Siihen aikaan oli hän, joka ihmisestä syntyneenä oli totinen Jumalan
lapsi ja oli valinnut rakastetukseen hänet, jolle, enempää kuin
kuolemallekaan, kukaan ei avaa ovea hymyillen, Herramme Jeesuksen
Kristuksen köyhä, pyhä Fransiskus, noussut taivaaseen. Maa, johon hän
oli levittänyt hyveittensä tuoksua, säilytti hänen alastoman ruumiinsa
ja hänen sanojensa kylvön. Hänen henkiset lapsensa lisääntyivät
kansakuntien seassa, sillä Abrahamin siunaus lepäsi heidän vaiheillansa.
Kuninkaat ja kuningattaret sitoivat vyötäisilleen Jeesuksen Kristuksen
köyhän palvelijan nuoran. Ihmiset etsivät joukoittain itsensä ja
maailman unohtamisesta totista tyydytystä. Ja iloa paetessaan he ilon
löysivät.
Pyhän Fransiskuksen veljeskunta levisi koko kristittyyn maailmaan;
Herran köyhien palvelijoiden taloja oli kaikkialla Italiassa,
Espanjassa, Galliassa ja Saksassa. Eräs erittäin pyhä talo sijaitsi
Viterbossa. Siellä harjoitti köyhyyttä veli Giovanni. Hän eli nöyränä
ja ylenkatsottuna, ja hänen sielunsa oli suljettu yrttitarha.
Hän sai ilmestyksen nojalla tietoa totuuksista, jotka jäävät
taitavilta ja viisailta havaitsematta. Ja vaikka olikin tietämätön ja
yksinkertainen, hän kuitenkin tiesi sellaista, mitä eivät suinkaan
tiedä tämän maailman oppineet.
Hän tiesi, että rikkauksista huolehtiminen tekee ihmiset ilkeiksi
ja kurjiksi ja että olisi onnellista, jos he, köyhinä ja alastomina
syntyneet, voisivat sellaisina elääkin.
Köyhyys oli hänen riemunsa. Kuuliaisuus oli hänen hekumansa. Hän ei
tehnyt mitään suunnitelmia, vaan nautti sydämen leipää. Inhimillisten
tekojen paino näet on kohtuuton, ja me olemme puita, jotka kantavat
myrkyllisiä hedelmiä. Hän pelkäsi toimia, sillä ponnistus on
tuskallinen ja turha. Hän pelkäsi ajatella, sillä ajatus on paha.
Hän oli nöyrä, koska tiesi, ettei ihmisellä ole mitään, minkä voisi
lukea kunniakseen, ja että ylpeys paaduttaa ihmisen sielun. Hän tiesi
vielä, että ne, joiden koko hyvyyden muodostavat hengen rikkaudet,
niistä ylpeillessään siten alentuvat aina tämän maailman mahtavien
tasoon.
Veli Giovanni oli kaikkia Viterhon talon toisia munkkeja nöyrempi.
Luostarin esimies, pyhä veli Sylvester, ei ollut yhtä hyvä kuin hän,
koska mestari ei ole yhtä hyvä kuin palvelija eikä äiti yhtä viaton
kuin hänen pieni lapsensa.
Havaitessaan veli Giovannin useinkin luopuvan kaavustaan voidakseen
sillä pukea Jeesuksen Kristuksen kärsiviä jäseniä, esimies kielsi häntä
pyhän tottelevaisuuden nimessä antamasta vaatteitaan vaivaisille. Sinä
päivänä, jona tämä kielto lausuttiin, Giovanni lähti tapansa mukaan
rukoilemaan siihen metsään, joka peittää Cuninon rinteitä. Oli talvi.
Satoi lunta, ja sudet hiipivät ihmisten kyliin.
Veli Giovanni polvistui tammen juurelle ja puhui Jumalalle niinkuin
ystävä puhuu ystävälleen rukoillen häntä armahtamaan orpoja, leskiä
ja vankeudessa olevia, armahtamaan talonpoikaa, jota panttilainaajat
ja koronkiskurit säälimättömästi ahdistivat, armahtamaan metsän
kuusipeuroja ja naarashirviä, joita metsästäjät vainosivat, armahtamaan
jänistä ja lintua, jotka olivat satimeen joutuneet. Ja hänet temmattiin
hurmioon, ja hän näki käden taivaassa.
Auringon painuttua vuoren taa Jumalan mies nousi ja lähti kulkemaan
luostariin päin. Valkoisella ja äänettömällä tiellä hän kohtasi köyhän,
joka pyysi häneltä almua Jumalan rakkauden nimessä.
— Onnetonta! vastasi hän. Minulla ei ole muuta kuin tämä kaapu,
ja esimies on kieltänyt minua sitä leikkaamasta antaakseni toisen
puolen pyytäjälle. En siis voi sitä jakaa kanssanne. Mutta jos minua
rakastatte, poikani, riistätte sen minulta kokonaisena.
Nämä sanat kuultuaan köyhä riisui munkilta hänen kaapunsa.
Veli Giovanni asteli nyt vailla vaatteita lumisateessa ja tuli
kaupunkiin. Hänen kulkiessaan torin poikki, vain aivinainen kaista
lanteillaan, leikkivät ja juoksentelevat lapset pilkkasivat häntä.
Solvatakseen häntä he näyttivät hänelle nyrkkiä tuikaten peukalonsa
näkyviin etu- ja keskisormen välitse ja heittivät häntä lumipalloilla,
joissa oli likaa ja kiviä.
Kaupungin torilla oli hirsiä, joita käytettiin rakenteilla olevan talon
salvokseen. Eräs hirsi oli sijoitettu poikkipuolin toisten päälle.
Kaksi lasta oli asettunut toinen toiseen, toinen toiseen päähän, ja
he kiikkuivat siinä. Nämä kaksi poikaa kuuluivat niihin, jotka olivat
ivailleet pyhää miestä ja heittäneet häntä kivillä.
Hän lähestyi heitä hymyillen ja sanoi:
— Rakkaat pienokaiset, sallitteko minun liittyä leikkiinne?
Hän istuutui hirren toiseen päähän ja kiikkui lasten keralla.
Ohikulkevat kaupunkilaiset sanoivat:
— Tuo mies on totisesti järjiltään.
Kellojen jo soitettua Ave Mariaa veli Giovanni yhä kiikkui. Ja
tapahtui, että Rooman prelaatit, jotka olivat saapuneet Viterboon
käydäkseen katsomassa kerjäläisveljiä, joiden maine oli suuri koko
maailmassa, kulkivat torin poikki. Kuultuaan lasten huutavan "Tuossa on
pieni veli Giovanni" prelaatit lähestyivät munkkia ja tervehtivät häntä
erittäin kunnioittavasti. Mutta pyhä mies ei ollenkaan vastannut heidän
tervehdykseensä, ei ollut heitä näkevinäänkään, vaan kiikkui yhä hirren
nokassa. Prelaatit sanoivat toisilleen:
— Jätetään tuo mies. Hän näkyy olevan ihan tylsä.
Silloin veli Giovanni iloitsi, ja hänen sydämeensä tulvahti onnen,
hekuma. Hän näet teki kaikki, mitä teki, nöyryydestä ja rakkaudesta
Jumalaan. Hänen ilonsa oli häväistyksessä niinkuin saiturin kulta
seetripuisessa kirstussa, kolmen lukon takana.
Yön tultua hän koputti luostarin portille. Päästyään sisään hän
esiintyi alastomana, verta vuotavana ja loan tahrimana. Hän hymyili ja
sanoi:
— Hyväntahtoinen varas on vienyt kaapuni, ja lapset pitivät minua
kelvollisena leikkimään kerallansa.
Mutta veljet närkästyivät siitä, että hän oli uskaltanut kulkea
kaupungin läpi asussa, joka ei suinkaan ollut kunnioitusta herättävä.
— Hän ei ollenkaan arastele, sanoivat he, saattaa naurun ja häpeän
alaiseksi Pyhän Fransiskuksen veljeskuntaa. Hän ansaitsee erittäin
ankaran rangaistuksen.
Saatuaan kuulla, että pyhää veljeskuntaa rasitti suuri häpeänhälinä,
päällikkö keräsi kaikki kapitulin veljet ja sijoitti veli Giovannin
polvistuneena heidän keskellensä. Kasvot kiukkua hehkuen hän nuhteli
veli Giovannia tylyllä äänellä. Sitten hän kysyi kokoontuneilta, mikä
rangaistus oli sovelias syylliselle määrättäväksi.
Toiset ehdottivat, että hänet heitettäisiin vankeuteen tai
ripustettaisiin häkissä kirkon kellotapuliin. Toiset olivat sitä
mieltä, että hänet tuli panna kahleisiin, koska hän oli mielipuoli.
Veli Giovanni virkkoi heille, riemua täynnä:
— Olette aivan oikeassa, veljeni: minä ansaitsen nämä rangaistukset,
ja vielä ankarampiakin. Minä en osaa muuta tehdä kuin turhaan kadottaa
kaikki Jumalan ja Veljeskuntani hyvyydet.
Veli Marcianus, joka harrasti suurta ankaruutta tavoissaan ja
mielipiteissään, huudahti:
— Ettekö kuule, että hän puhuu niinkuin tekopyhä ja että tuo mesimakea
ääni kaikuu valkoiseksi sivutusta haudasta?
Veli Giovanni sanoi vielä:
— Veli Marcianus, minä kykenisin mihin ilkityöhön tahansa, ellei Jumala
tulisi avukseni.
Sillävälin päällikkö mietti veli Giovannin merkillistä käytöstä ja
rukoili pyhän Hengen johdatusta käydessään langettamaan tuomiota.
Ja hänen siinä rukoillessaan hänen kiukkunsa muuttui ihailuksi. Hän
oli tuntenut pyhän Fransiskuksen siihen aikaan, jolloin tuo naisesta
syntynyt enkeli oli ohimennen oleskellut maan päällä, ja Jeesuksen
suosikin esimerkki oli perehdyttänyt häntä henkiseen kauneuteen.
Siitä syystä hänen sieluunsa lankesi kirkkaus, ja hän havaitsi veli
Giovannin teoissa taivaallista yksinkertaisuutta.
— Hyvät veljet, sanoi hän, meidän ei suinkaan pidä moittia veljeämme,
vaan ihailla sitä armoa, joka tulee runsaana hänen osaksensa. Hän on
totisesti meitä parempi. Hän on tehnyt, mitä on tehnyt, jäljitellen
Jeesusta Kristusta, joka salli lasten tulla tykönsä ja suostui siihen,
että pyövelit ryöstivät hänen vaatteensa.
Ja hän puhui polvistuneelle veljelle näin sanoen:
— Veljeni, minä määrään tämän syntisi sovitukseksi: Pyhän kuuliaisuuden
nimessä käsken sinua menemään ulos maaseudulle ja köyhän kohdatessasi
pyytämään häntä ryöstämään tunikkasi. Alastomaksi jäätyäsi sinä palaat
kaupunkiin ja leikit torilla lasten keralla.
Niin puhuttuaan päällikkö astui istuimeltaan, nosti veli Giovannin
seisomaan, polvistui hänen eteensä ja suuteli hänen jalkojansa. Sitten
hän kääntyi kokoontuneiden munkkien puoleen ja sanoi heille:
— Totisesti, veljeni, tällä miehellä leikkii Jumala.
2