Opittuaan silausten ja värien valmistamisen ja käyttämisen taiteen
ja perehdyttyään niihin salaisuuksiin, joita Cimabuen ja Giotton
kelpo tekotapaa noudattavaan kuvien maalaamiseen sisältyy, nuori
Buonamico Cristofani, firenzeläinen, liikanimeltänsä Buffalmacco,
jätti mestarinsa Andrea Tafin ateljeen ja rupesi itsenäiseksi asettuen
asumaan vanuttajien kaupunginosaan, Hanhenpään taloa vastapäätä.
Samoinkuin ylhäiset naiset halusivat kantaa kukkasin kirjaeltuja
hameita, pitivät Italian kaupungit ylpeytenänsä täyttää maalauksilla
kirkkonsa ja luostarinsa. Firenze osoittautui kaikkia toisia kaupunkeja
auliimmaksi ja suurisuuntaisemmaksi, ja siellä oli maalaajan silloin
oiva elellä. Buffalmacco osasi luoda kuviinsa liikettä ja ilmettä,
ja vaikka ei piirustuksen kauneudessa vetänyt läheskään vertoja
jumalaiselle Giottolle, hän kuitenkin miellytti hymyilevällä
runsaudellansa. Niinpä hän saikin aivan pian sangen lukuisia tilauksia.
Riippui vain hänestä itsestään, tahtoiko hän hankkia nopeasti
rikkauksia ja kunniaa. Mutta hänen suurimpana huolenansa oli huvitella
Bruno di Giovannin ja Nellon seurassa ja tuhlata heidän kanssaan
huikennellen kaikki ansaitsemansa rahat.
Niinä päivinä Firenzeen asettuneiden Faenzan nunnain abbedissa
päätti siihen aikaan kaunistaa freskomaalauksilla luostarin kirkon.
Saatuaan kuulla, että vanuttajien ja kehrääjien korttelissa asui
Buffalmacco-niminen taitava maalaaja, hän lähetti intendenttinsä
sopimaan hänen kanssaan maalausten aiheista. Mestari hyväksyi hänelle
tarjotun hinnan ja ryhtyi työhön. Hän rakensi luostarin kirkkoon
telineet ja alkoi maalata vielä tuoreeseen pintaan ihmeen voimallisesti
Jeesuksen Kristuksen historiaa. Hän kuvasi ensinnäkin alttarin oikealle
puolelle Bethlehemin lastensurman ja onnistui esittämään murheelliset
ja raivostuneet äidit, jotka turhaan yrittivät temmata pieniä lapsiansa
pyöveleiltä, niin hyvin, että seinä tuntui veisaavan samoinkuin
uskovaiset jumalanpalveluksen aikana: "Cur, crudelis Herodes?..."
Uteliaisuuden houkuttelemina tulivat nunnat, kaksi tai kolme
kerrallaan, katselemaan mestarin työskentelyä. Nähdessään lohduttomat
äidit ja murhatut lapset he eivät voineet olla itkemättä ja parkumatta.
Buffalmacco oli kuvannut kapaloriepuihin kiedotun rintalapsen, joka
hymyillen imi peukaloansa erään sotilaan jalkojen välissä. Nunnat
pyysivät armahtamaan lasta.
— Säästäkää se, sanoivat he maalaajalle. Varokaa, ettei joku noista
miehistä sitä näe ja surmaa!
Kelpo Buffalmacco vastasi:
— Koska rakastan teitä, kalliit sisaret, puolustan häntä niin hyvin
kuin voin. Mutta nuo pyövelit ovat sellaisen raivon vallassa, että käy
vaikeaksi heitä pidättää.
Nunnain sanoessa "Onpa tuo pienokainen soma!..." hän tarjoutui tekemään
heille itsekullekin vielä somemman.
— Kiitoksia vain! vastasivat nunnat nauraen.
Abbedissa tuli vuorostaan omin silmin näkemään, että työtä tehtiin
kunnollisesti. Hän oli jalosukuinen nainen nimeltä Usimbalda, ankara,
ylpeä ja valpas. Nähdessään siinä työskentelemässä miehen, jolla ei
ollut viittaa eikä päähinettä, vaan pelkkä paita ja housut, kuten
työmiehellä, abbedissa piti häntä jonakin oppipoikana eikä huolinut
virkkaa hänelle mitään. Hän kävi kappelissa viisi 'kuusi kertaa
löytämättä milloinkaan ketään muuta kuin tuon henkilön, jonka otaksui
kelpaavan ainoastaan värejä jauhamaan. Vihdoin hän ilmaisi miehelle
tyytymättömyytensä.
— Poikani, sanoi hän, kehoittakaa minun puolestani mestarianne tulemaan
itse maalaamaan häneltä tilaamiani kuvia. Minä haluan niiden olevan
hänen käsialaansa eikä jonkun oppipojan.
Buffalmacco ei suinkaan ilmaissut, kuka oli, vaan oli olevinaan
vaatimaton työmies, vastasi nöyrästi rouva Usimbaldalle sanoen hyvin
käsittävänsä, ettei kyennyt herättämään luottamusta niin ylhäisessä
rouvassa ja että hänen velvollisuutensa oli totella.
— Minä kerron asian mestarilleni, lisäsi hän, ja hän tulee varmaan
asettumaan rouva abbedissan käytettäväksi.
Tuon vakuutuksen kuultuaan rouva Usimbalda poistui. Huomattuaan
olevansa yksin Buffalmacco heti asetti telineille, siihen kohtaan,
missä työskenteli, kaksi jakkaraa ja niiden päälle saviruukun. Sitten
hän haki nurkasta sinne riisumansa viitan ja hatun, jotka sattuivat
olemaan sangen hyvässä kunnossa, ja puki ne tekaisemansa nuken ylle,
pistipä vielä ruukun suuhun, seinän puolelle, siveltimen. Sen tehtyään
ja saatuaan varmuuden siitä, että tuo koje melkoisesti muistutti
maalaavaa ihmistä, hän poistui kiireen kaupalla päättäen palata vasta
seikkailun loputtua.
Seuraavana päivänä nunnat kävivät tapansa mukaan kuvia katsomassa.
Mutta kun löysivät hupaisen veikon asemesta erittäin jäykän herran,
joka ei näyttänyt ollenkaan haluavan puhua ja nauraa, he säikähtivät ja
pakenivat.
Rouva Usimbalda, joka vuorostaan tuli kirkkoon, sitävastoin iloitsi
nähdessään mestarin oppipojan sijasta.
Hän tervehti maalaajaa erittäin kunnioittavasti ja kehoitti häntä
maalaamaan siveitä, jaloja ja ilmehikkäitä hahmoja. Kesti ainakin
neljännestunnin, ennenkuin hän huomasi puhuvansa saviruukulle.
Hänen erehdyksensä olisi ollut vieläkin pitkäikäisempi, ellei hän,
kärsimättömänä siitä, ettei saanut minkäänlaista vastausta, olisi
nykäissyt mestaria viitasta siten sortaen alas ruukun, jakkarat,
päähineen ja siveltimen. Aluksi abbedissa oli kovin suuttunut. Mutta
koska häneltä ei puuttunut älyä, hän käsitti siten tahdotun hänelle
huomauttaa, ettei taiteilijaa saa arvostella nutun nojalla. Hän lähetti
intendenttinsä Buffalmaccon luo ja pyysi häntä päättämään aloittamansa
työn.
Buffalmacco suoriutui siitä hyvin. Tuntijat ihailevat hänen
freskoissaan varsinkin Jeesusta ristillä, kolmea itkevää Mariaa, puuhun
hirttäytynyttä Juudasta ja erästä miestä, joka niistää nenäänsä.
Valitettavasti nämä maalaukset ovat tuhoutuneet Faenzan nunnien
luostarikirkon keralla.
4