Andrea Tafi, firenzeläinen, oli valittu koristamaan mosaiikeilla San
Giovannin kupukattoa, ja hän suoritti oivallisesti tämän suuren työn.
Kaikissa kuvioissa oli noudatettu kreikkalaista tekotapaa, johon Tafi
oli perehtynyt oleskellessaan Veneziassa, missä oli nähnyt San Marcon
seiniä siten koristettavan. Olipa hän vielä tuonut mukanaan mainitusta
kaupungista Firenzeen erään Apollonius-nimisen kreikkalaisen, joka
tunsi kauniita kivellä-maalaamisen salaisuuksia. Tämä Apollonius oli
kätevä mies ja varsin kekseliäs. Hän tiesi, millaisissa suhteissa
ihmisruumiin eri osat oli esitettävä, ja tiesi mitä aineksia oli
käytettävä parhaan sementin valmistamiseen.
Peläten kreikkalaisen vievän tietonsa ja taitonsa jonkun toisen
firenzeläisen mestarin käytettäväksi Andrea Tafi ei päästänyt häntä
poistumaan luotansa päivisin eikä öisin. Hän vei miehen joka aamu
mukanaan San Giovanniin ja toi hänet joka ilta sieltä omaan, San
Michelen edustalla sijaitsevaan asuntoonsa, missä Apollonius sai nukkua
Tafin kahden oppilaan, Brunon ja Buffalmaccon kanssa huoneessa, jota
erotti itsensä mestarin makuusuojasta vain ohut väliseinä. Ja koska
tämän väliseinän ja kattohirsien väliin jäi vaaksan verta tyhjää, voi
toiseen huoneeseen kuulla kaikki, mitä toisessa puhuttiin.
Tafi oli hyvätapainen ja hurskas mies. Hän ei kuulunut niihin
maalaajiin, jotka kuvaavat kirkonseinään maailmaa luovaa Jumalaa tai
Jeesusta autuaan äitinsä sylissä ja lähtevät työstänsä suoraa päätä
irstauden tyyssijoihin, missä pelaavat noppaa, soittavat trumpeettia,
juovat viiniä ja hyväilevät tyttöjä. Tafi oli aina tyytynyt kelpo
eukkoonsa, vaikka kaikkien olioiden Luoja ei ollutkaan muovannut häntä
sellaiseksi, että ihmisillä olisi voinut olla hänestä suurta nautintoa.
Hän näet oli erittäin kuiva ja äkeä henkilö. Ja kun Jumala sitten oli
kutsunut hänet pois tästä maailmasta korjaten hänet helmaansa, armonsa
jälkeen, Andrea Tafi ei ottanut uutta vaimoa, ei aviokseen eikä muuten.
Hän noudatti pidättyväisyyttä, joka soveltui hänen korkeaan ikäänsä,
säästi häneltä kulunkeja ja huolia ja miellytti Herraa, joka korvaa
toisessa elämässä ne kieltäymykset, joihin ihminen tässä elämässä
alistuu. Andrea Tafi oli siveä, kohtuullinen ja nuhteeton.
Hän luki täsmällisesti rukouksensa eikä vuoteessa maatessaan
milloinkaan vaipunut uneen sitä ennen avuksihuutamatta pyhää Neitsyttä
näin sanoen:
— Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti, joka olet ansioittesi tähden nostettu
taivaaseen elävänä, ojenna minulle kätesi armossasi, jotta kohoan
pyhään paratiisiin, missä istut kultaisella istuimella.
Tuota rukoustaan Tafi ei suinkaan marmattanut jäljellejääneiden
hampaittensa lomitse. Hän lausui sen korkealla äänellä ja
voimallisesti, koska oli sitä mieltä, että ääni, kuten sanotaan, on
laulussa pääasia ja että täytyy huutaa, jos haluaa tulla kuulluksi.
Ja varmaa onkin, että mestari Andrea Tafin rukouksen kuulivat joka
ilta kreikkalainen Apollonius ja molemmat firenzeläiset nuorukaiset,
jotka nukkuivat viereisessä huoneessa. Apollonius sattui olemaan
luonnostaan kujeellinen ja siinä suhteessa aivan Brunon ja Buffalmaccon
kaltainen. Kaikkia kutkutti kovin halu päästä tekemään jotakin kepposta
mestarille, joka kyllä oli oikeamielinen ja jumalaapelkääväinen mies,
mutta saita ja tyly. Niinpä tapahtui, että kolme kumppanusta eräänä
iltana, kuultuaan ukon lausuvan pyhälle Neitsyelle tavanomaista
rukoustansa, alkoivat nauraa peitteittensä alla ja tehdä pahaa pilaa.
Kuullessaan mestarin kuorsaavan he kyselivät toisiltaan hiljaisella
äänellä, minkä ilveen voisivat hänelle tehdä. Tietäen ukon kovin
pelkäävän paholaista Apollonius ehdotti, että oli pukeuduttava
punaiseen viittaan, sijoitettava sarvet päähän ja naamio kasvoille ja
mentävä vetämään ukko ulos vuoteesta. Mutta kelpo Buffalmacco puhui
heille näin:
— Kunhan hankimme huomenna hyvän köyden ja väkipyörän, niin lupaan
toimittaa teille ensi yönä mieluisan huvin.
Apollonius ja Bruno halusivat kovin tietää, mihin köyttä ja väkipyörää
käytettäisiin, mutta Buffalmacco ei suostunut siitä mitään sanomaan. He
lupasivat kumminkin varmasti hankkia, mitä hän pyysi. He näet tiesivät,
että Buffalmacco oli mitä iloisin mies ja kerkeä keksimään hupaisia
kolttosia, minkä vuoksi hänelle olikin annettu nimi Buffalmocco. Hän
teki tosiaankin hyviä kepposia, joista on myöhemmin tehty tarinoita.
Ystävyksillä ei ollut enää mitään aihetta pysytellä valveilla, ja
niin he nukahtivat. Ikkunaluukusta katseleva kuu käänsi sarviensa
terävät kärjet kohti Tafi-ukkoa. Heidän nukkumisensa jatkui vain
päivänsarastukseen saakka, jolloin mestari takoi tuimasti nyrkillään
väliseinää ja huusi, tapansa mukaan yskien ja rykien:
— Jalkeille, mestari Apollonius! Jalkeille, molemmat oppilaat! Päivä jo
koittaa. Phoibos on puhaltanut sammuksiin taivaan kynttilät! Joutukaa!
Aika on lyhyt ja työ on pitkä.
Ukko jo uhkasi tulevansa herättämään Brunoa ja Buffalmaccoa kumoamalla
sangon kylmää vettä heidän niskaansa. Hän lausui ivaillen:
— Onpa makuusijanne teille rakas. Mikä kaunotar teillä onkaan
vieressänne, kun nousemisesta on sellainen vaiva?
Hän pukeutui housuihin ja vanhaan nuttuunsa. Sitten hän lähti
huoneestaan ja tapasi portaissa kumppanukset täysissä pukimissaan ja
työkojeillaan varustettuina.
Kauniissa San Giovannin kirkossa, kehikolla, joka kohosi katonrajaan
saakka, työ sujui aluksi niinkuin pitikin. Mestari oli jo viikon
päivät yrittänyt kuvata nähtäväksi, kaikkien taiteen sääntöjen
mukaan, Jeesuksen Kristuksen kastamista ja oli nyt alkanut sijoittaa
kaloja Jordanin veteen. Apollonius valmisti sementtiä maapihkasta
ja silpuksista lausuen loitsuja, jotka hän yksin tunsi; Bruno ja
Buffalmacco valitsivat käytettäviä kiviä, ja Tafi sijoitti ne
kivitauluun piirtämänsä mallin mukaan. Mutta mestarin askartaessa
kiinteimmin siinä työssä kumppanukset laskeutuivat ketterästi
telineiltä ja poistuivat kirkosta. Bruno lähti muurien ulkopuolelle
Calendrinon taloon hakemaan sieltä väkipyörää, jolla vedettiin
jyväsäkkejä aittaan. Apollonius lähti sillävälin Ripoliin erään
vanhan tuomarinrouvan luo, jolle oli luvannut taikajuoman rakastajien
houkuttelemiseksi. Hänen uskoteltuaan hamppua välttämättä tarvittavan
lemmenjuomaa valmistettaessa eukko irroitti hyvän kaivonköyden ja jätti
sen hänen haltuunsa.
Molemmat ystävykset lähtivät sitten Tafin taloon, missä tapasivat
Buffalmaccon, joka heti kävi lujasti kiinnittämään pylpyrää
kattohirteen sen väliseinän yläpuolelle, joka erotti mestarin huoneen
oppilaiden suojasta. Sitten hän pujotti pylpyrään muorilta saadun
kaivonköyden jättäen toisen pään riippumaan mestarin huoneeseen,
siirtyi väliseinän toiselle puolelle ja sitoi vuoteen neljästä
kulmastaan köyden päähän. Köyden hän peitti huolellisesti vuoteen
uutimiin, niin ettei kukaan voinut mitään havaita. Kun se oli tehty,
toverukset palasivat San Giovanniin.
Mestari, joka innokkaasti työskennellessään oli tuskin huomannut heidän
poissaoloansa, virkkoi heille aivan iloisesti:
— Katsokaa, kuinka nämä kalat hohtelevat erilaisin värein ja
varsinkin kultaisina, purppuraisina ja taivaansinisinä niinkuin
sopiikin valtameressä ja virroissa elävien otusten, joiden loisto on
niin ihmeellinen vain siitä' syystä, että ne joutuivat ensimmäisinä
Venus-jumalattaren vallan alaisiksi, kuten tarina kertoo.
Mestari jutteli siten, täynnä leppoisuutta ja hyvää oppia. Hän näet
oli oppinut ja älykäs mies, joskin mielenlaadultaan synkkä ja erittäin
äreä, varsinkin kun hänen ajatuksensa suuntautui ansaitsemiseen. Hän
virkkoi vielä:
— Eikö olekin kaunis ja hyvin ylistyksen arvoinen maalaajan ammatti,
jonka avulla hankimme rikkautta tässä maailmassa ja autuutta
tulevaisessa? Varmaa näet on, että Herramme Jeesus Kristus ottaa
kiitollisena pyhään paratiisiinsa ne työmiehet, jotka minun tavallani
ovat kuvanneet hänen todellisia kasvojansa.
Tafi oli iloinen saadessaan suorittaa tuota suurta mosaiikkityötä,
jonka useat osat ovat vieläkin nähtävissä. Muotojen ja hahmojen vihdoin
häipyessä illan hämäriin hän luopui vastahakoisesti Jordan-virrastaan
ja lähti kirkosta kotiinsa. Hän nautti keittiössä ilta-ateriakseen pari
tomaattia Ja hiukan juustoa, nousi huoneeseensa, riisuutui kynttilää
sytyttämättä ja laskeutui levolle vuoteeseensa.
Päästyään pitkäkseen hän rukoili pyhää Neitsyttä kuten ainakin:
— Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti, joka olet ansioittesi tähden otettu
elävänä taivaaseen, ojenna minulle kätesi armossasi, jotta minäkin
pääsen kohoamaan pyhään paratiisiin!
Juuri tätä hetkeä odottivat viereisessä huoneessa olevat kumppanukset.
He tarttuivat hamppuköyteen, joka riippui pylpyrästä pitkin väliseinää,
ja ukko oli tuskin ehtinyt lopettaa rukouksensa, kun veikot
Buffalmaccon annettua merkin vetivät köydestä niin voimallisesti, että
siihen kiinnitetty sänky alkoi kohota. Havaitessaan nousevansa, ja
tietämättä miten, mestari Andrea otaksui pyhän Neitsyen kuulleen hänen
rukouksensa ja vetävän hänet taivaaseen. Hän säikähti kovin ja alkoi
huutaa värisevällä äänellä:
— Seis, seis. Rouva! Enhän pyytänyt sitä heti tekemään.
Ja koska vuode yhä kohosi pylpyrällä olevan köyden vaikutuksesta, ukko
alkoi rukoilla Neitsyt Mariaa ylen surkeasti:
— Parahin rouva, älkää vetäkö sillä siivolla! Hei siellä! Hellittäkää,
ettekö kuule!
Mutta kohottaja ei tuntunut kuulevan. Siitä ukko kovin kiukustui ja
huusi:
— Taidattepa olla kuuro, vai onko päänne puusta. Hellitä, Sporca
Madonna!...
Havaitessaan täyttä totta erkanevansa huoneen permannosta hän alkoi
pelätä sitäkin enemmän ja kääntyi Jeesuksen puoleen rukoillen häntä
saattamaan järkiinsä pyhää Äitiänsä. Oli jo aika, sanoi hän, että
hän luopui tästä onnettomasta taivaaseennostamisesta. Syntisenä,
synnintekijän lapsena, hän, Tafi, ei voinut nousta taivaaseen,
ennenkuin oli saanut valmiiksi Jordan-virran laineineen ja kaloineen
ja kaikkine Herramme historiaan kuuluvine tapahtumineen, jotka olivat
vielä kuvaamatta. Mutta sänky alkoi kohta hipoa kattohirsiä. Tafi huusi:
— Jeesus, jos sallitte pyhän Äitinne vielä hetkenkin jatkaa, niin
tämän minulta paljon rahaa vaatineen talon katto varmasti puhkee.
Näen selvästi, että siitä on läpi meneminen. Seis! Seis! Kuulen jo
kattotiilten murtuvan.
Buffalmacco havaitsi mestarin äänen kerrassaan tukehtuvan hänen
kurkkuunsa. Hän käski kumppaneitaan hellittämään. Niin tehtiin,
ja sänky syöksyi katonrajasta lattiaan ja särkyi ryskyen; jalat
murtuivat, laidat levisivät, pylväät sortuivat, ja teltta uutimineen ja
esirippuineen putosi mestari Andrean niskaan, joka luuli tukehtuvansa
ja ulvoi kuin piru. Mielessään niin ankaraa iskua ihmetellen hän
ajatteli, oliko tosiaankin pudonnut takaisin huoneeseensa vaiko suoraa
päätä helvettiin.
Oppilaat riensivät hänen luokseen ikäänkuin melske olisi heidät
herättänyt. Nähdessään sängyn rauniot sankan pölyn peitossa he olivat
hämmästyvinään, eivät rientäneet mestarin avuksi, vaan tiedustelivat
häneltä, oliko perkele tämän hävityksen aiheuttanut. Mutta mestari
huokasi:
— En jaksa enempää; vetäkää minut tästä, minä menehdyn!
He vetivät hänet vihdoin säpäleiden alta, missä hän oli ollut menettää
henkensä, ja sijoittivat hänet istumaan seinän varaan. Hän puuskutti,
yski, ryki ja virkkoi:
— Lapseni, ellei Herramme Jeesus Kristus olisi tullut avukseni ja
tyrkännyt minua takaisin maan päälle äärettömällä voimalla, jonka
vaikutuksen näette tässä, olisin tällä hetkellä siinä taivaan piirissä,
jota nimitetään kristalliseksi ja ensi-liikkuvaksi. Hänen pyhä Äitinsä
ei tahtonut ottaa kuulevaan korvaansa. Pudotessani menetin kolme
hammasta, jotka tosin eivät olleet kovin ehjät, mutta tekivät minulle
vielä palvelusta. Sitäpaitsi tunnen sietämätöntä kipua oikeassa
kupeessani ja käsivarressa, jonka tulee liikuttaa siveltimiä.
— Mestari, virkkoi Apollonius, te olette varmaan saanut jonkin sisäisen
vamman, vieläpä sangen pahan. Minä olen havainnut Konstantinopolissa,
kapinain aikana, että sisäiset haavat ovat paljoa tuhoisammat kuin
ulkonaiset. Mutta älkää huoliko pelätä, minä parannan teidät loitsuilla.
— Sitä varokaa! vastasi ukko. Se olisi synti. Mutta tulkaa lähemmäksi
kaikki kolme ja suvaitkaa tehdä minulle palvelusta hieromalla niitä
ruumiini kohtia, jotka tuntuvat kipeimmiltä.
Pojat tekivät työtä käskettyä tauoten vasta, kun olivat hieroneet hänen
selkänsä ja kylkensä melkein nahattomiksi.
Sitten veikot lähtivät kaupungille kertomaan tarinaansa. Niinpä ei
seuraavana päivänä ollutkaan koko Firenzessä miestä, naista eikä
lastakaan, joka ei olisi mestari Tafin nähdessään nauranut hänelle
vasten silmiä. Eräänä aamuna, kun Buffalmacco kulki Corsoa, messer
Guido, herra Cavalcantin poika, joka oli menossa nevoille ampumaan
kurkia, pysähdytti ratsunsa, kutsui maalaaja-oppilaan ja heitti hänelle
kukkaronsa sanoen:
— Kas tuossa, kelpo Buffalmacco! Juo Epikuroksen ja hänen oppilaittensa
terveydeksi.
On huomattava, että messer Guido kuului epikurolaisten lahkoon ja
ahkeroi kerätäkseen todisteita Jumalan olemassaoloa vastaan. Hänellä
oli tapana sanoa, että ihmisten kuolema on aivan samanlainen kuin
eläinten.
— Buffalmacco, lisäsi nuori aatelismies, lahjoittaessani sinulle tuon
kukkaron tahdon palkita sinua erittäin kauniista, perusteellisesta
ja hyötyisästä kokeestasi: että lähetit taivaaseen Tafi-ukon, joka
alkoi huutaa kuin pistetty sika havaitessaan vuodekehäkkeensä kohoavan
kohti autuaiden asuinsijoja. Siitä huomaan, ettei hän ollenkaan
varmasti uskonut luvattuihin taivaallisiin iloihin, jotka ovatkin
epävarmat. Niinkuin imettäjät kutovat satuja lapsille, niin on
kylvetty kuolevaisten keskuuteen tarinoita kuolemattomuudesta. Rahvas
luulee uskovansa nuo tarinat tosiksi, mutta ei niitä todella usko.
Todellisuuden iskut hälventävät runoilijoiden valheita. Ei ole muuta
varmaa kuin tämä murheellinen elämä. Horatius Flaccus on sitä mieltä
sanoessaan: _Serus in coelum_.
3