirkkaudesta
riemuiten, lauloi niitä lauluja, joita hänen äitinsä oli laulanut
kanniskellessaan häntä käsivarrellaan. Ne olivat paimenten ja
paimenetarten lauluja, ja niissä puhuttiin rakkaudesta. Ja koska nuori
tyttö kuunteli oven kynnyksellä, pyhä mies nousi, juoksi horjahdellen
hänen luoksensa, sieppasi hänet syliinsä ja suuteli hänen poskiansa; ja
hänen suudelmansa olivat täynnä rieskaa, naurua ja iloa.
Tohtori Rikkiviisaan maksettua kemut molemmat matkamiehet lähtivät
kulkemaan kohti tasankoa.
Kun he kulkivat virran rannalla kasvavien hopeisten halavien vieritse,
sanoi pyhä mies:
— Istuutukaamme. Minä havaitsen olevani väsynyt.
He istuutuivat halavan alle ja näkivät kurjenmiekkojen rannassa
taivuttavan säiliänsä ja kiiltokärpästen kiitävän veden pinnassa. Mutta
Giovanni ei enää nauranut, ja hänen kasvonsa olivat murheelliset.
Tohtori Rikkiviisas kysyi häneltä:
— Minkätähden olet huolissasi?
Giovanni vastasi hänelle:
— Sinä olet saattanut minut tuntemaan elävien olioiden hyväilyä, ja
minun sydämeni on murheellinen. Minä olen maistanut rieskaa ja hunajaa.
Olen nähnyt piikaisen talon kynnyksellä ja olen saanut tuta, että hän
oli kaunis. Ja nyt asuu levottomuus minun hengessäni ja minun lihassani.
"Millaisen tien olenkaan kulkenut siitä, kun sinuun tutustuin.
Muistatko rautatammimetsää, jossa sinut ensimmäisen kerran näin? Minä
näet tunnen sinut.
"Sinä kävit luonani erakkolassani ja ilmestyit minulle naisena,
jonka silmät säteilivät ohuen hunnun alta suloisen suusi sillävälin
opettaessa minulle hyvettä koskevien käsitteiden vaikeuksia. Sinä
näyttäydyit minulle niitulla kultakaavussasi samoinkuin Ambrosiukselle
tai Augustinukselle. Silloin en vielä tuntenut ajattelemisen tautia.
Mutta sinä annoit minulle ajatuksen. Ja sinä asetit kopeuden huulilleni
kuin hehkuvan hiilen. Minä olen mietiskellyt. Hengen ollessa vielä
uutuuttaan jäykkänä ja älyni viettäessä karua nuoruusaikaansa minä en
kumminkaan epäillyt. Mutta sinä tulit vielä luokseni, annoit minulle
epävarmuutta ja juotit minulla epäilystä kuin viiniä. Nyt minä nautin
sinun voimastasi olioiden suloista harhaa, ja metsien ja purojen,
taivaan ja maan ja elollisten olioiden henki huokuu rinnassani.
"Minä olen onneton, koska olen seurannut sinua, ihmisten ruhtinasta!"
Giovanni katseli kumppaniansa, joka oli kaunis kuin päivä ja yö, ja
sanoi hänelle:
— Minä kärsin sinun tähtesi ja minä rakastan sinua. Minä rakastan
sinua, koska olet onnettomuuteni ja ylpeyteni, riemuni ja tuskani,
olioiden hurma ja julmuus, koska olet himo ja ajatus ja koska olet
tehnyt minut itsesi kaltaiseksi. Sinun lupauksesi Yrttitarhassa,
aikojen aamuna, ei suinkaan ollut suotta; minä olen maistanut tiedon
hedelmää, oi Saatana!
Giovanni sanoi vielä:
— Minä tiedän, näen, tunnen, tahdon, kärsin. Ja minä rakastan sinua
kaiken sen pahan tähden, mitä olet minulle tehnyt. Rakastan sinua,
koska olet syössyt minut perikatoon.
Ihminen nojasi enkelin olkapäähän ja itki.