TORAKAT

Buonamico Cristofani, firenzeläinen, jota hilpeän mielenlaatunsa

vuoksi mainittiin Buffalmaccon nimellä, oli varhaisessa nuoruudessaan

oppilaana Andrea Tafin, maalaajan ja mosaiikkitaiteilijan ateljeessa.

Tafi oli taitava mestari. Hän oli käynyt Veneziassa siihen aikaan,

jolloin Apollonius peitti mosaiikeilla San Marcon seinät, ja oli

viekkaudella saanut selville kreikkalaisen huolellisesti varjelemat

salaiset menetelmät. Hänen palattuaan kotikaupunkiinsa taito

muodostaa kuvia liittämällä yhteen lukematon joukko pieniä erivärisiä

lasineliöitä teki hänet niin kuuluisaksi, ettei hän voinut suorittaa

kaikkia tarjottuja tehtäviä. Joka päivä, aamuhartauden hetkestä aina

iltamessuun saakka, hän työskenteli jossakin kirkossa, telineillään,

kuvaten Kristusta kuolleena tai Kristusta kunniassaan, patriarkkoja,

profeettoja tai Jobin tai Nooakin historiaa. Ja koska hän oli kärkäs

maalaamaan freskojakin, jauhetuin värein, kreikkalaiseen tapaan, joka

oli ainoa silloin tunnettu, hän ei levännyt milloinkaan eikä sallinut

oppilaittensakaan levätä. Hänellä oli tapana sanoa heille:

— Minunlaisteni, joiden hallussa ovat kauniit salaisuudet ja jotka ovat

eteviä taiteessaan, tulee alinomaa suunnata henkensä ja käsivartensa

kohti tehtäviään siten hankkien itselleen paljon rahaa ja jättäen

jälkeensä kestävän muiston. Ja ellen minä, joka olen aivan vanha ja iän

ruhjoma, ollenkaan säästele vaivojani, niin teidän, nuorten, väkeväin

ja vikaantumattomain, tulee toimia kaikin voimin palveluksessani.

Jotta hänen värinsä, lasitahtaansa ja silausaineensa olisivat

valmiina päivän sarastaessa, hän velvoitti nuorukaiset nousemaan

yösydännä. Mikään ei ollut kiusallisempaa Buffalmaccolle, joka oli

tottunut pitkiin ilta-aterioihin ja liikkui mielellään kaduilla niinä

vuorokauden hetkinä, joina kaikki kissat ovat harmaita. Hän meni

myöhään levolle ja nukkui mielin määrin, koska omatunto oli kaikesta

huolimatta rauhallinen. Kun siis Tafin äreä ääni herätti hänet

sikeimmästä unesta, hän käänsi kylkeä eikä ollut kuulevinaan. Mutta

mestari ei väsynyt huutamaan. Tarpeen vaatiessa hän tuli oppipoikansa

huoneeseen, veti viipymättä pois peitteen ja kaatoi vesimaljan nukkujan

niskaan.

Buffalmacco lähti haluttomana, toinen jalka kengittynä, toinen vielä

kenkimättä, pimeään ja kylmään ateljeehen jauhamaan värejä ja mietti

siinä jauhaessaan ja noituessaan, miten voisi tuonnempana välttää niin

ilkeän vastoinkäymisen. Hän mietti kauan keksimättä mitään hyödyllistä

tai hyvää, mutta hänen henkensä ei ollut suinkaan hedelmätön: kerran,

aamun koitteessa, siinä iti kelvollinen ajatus.

Saadakseen sen toteutetuksi Buffalmacco odotti, kunnes mestari oli

poistunut. Päivän valjettua Tafi pisti tapansa mukaan nuttunsa

taskuun pullon Chiantin viiniä ja ne kolme kovaksikeitettyä munaa,

jotka muodostivat hänen tavanmukaisen aamuruokansa, kehoitti

oppilaitaan sulattamaan lasia sääntöjen mukaisesti ja kaikkea

mahdollista varovaisuutta noudattaen ja lähti työskentelemään San

Giovanni-kirkkoon, joka on ihmeen kaunis ja ihailtavan taidokkaasti

suunniteltu muinaiseen tyyliin. Hän suoritti siellä silloin

mosaiikkitöitä, jotka esittivät Enkeleitä, Ylienkeleitä, Keruubeja,

Seraafeja, Väkevyyksiä, Valtaistuimia ja Herruuksia, Jumalan

huomattavimpia tekoja valon luomisesta vedenpaisumukseen asti, Joosepin

ja hänen kahdentoista veljensä historiaa, Jeesuksen Kristuksen

historiaa siitä hetkestä, jona hän sikisi äitinsä kohdussa, aina hänen

taivaaseenastumiseensa saakka ja pyhän Johannes Kastajan elämää.

Hän näki paljon vaivaa upottaessaan kuvioita sementtiin ja niitä

taiteellisesti järjestellessään ja odotti niinmuodoin saavansa tästä

suuresta teoksesta ja näistä monista kuvioista hyötyä ja mainetta.

Kun siis mestari oli poistunut, Buffalmacco kiiruhti ryhtymään

yritykseen, jonka oli keksinyt. Hän laskeutui kellariin, joka leipurin

kellariin yhtyen oli täynnä jauhonhajun sinne houkuttelemia torakoita.

Kuten tiedetään, kuhisee näitä eläimiä leipomoissa, majataloissa

ja myllyissä. Ne ovat litteitä ja pahanhajuisia hyönteisiä, jotka

kuljettavat kömpelösti, pitkien karvaisten jalkojensa varassa

kellervää selkäkuortansa. [Tulisi sanoa peitinsiipiänsä. Selkäkuori

on epäsovelias, kerrassaan epäsovelias. Tässä on puheena itämainen

torakka, joka on levinnyt koko Eurooppaan.]

Niiden sotien aikana, jotka punasivat verellä Arbian ja ruokkivat

aatelismiesten hurmeella öljypuiden juuria, näillä inhoittavilla

hyönteisillä oli Toskanassa kaksi nimeä: firenzeläiset kutsuivat

niitä sienalaisiksi, ja sienalaiset kutsuivat niitä firenzeläisiksi.

[Venäjällä niitä nimitetään preussilaisiksi "prusaki". Preussissa

venäläisiksi ("Russen").]

Kelpo Buffalmacco hymyili nähdessään niiden liikkuvan niinkuin

liikkuvat tonttujen keihäsottelussa kääpiöritarijoukon pienoiset kilvet.

— Ohhoh! virkkoi hän itsekseen. Ovatpa ne surullisia turilaita.

Ne eivät rakastaneet kevätaikaa, ja Jupiter rankaisi niitä niiden

tunteettomuuden tähden. Hän tuomitsi ne kiipeilemään pimeässä siipiensä

hyödytöntä painoa kantaen, jotta ne siten opettaisivat ihmisiä

nauttimaan elämästä lemmen valta-aikana.

Niin Buffalmacco puheli itsekseen, sillä hän oli samoinkuin kaikki

muutkin ihmiset taipuvainen löytämään luonnosta intohimojensa ja

tunteittensa vertauskuvia pitäen itse ylimpänä onnenaan saada juoda,

huvitella kauniiden naisten seurassa ja nukkua kyllikseen vuoteessa,

joka on talvella lämmin ja kesällä viileä.

Mutta koska hän ei ollut laskeutunut kellariin miettiäkseen viisaita

lauseita ja vertauskuvia, hän toteutti nopeasti aikomuksensa. Hän

otti pari tusinaa torakoita pitämättä lukua sukupuolesta enempää kuin

iästäkään ja pisti ne pussiin, jonka oli tuonut mukanaan. Sitten hän

lähti, piilotti pussin vuoteensa alle ja palasi ateljeehen, missä

hänen kumppaninsa Bruno ja Calendrino maalasivat mestarin luonnosten

mukaan kunnon pyhää Fransiskusta saamassa stigma-merkkejä käsiinsä ja

jalkoihinsa ja miettivät, millä keinoin viihdyttäisivät mustasukkaista

rajasuutaria Memmiä, jonka vaimo oli kaunis ja myötämielinen.

Buffalmacco, joka ei suinkaan ollut kömpelömpi kuin hänen molemmat

toverinsa, nousi telineille ja alkoi maalata siipiä sille serafiselle

krusifiksille, joka laskeutui alas taivaasta suodakseen Autuaalle

viisi rakkauden haavaa. Buffalmacco koki parhaansa mukaan vivahdutella

tuota taivaallista höyhenistöä kaikin sateenkaaren värein. Tämä työ

askarrutti häntä kaiken päivää, ja vanha Tafi ei voinut San Giovannista

palattuaan olla hieman kiittämättä oppilastansa. Se ei ollut hänelle

helppoa, sillä vanhuus ja varallisuus olivat tehneet hänet nyreäksi ja

ylenkatseelliseksi.

- — Poikani, lausui hän oppilailleen, nuo siivet on väritetty

varsin loistavasti. Buffalmacco varmaan ehtisi hyvinkin pitkälle

maalaustaiteessa, jos hän sitä vääjäämättömämmin harrastaisi.

Mutta hän ajattelee liian paljon irstauden harjoittamista. Suuria

yrityksiä ihminen kykenee suorittamaan ainoastaan itsepintaisesti

työskentelemällä. Calendrino taas voisi uutteruutensa nojalla kohota

teidän kaikkien mestariksi, ellei hän olisi perin typerä.

Niin Tafi opetti oppilaitansa noudattaen oikeamielistä ankaruutta.

Puhuttuaan sydämensä kyllyydestä hän lähti keittiöön syömään

iltaruoaksensa hiukan suolakalaa; sitten hän nousi huoneeseensa,

laskeutui vuoteeseen ja kuorsasi kohta. Buffalmacco kierteli

sillävälin tapansa mukaan kaikissa niissä paikoissa, joissa sai viiniä

vähillä rahoilla ja tyttöjä vieläkin huokeammalla. Sitten hän palasi

asuntoonsa suunnilleen puoli tuntia ennen sitä hetkeä, jona Tafi hänet

tavallisesti herätti. Hän veti säkin sängyn alta, otti torakat yhden

kerrallaan ja kiinnitti lyhyellä ja hienolla neulalla niiden selkään

pienet vahakynttilät, sytytti ne ja laski luontokappaleet huoneessa

kiertelemään. Nämä elukat ovat niin typeriä, etteivät osaa ollenkaan

tuntea kipua tai eivät ainakaan sitä yhtään ihmettele. Ne alkoivat

vaeltaa lattialla, hämmästyksen ja epämääräisen pelon vuoksi hieman

nopeammin kuin tavallisesti. Kohta ne sitten alkoivat kiertää kehässä,

ei senvuoksi, että ympyrä, kuten sanoo Platon, on täydellisin kuvio,

vaan sen vaiston vuoksi, joka saa hyönteiset liikkumaan kehässä, kun

ne pyrkivät väistämään jotakin tuntematonta vaaraa. Buffalmacco oli

painunut takaisin makuusijalleen, katseli tapahtumaa ja onnitteli

itseään keksinnöstään. Ja eipä tosiaankaan voinut ajatella mitään

ihmeellisempää kuin nuo tulet, jotka pienoiskoossa jäljittelivät

sfäärien sopusointua, sitä, jonka ovat kuvailleet Aristoteles ja

hänen selittäjänsä. Torakoita ei näkynyt, näkyvissä olivat vain

niiden kuljettamat valolähteet, jotka olivat kuin eläviä liekkejä.

Kaikkien näiden valojen muodostaessa huoneessa syklejä ja episyklejä

enemmän kuin Ptolemaios ja arabialaiset olivat niitä milloinkaan

havainneet tarkastellessaan kiertotähtien liikettä kuului Tafin ääni,

limaerittymien ja kiukun tuimentamana.

— Buffalmacco! Buffalmacco! huusi ukko yskien ja rykien, herää jo,

Buffalmacco! Jaloillesi, sinä veitikka! Ei enää tuntiakaan, kun on

jo kirkas päivä. Sinun vuoteessasi ovat kirput varmaan Venuksen

muotoisia, koska et henno heitä vieläkään jättää. Jaloillesi, sinä

tyhjäntoimittaja! Ellet nouse heti, vedän sinut lattialle hiuksista ja

korvista.

Niin mestari herätti joka yö oppilastansa kiihkeästi ajatellen

maalauksiansa ja mosaiikkitöitänsä. Kun vastausta ei kuulunut, hän

veti alushousut jalkaansa joutamatta sujuttautua niihin pitemmälle

kuin polviin asti ja kulki miten kuten oppilaan huoneeseen. Sitä kelpo

Buffalmacco odottikin. Vanhan mestarin askelten kuuluessa portaista

oppilas kääntyi seinään päin ja oli nukkuvinaan sikeästi. Tafi huusi

tullessaan:

— Hei, sinä unikeko, kyllä osaan sinut ravistella hereille, vaikka

uneksisit yhdentoistatuhannen neitsyen lipuvan vuoteeseesi anellen

sinua tekemään itseään viisaiksi.

Niin sanoen Tafi työnsi tuimasti oven auki.

Nähdessään tulenliekkien juoksentelevan pitkin permantoa hän jäi

äänetönnä kynnykselle seisomaan ja värisi kuin lankavyyhti.

—> Ne ovat piruja, ajatteli hän, aivan varmaan. Ne ovat piruja ja

pahoja henkiä. Ne liikkuvat jossakin määrin matemaattisesti, ja siitä

huomaan, että niiden voima on suuri. Paholaiset taipuvat vihaamaan

meitä maalaajia, jotka kuvaamme heidät rumiksi, kun sitävastoin

esitämme enkelit kunniassaan, sädekehän ympäröiminä ja häikäiseviä

siipiänsä levittelevinä. Tuo onneton poika on perkeleiden piirittämä,

ja niitä on nähdäkseni ainakin tuhat hänen viheliäisen vuoteensa

ympärillä. Hän on varmaan vihoittanut itsensä Luciferin tekemällä

hänestä jonkin inhoittavan kuvan. On varsin luultavaa, että nuo

kymmenentuhatta pikkupirua käyvät hänen kimppuunsa ja vievät hänet

helvettiin elävältä. Hänen loppunsa on epäilemättä lähellä. Onnetonta!

Olenhan itsekin kuvannut paholaisia, mosaiikkiteoksissa tai muuten,

erittäin rumannäköisinä, joten heillä on jotakin syytä kantaa minulle

kaunaa.

Tuo ajatus kiihti hänen pelkonsa kaksinkertaiseksi, hän nykäisi

valahtaneita housujansa ja uskaltamatta uhmata niitä sataatuhatta

tonttua, joiden oli nähnyt tultahehkuvina kiertelevän, kapusi portaita

alas niin vikkelästi kuin vanhat jalat sallivat. Buffalmacco nauroi

vuoteessaan. Tällä kertaa hän nukkui aamuun asti, ja siitä lähtien

mestari ei enää uskaltanut häntä herättää.

2