Veli Giovanni oli tänään lähtenyt luostarista varhaisena aamuhetkenä,
lintujen herätessä ja alkaessa visertää. Hän kulki kaupunkiin päin ja
mietti näin:
— Minä menen kaupunkiin pyytääkseni siellä leipää ja antaakseni leipää
niille, jotka sitä pyytävät; ja minä annan, mitä saan, ja saan, minkä
olen antanut. Sillä hyvä on pyytää ja saada Jumalan rakkauden nimessä.
Ja se, joka saa, on antajan veli. Eikä pidä tarkata, onko ihminen
jompikumpi noista veljeksistä, koska lahja ei mitään merkitse ja koska
lähimmäisenrakkaus on kaikki kaikessa.
"Jos saajassa on rakkaus, niin hän on antajan veroinen. Mutta se, joka
myy, on ostajan vihollinen, ja myyjä pakottaa ostajan vihamiehekseen.
Ja siinä on kaupunkeja myrkyttävän pahan juuri, niinkuin käärmeen
myrkky on sen purstossa. Ja ylhäisen naisen on astuttava jalkansa
käärmeen purstolle. Tämä ylhäinen nainen on Köyhyys. Hän on jo
kiertoretkellänsä käynyt Ranskan kuninkaan Ludvigin luona. Mutta
firenzeläisten luona hän ei ole vielä käynyt, koska hän on siveä eikä
tahdo astua jalallaan kehnoon paikkaan. Rahanvaihtajan myymälä on kehno
paikka. Pankkiirit ja vaihtajat harjoittavat siellä kaikkein suurinta
syntiä. Haureuden harjoittajat tekevät syntiä hökkeleissä, mutta
heidän syntinsä on vähäisempi kuin pankkiirien tai kenen hyvänsä, joka
rikastuu pankin tai kaupan nojalla.
"Totisesti, pankkiirit ja rahanvaihtajat eivät tule taivaan
valtakuntaan, eivät myöskään leipurit, rohdoskauppiaat tai ne, jotka
harjoittavat Kukkien kaupungin ylpeytenä olevaa villakankaiden
kudontaa. He antavat arvoa rahalle ja määräävät vaihtokurssin siten
kohottaen epäjumalia ihmisten nähtäviin. Sanoessaan 'Rahalla on arvoa'
he valehtelevat. Sillä raha on halvempi niitä kuivia lehtiä, joita
syksyn tuuli pyörittää ja kahisuttaa tärpättipuiden juurella. Ei ole
olemassa mitään muuta arvokasta kuin ihmisen työ, kun Jumala kääntää
kasvonsa sen puoleen."
Niin miettiessään veli Giovanni näki, että vuori oli avattu ja että
miehet vetivät sieltä kiviä. Ja eräs kivenlouhijoista makasi tiellä
puettuna karkeasta kankaasta tehtyihin repaleisiin vaatteisiin;
hänen ruumiissaan oli kirveleviä pakkasen ja paahteen puremia. Hänen
hartiainsa ja rintansa luut olivat ikäänkuin paljaat kuihtuneen lihan
alla. Ja hänen silmiensä mustista kuopista virtasi suuri murhe.
Veli Giovanni lähestyi häntä sanoen:
— Rauha olkoon teidän kanssanne!
Mutta kivenlouhija ei vastannut mitään, ei edes päätänsä kääntänyt.
Veli Giovanni luuli, ettei hän ollut kuullut, ja sanoi toistamiseen:
— Rauha olkoon kanssanne.
Hän lausui samat sanat vielä kolmannen kerran.
Silloin kivenlouhija silmäili häntä tuimasti ja sanoi hänelle:
— Minä en saa rauhaa ennenkuin kuoltuani. Mene tiehesi, sinä kirottu
varis, jonka toivotukset ilmoittavat minulle petollista hyvää! Mene
vaakkumaan niille, jotka ovat minua yksinkertaisemmat! Minä tiedän,
että kivenlouhijan elämä on pelkkää onnettomuutta ja ettei hänen
kurjuuteensa löydy mitään lievikettä. Minä louhin kiviä aamusta iltaan
ja saan työstäni palkaksi mustan leipäkannikan. Ja kun käsivarteni
kerran ovat vuoren kiviä heikommat ja ruumiini on loppuun kulunut,
kuolen nälkään.
— Veljeni, virkkoi pyhä mies Giovanni, ei ole ollenkaan oikein, että
louhitte paljon kiviä ja saatte vain vähän leipää korvaukseksi.
Kivenlouhija nousi:
— Mitä näet tuolla kukkulalla, munkki?
— Minä näen kaupungin muurit, veljeni.
— Entä niitä ylempänä?
— Näen muurien yli kohoavia rakennusten kattoja.
— Ja vielä ylempänä?
— Honkapuiden latvoja, kirkkojen kupoleja ja kellotorneja.
— Ja vieläkin ylempänä?
— Näen tornin, joka kohoo kaikkia muita korkeammalle. Sen huipussa on
ampuma-aukkoja. Se on podestan linnan torni.
— Mitä näet sen tornin aukoissa, munkki?
— Veljeni, tornin aukoissa en näe muuta kuin taivaan.
— Minä, virkkoi kivenlouhija, minä näen siinä tornissa inhoittavan,
jättiläismäisen hahmon, joka heiluttaa tapparaa, ja tapparaan näen
kirjoitetun: _Vääryys_. Esivallan ja lakien torniin on ylennetty
Vääryys kansalaisia vallitsemaan.
Veli Giovanni vastasi:
— Toinen näkee, mitä toinen ei näe, ja mahdollista on, että
mainitsemanne hahmo sijaitsee podestan tornissa Viterbon kaupungissa.
Mutta eikö ole olemassa lääke siihen pahaan, jota kärsit, veljeni? Hyvä
pyhä Fransiskus on jättänyt maan päälle sellaisen lohdutuksen lähteen,
että kaikki ihmiset voivat siitä saada virvoituksensa.
Kivenlouhija puhui näin:
— Ihmiset ovat sanoneet: 'Tämä vuori on meidän' Ja nämä ihmiset ovat
isäntiäni, ja heitä varten minä louhin kiviä. Ja he nauttivat työni
hedelmiä.
Veli Giovanni huokasi:
— Ihmisten täytyy olla mielipuolia, kun voivat luulla omistavansa
vuoren.
Kivenlouhija vastasi:
— He eivät ole suinkaan mielipuolia. Ja kaupungin lait takaavat heille
omistuksen. Kansalaiset maksavat heille rahaa niistä kivistä, joita
olen louhinut. Ne ovat kallishintaisia marmorilohkareita.
Veli Giovanni sanoi:
— Pitäisi muuttaa kaupungin lait ja kansalaisten tavat. Pyhä
Fransiskus, Herran enkeli, on antanut esimerkin ja osoittanut tien.
Päättäessään Jumalan käskystä korjata Pyhän Damianuksen rappeutuneen
kirkon hän ei lähtenyt kivilouhoksen omistajan puheille eikä sanonut:
"Tuokaa minulle kaikkein kauneimpia marmoriharkkoja, ja minä annan
teille rahaa korvaukseksi." Hän, jota nimitettiin Bernardonen pojaksi,
mutta joka oli Jumalan oma poika, tiesi, että myyvä ihminen on ostavan
ihmisen vihamies ja että kaupan taito on, jos mahdollista, sodan taitoa
turmiollisempi. Niinpä hän ei kääntynytkään muuraajamestarien puoleen
eikä kenenkään niiden puoleen, jotka antavat rahasta marmoria, puuta
ja lyijyä. Hän meni metsään, otti kantamuksensa puita ja kiviä ja
kuljetti ne itse siihen paikkaan, joka on pyhitetty autuaan Damianuksen
muistolle. Hän sijoitti itse kivet seinäksi käyttäen mittanuoraa
apunaan ja teki sementtiä liittääkseen kivet toisiinsa. Siitä syntyi
vaatimaton ja karkea rakennuksenkehä. Se oli heikkojen käsivartten työn
tulos. Mutta se, joka katselee hengen silmin, havaitsee siinä enkelin
ajatuksen. Niiden muurien laasti ei ole täynnä onnettomien verta, koska
tätä pyhän Damianuksen taloa ei rakennettu Oikeamielisen veren hinnaksi
annetuilla kolmellakymmenellä hopiapenningillä, jotka Iskariotin
hylkääminä ovat siitä lähtien siirtyneet maailmassa kädestä käteen
kaiken vääryyden ja kaiken julmuuden hintana.
"Tämä talo yksin on perustettu viattomuuteen, rakettu rakkauteen,
sijoitettu laupeuteen, ja se yksin on Jumalan talo.
"Ja minä sanon teille totisesti, veljeni työmies, että Jeesuksen
Kristuksen köyhä niin menetellessään antoi maailmalle oikeuden
esimerkin ja että hänen hulluutensa havaitaan kerran viisaudeksi. Sillä
kaikki, mitä maan päällä on, kuuluu Jumalalle, ja me olemme Jumalan
lapsia, ja lasten osain tulee olla yhdenveroiset. Toisin sanoen:
jokaisen tulee ottaa, mitä hän tarvitsee. Ja koska isoiset eivät
suinkaan vaadi jauhovelliä eivätkä vähäiset juo viiniä, ei kaikilla
tule olemaan sama osa, mutta jokainen saa otollisen osansa.
"Työ tulee olemaan iloinen asia, kun siitä ei enää makseta.
Väärämielinen kulta yksin aiheuttaa osien epätasaisuuden. Kun kaikki
lähtevät hakemaan kiveänsä vuorelta ja kantavat sen selässään
kaupunkiin, niin kivi on keveä ja se on oleva riemastuksen kivi. Ja me
rakennamme ilon kotia. Me pystytämme uuden kaupungin. Eikä ole silloin
köyhiä ja rikkaita, vaan kaikki nimittävät itseänsä köyhiksi, koska
tahtovat kantaa nimeä, joka tuottaa kunniaa."
Niin puhui leppoisa veli Giovanni, ja vaivainen kivenlouhija ajatteli:
— Tuo hurstiin puettu ja nuoralla vyötetty mies on puhunut uusia
asioita. Minä en tule näkemään kurjuuteni loppua, vaan kuolen
nääntymykseeni ja nälkääni. Mutta kuolen onnellisena, koska silmäni
ovat ennen sammumistaan nähneet oikeuden päivän sarastuksen.
10