Buonamico, liikanimeltään Buffalmacco, joka oli yhtä kuuluisa
kujeellisuudestaan kuin taidostaan maalata kuvia 'kirkkojen ja
luostarien seiniin, ei ollut enää nuori, kun hänet kutsui Firenzestä
Arezzon kaupunkiin tämän paikkakunnan piispa koristamaan maalauksilla
piispantalon saleja. Buffalmacco suostui tehtävään ja saatuaan
seinämuureihin asianmukaiset stukkopinnat alkoi heti kuvata tietäjien
Kristus-lapselle osoittamaa kunnioitusta.
Muutamassa päivässä hän sai maalatuksi kuningas Melkhiorin, joka istui
valkoisen ratsun selässä. Hänen olisi voinut luulla elävän. Hänen
hevosensa satulaloimi oli tulipunainen ja täynnä kalliita kiviä.
Hänen siinä työskennellessään piispan apina katseli hänen toimiaan
irroittamatta hänestä katsettaan. Maalaajan käsitellessä tuubeja,
sekoittaessa värejä, vispilöidessä munia tai sivellessä vielä kosteata
muuripintaa eläin seuraili kaikkia hänen liikkeitänsä. Se oli macaco
apina, jonka eräs Tasavallan galeeri oli tuonut Berberiasta Venezian
dogille. Dogi lahjoitti sen Arezzon arkkipiispalle, joka kiitti tuota
anteliasta herraa palauttaen asian yhteydessä hänen mieleensä, että
kuningas Salomonin alukset olivat samoin tuoneet Ofir-maasta apinoita
ja riikinkukkoja, kuten on kerrottu kolmannessa Kuningasten kirjassa
(X, 22). Ja herra Guido (se oli piispan nimi) ei tietänyt palatsissaan
mitään arvokkaampaa kuin tämä macaco.
Hän salli apinan vapaasti haikailla saleissa ja puutarhoissa, missä
eläin alinomaa teki jotakin ilkeyttä. Eräänä sunnuntaina, maalaajan
poissaollessa, se kiipesi telineille, tarttui tuubeihin, sekoitti
värejä oman mielensä mukaan, rikkoi kaikki käsiinsä saamansa munat ja
alkoi liikutella sivellintä seinäpinnassa niinkuin oli nähnyt maalaajan
tekevän. Hän käsitteli kuningas Melkhioria ja hänen ratsuaan tauoten
vasta sitten, kun oli maalannut kaikki uudestaan.
Seuraavana aamuna Buffalmacco havaitsi värinsä sotketuiksi ja teoksensa
tärvellyksi ja joutui siitä mielipahan ja kiukun valtaan. Hän uskoi
varmaan jonkun arezzolaisen maalaajan hänen ansioitaan kadehtien
tehneen hänelle tuon kepposen ja lähti valittamaan asiasta piispalle.
Herra Guido kehoitti häntä ryhtymään uudelleen työhön ja korjaamaan
nopeasti tuon salaperäisellä tavalla koituneen vahingon. Hän lupasi
asettaa kaksi sotilasta öin päivin vahtimaan freskoja valmiina
lävistämään peitsillään sen, joka niitä lähestyisi. Tuon lupauksen
saatuaan Buffalmacco suostui ryhtymään jälleen työhönsä, ja kaksi
sotilasta asetettiin vahtiin hänen läheisyyteensä. Eräänä iltana, kun
hän oli päivätyönsä suoritettuaan poistunut, vahtisotilaat näkivät
piispan apinan hyppäävän kiireesti hänen sijaansa telineille ja
tarttuvan väreihin ja siveltimiin niin nopeasti, etteivät he ehtineet
mitenkään sitä estää. He kutsuivat kiivaasti huutaen mestarin, joka
saapui saliin ajoissa nähdäkseen macacon maalaavan toistamiseen ja
erinomaisen innokkaasti kuningas Melkhioria, hänen valkoista hevostaan
ja sen punaista satulalointa. Sitä katsellessaan hän tunsi halua sekä
itkeä että nauraa.
Hän lähti piispan puheille ja sanoi:
— Herra piispa, teitä miellyttää minun maalaustapani; mutta teidän
marakattianne miellyttää aivan toisenlainen tapa. Mitä hyödytti kutsua
minua, kun teillä on mestari talossanne. Häneltä kenties puuttui
kokemusta. Mutta nyt, kun hänellä ei ole enää mitään oppimista, minulla
ei ole täällä enää mitään tekemistä, joten palaan Firenzeen.
Sen sanottuaan kelpo Buffalmacco lähti majataloonsa kovin
harmistuneena. Hän söi illallisensa haluttomasti ja lähti makuulle
murheisin mielin.
Piispan apina ilmestyi hänelle unessa, ei suinkaan sellaisena
puoli-ihmisenä, joka se todellisuudessa oli, vaan valtavan suurena
kuin San Gemigniano-vuori, hännällään kuuta kutkuttelevana. Sillä oli
istuimenaan öljypuumetsä maakartanoiden ja viininpuserrushuoneiden
välimaalla, ja sen jalkojen välitse suikersi kapea tie iloisten
viinimäkien vierellä. Tuolla tiellä näkyi suuri joukko pyhiinvaeltajia,
jotka jonossa liikkuen kulkivat toinen toisensa jälkeen maalaajan ohi.
Ja Buffalmacco tunsi hilpeän luonnonlaatunsa lukemattomat uhrit.
Hän näki siinä ensinnäkin mestarinsa Andrea Tafin, jolta oli oppinut,
kuinka ihminen voi hankkia itselleen kunniaa taiteita harjoittamalla,
ja jonka hän oli siitä hyvästä saattanut monet kerrat naurunalaiseksi,
saanut hänet luulemaan helvetin pahoiksi hengiksi isojen torakkain
selkiin kiinnittämiänsä pieniä vahakynttilöitä ja vivunnut hänen
sänkynsä vuoliaisiin asti, niin että kelpo ukko luuli nousevansa
taivaaseen ja kovin säikähti.
Hän näki Hanhenpään, villain karstaajan, ja hänen vaimonsa, joka
oli voimallinen kehrääjä. Tämän kunnon naisen pataan oli Buffalmacco
heittänyt kahmaloittain suoloja seinässä olevasta repeämästä, niin että
Hanhenpää sylki joka päivä liemen suustaan ja kuritti eukkoansa.
Hän näki mestari Simon de Villan, bolognalaisen lääkärin, joka
oli tohtorin-hatustaan tunnettavissa, saman miehen, jonka hän oli
kumonnut lokakuoppaan Ripolin nunnaluostarin läheisyydessä. Tohtori
oli siinä tärvellyt kauniin samettiviittansa, mutta kukaan ei ollut
häntä säälitellyt, koska hän oli ylenkatsonut rumaa, mutta kristittyä
puolisoansa ja oli tahtonut saada vuodekumppanikseen pappi Johanneksen
Sinsimuran, jolla oli sarvet pakarain välissä. Buffalmacco veitikka oli
uskotellut mestari Simon de Villalle voivansa viedä hänet yön aikaan
noitien sabattiin, missä hän itse iloisessa seurassa rakasteli Ranskan
kuningatarta, joka antoi hänelle vaivoistaan viiniä ja makeisia.
Tohtori suostui kutsuun toivoen saavansa osakseen samanlaista kohtelua.
Buffalmacco pukeutui eläimen nahkaan, otti kasvoilleen sarvilla
varustetun naamion, jollaisia käytetään juhlissa, ja sanoi mestari
Simonille olevansa paholainen, jonka asiana oli toimittaa hänet noitien
sabattiin. Hän nosti tohtorin hartioilleen, kuljetti hänet kaikkinaisen
saastan täyttämän kuopan reunalle ja paiskasi sinne päistikkaa.
Sitten Buffalmacco näki Calendrinon, jolle oli vakuuttanut Mugnonen
tasangolta löytyvän heliotroopin nimellä mainitun kiven, joka kykenee
tekemään haltijansa näkymättömäksi. Hän vei Calendrinon ja Bruno da
Giovannin Mugnoneen, ja Calendrinon kerättyä verraten suuren määrän
kiviä oli kadottavinaan hänet näkyvistään ja huudahti: "Se lurjus on
pettänyt seuran; jos saan hänet jälleen käsiini, heitän tämän kiven
hänen selän jatkoonsa!" Hän sinkosikin kiven mainitsemaansa paikkaan
Calendrinon voimatta valittaa, koska oli näkymätön. Calendrino ei
ollut ollenkaan sukkela, ja Buffalmacco käytti hyväkseen hänen
yksinkertaisuuttaan siinä määrin, että uskotteli hänen olevan raskaana.
Siitä pinteestä vapautuakseen Calendrino joutui uhraamaan kaksi
salvokukkoa.
Sen jälkeen Buffalmacco näki maalaismiehen, jolle oli maalannut Pyhän
Neitsyen Jeesus-lapsi sylissä muuttaen viimeksimainitun karhunpenikaksi.
Hän näki vielä Faenzan nunnien abbedissan, joka oli antanut hänen
tehtäväkseen koristaa maalauksilla luostarin kirkon seiniä ja jolle
hän oli uskonsa nimessä vannonut, että väreihin täytyi sekoittaa hyvää
viiniä, jos mieli henkilöiden hipiän näyttävän kukoistavalta. Abbedissa
antoi, hänelle kaikkia hänen maalaustensa pyhiä miehiä ja naisia
varten sen viinin, joka oli varattu piispoille, ja hän joi viinin
itse, turvautuen sinoberiin, kun tuli kysymykseen hipiäin helakammaksi
saaminen. Saman rouva abbedissan hän sai luulemaan viitan peittämää
saviruukkua mestarimaalaajaksi, kuten edellä on kerrottu.
Buffalmacco näki vielä pitkän jonon henkilöitä, joita oli saattanut
naurunalaisiksi, pitänyt pilkkanaan, nolannut ja ivannut. Ja heidän
jäljessään asteli käyräsauvoineen, hiippoineen ja kaapuineen suuri
pyhimys Herculano, jota hän oli kujeellisesti esittänet Perugian
torilla rantatörökruunu kiireellään.
Kaikki ohikulkevat kiittivät apinaa, joka oli kostanut heidän
puolestaan, ja kummitus remahti nauramaan avaten kitansa, joka oli
helvetin porttia avarampi.
Buffalmacco oli ensimmäisen kerran elämässään nukkunut yönsä huonosti.