Guido, di Messer Cavalcante de' Cavalcanti
fu un de' migliori loici che avesse
il mondo, ed ottimo filosofo naturale...
E perciò che egli alquanto tenea della
opinione degli Epicuri, si diceva tra
la gente volgare che queste sue
speculazioni eran soi in cercare se
trovar si potesse che Iddio non fosse.
(Il Decameron di Messer Giovanni Boccaccio,
giornata sesta, novella IX.)
DIM
NON. FVL. ME
MINI. NON. SVM
NON. CVRO. DO
NNIA. ITALIA. AN
NORVM. XX. HIC
QVIESCO
(_Donnia Italian_ hautapatsaassa herra
Jean-Francois Bladen lukutavan mukaan.)
[Guido, herra Cavalcante dé Cavalcantin poika, oli terävimpiä
ajattelijoita, mitä ikinä on ollut, ja etevä luonnonfilosofi... Ja
koska hän hiukan kallistui epikurolaisten käsityksiin, puhuttiin kansan
keskuudessa hänen ajattelunsa tähtäävän vain siihen, voisiko osoittaa,
että Jumalaa ei ole olemassa.]
[(Giovanni Boccaccion Decameron, kuudes päivä, IX kertomus.)]
Messer Guido Cavalcanti oli kahdennellakymmenennellä ikävuodellaan
kaikkein miellyttävin ja hyvärakenteisin firenzeläisten aatelismiesten
joukossa. Hänen pitkien mustien hiuksiensa alta, jotka päähineen alta
vapautuen kiertyivät sinertävinä kiharoina hänen otsalleen, loivat
kullanvälkkeiset silmät häikäiseviä säteitään. Hänen käsivartensa
olivat kuin Herkuleen, kädet kuin nymfin. Hartiat olivat leveät ja
vartalo solakka ja notkea. Hän osasi mainiosti taltuttaa raisuja
hevosia ja käsitellä raskaita aseita, ja rengasratsastuksessa hänellä
ei ollut vertaistaan. Jos hän, ajaessaan kaupungin katuja mennen
messua kuulemaan joko San Giovanniin tai San Micheleen tai kulkiessaan
huvikseen Arnon rannoilla, niityillä, jotka hohtelivat kukkaverhossaan
kuin kauniit maalaukset, sattui kohtaamaan jossakin määrin sieviä
naishenkilöltä, jotka käyskelivät toistensa seurassa, niin varmasti
kuului toinen toiselle punastuen virkkavan: "Kas, messer Guido,
signore Cavalcante de' Cavalcantin poika. Totisesti, kaunis pyhä
Yrjänä!" Ja kerrotaanpa, että Madonna Gemma, Sandro Bujamonten puoliso,
lähetti eräänä päivänä imettäjänsä hänen luokseen tehdäkseen hänelle
tiettäväksi, että rakasti häntä kaikesta sielustaan ja aikoi kuolla.
Toisaalta häntä kovin halusivat jäsenekseen ne seurat, joita siihen
aikaan perustivat Firenzen nuoret aatelisherrat juhliakseen toisiaan,
aterioidakseen, pelatakseen ja metsästääkseen yhdessä, rakastaen
toisiaan joskus siinä määrin, että käyttivät aivan yhdenlaisia
vaatteita. Mutta messer Guido karttoi sekä naisten että nuorten
herrojen seuraa, ja hänen ylpeä ja kesytön luontonsa viihtyi ainoastaan
yksinäisyydessä.
Hän vietti usein koko pitkän päivän huoneessaan ja käyskeli
yksinään Eman tien rautatammien alla ensimmäisten tähtien
värähdellessä kalpealla taivaalla. Sattumalta tavatessaan ikäisiään
aatelisnuorukaisia hän ei ollenkaan hymyillyt eikä paljoa puhunut.
Sitäpaitsi hänen lausumansa olivat usein vaikeasti tajuttavia. Tämä
omituinen käytös ja sellaiset hämärät puheet kävivät hänen kumppaniensa
sydämelle. Messer Betto Bruneleschia ne huolestuttivat enemmän kuin
ketään muuta, sillä hän rakasti sydämestään messer Guidoa ja halusi
mitä kiihkeimmin saada hänet yhtymään siihen veljesliittoon, johon
kuuluivat Firenzen rikkaimmat ja kauneimmat aatelismiehet ja jonka
kunnia ja ilo hän itse oli. Messer Betto Bruneleschia näet pidettiin
ritariston hienona kukkana ja koko Toskanan soreimpana kavaljeerina,
messer Guidoa lukuunottamatta.
Eräänä päivänä, viimeksimainitun astuessa Santa Maria Novellaan,
missä dominikaanimunkit pitivät hallussaan lukuisia kreikkalaisten
tuomia kirjoja, messer Betto, joka samassa kulki torin poikki, huusi
ystävälleen:
— Hei, Guido, minne olettekaan menossa tänä kirkkaana päivänä, joka
nähdäkseni kutsuu teitä kunnaille linnustamaan pikemmin kuin luostarin
pimentoihin piiloutumaan? Suvaitkaa lähteä kanssani asuntooni Arezzoon,
missä soitan teille huilua siitä hyvästä, että näen teidän hymyilevän.
— Parhaat kiitokset! vastasi messer Guido huolimatta päätään kääntää.
Minä lähden kohtaamaan sydämeni valtiatarta.
Hän astui kirkkoon, kulki nopein askelin sen läpi huolimatta alttarille
asetetusta pyhästä sakramentista enempää kuin messer Bettosta, joka
istui ulkona ratsunsa selässä ihan ällistyneenä kuulemastaan; hän
astui matalasta ovesta luostariin, kulki sen seinäviertä ja saapui
kirjastoon, missä Fra Sisto maalasi enkelinkuvia. Tervehdittyään
kelpo veljeä hän veti kiskoilla lujitetusta arkusta erään äskettäin
Konstantinopolista tulleen kirjan, asetti sen pulpetille ja alkoi
sitä selailla. Se oli Rakkautta käsittelevä tutkielma, jonka oli
kreikankielellä sommitellut jumalainen Platon. Messer Guido huokasi, ja
hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet.
— Voi onnetonta, hymisi hän, näiden epäselvien merkkien alla on
kirkkaus, ja minä en sitä näe!
Hän puhui itselleen siten, koska kreikankielen taito oli siihen aikaan
länsimaissa melkein tyyten unohtunut. Kauan huokailtuaan hän otti
kirjan, suuteli sitä ja laski sen takaisin rautakiskoin vahvistettuun
arkkuun kuin kauniin vainajan ruumiskirstuunsa. Sitten hän pyysi kelpo
Sistolta Ciceron puheiden käsikirjoitusta, jota luki, kunnes illan
varjot verhosivat puutarhan sypressejä ja levittivät kirjan sivuille
yölepakonsiipensä. Tulee näet tietää, että messer Guido Cavalcanti etsi
totuutta vanhojen teoksista ja yritti kulkea niitä karuja teitä, joilta
ihminen löytää kuolemattomuuden. Ylevän löytämishalun kalvamana hän
muovasi canzoneiksi muinaisajan viisaiden ajatuksia Rakkaudesta, joka
johtaa Hyveeseen.
Muutamia päiviä myöhemmin messer Betto Bruneleschi tuli hänen luokseen
Adimari-puistikon varrella, aamuhetkenä, jolloin kiuru visertää
vainioilla. Messer Guido oli vielä vuoteessaan. Syleiltyään häntä
messer Betto virkkoi hellästi:
— Parahin Guido, Guidoni, auttakaa minut vaivasta. Viime viikolla
sanoitte minulle menevänne kohtaamaan sydämenne valtiatarta Santa Maria
Novellan luostariin. Siitä lähtien mietin noita sanoja alinomaa,
mutta kykenemättä keksimään niiden merkitystä. En saa lepoa, ennenkuin
selitätte ne minulle. Rukoilen teitä tekemään ne käsitettäviksi,
ainakin mikäli hienotunteisuutenne sallii, naishenkilön ollessa
kysymyksessä.
Messer Guido alkoi nauraa. Kyynärpää pieluksen varassa hän katseli
messer Bettoa suoraan silmiin.
— Ystäväni, sanoi hän, sillä ylhäisellä naisella, josta puhuin, on
useita asuinsijoja. Sinä päivänä, jona näitte minut ollessani menossa
häntä kohtaamaan, löysin hänet Santa Maria Novellan kirjastosta. Mutta
onnettomuudeksi ymmärsin vain puolet hänen sanoistaan, sillä hän puhui
minulle niitä kahta kieltä, jotka virtaavat metenä hänen ihailtavilta
huuliltansa; aluksi hän piti minulle esitelmän kreikankielellä, jota
en kyennyt ymmärtämään, ja haasteli sitten latinalaisten kieltä
ihmeellisen viisaasti. Minua hänen seuransa viehätti siinä määrin, että
päätin ottaa hänet puolisokseni.
— Hän on epäilemättä ainakin Konstantinopolin keisarin sisarentytär,
sanoi messer Betto, tai kenties hänen avioton tyttärensä... Millä
nimellä häntä mainitsette?
— Jos on välttämätöntä, vastasi messer Guido, antaa rakas nimi,
jollaisen jokainen runoilija antaa rakastetullensa, nimitän hänet
Diotimaksi, muistaen Megaran Diotimaa, joka opasti oikeaan Hyveen
rakastajia. Mutta hänen yleisesti tunnettu nimensä on Filosofia, ja
mainiompaa puolisoa on mahdoton löytää. Minä en tahdo ketään muuta,
vaan vannon jumalille olevani hänelle uskollinen kuolemaan asti, joka
lopettaa tajuntani.
Nuo sanat kuultuaan messer Betto löi otsaansa.
— Bakkhoksen nimessä, virkkoi hän, enpä ollut arvoitustani arvannut!
Te, Guido ystäväni, olette hienoin henki kaikkien niiden joukossa,
jotka ovat milloinkaan loistaneet Firenzen punaisen liljan alla.
Onnittelen teitä siitä, että otatte puolisoksenne niin ylhäisen
naisen. Tästä liitosta tulee varmaan syntymään runsaasti jälkeläisiä:
canzoneja, sonetteja ja balladeja. Minä lupaan toimittaa nämä kauniit
lapset kasteelle huiluni helistessä, sokerihedelmiä tarjoiltaessa
ja siroja lauselmia esitettäessä. Iloitsen näistä henkisistä häistä
sitäkin enemmän, koska ne eivät estä teitä ajan tultua naimasta, lihan
jälkeen, jotakin kaupunkimme kunniallista naishenkilöä.
— Älkää niin luulko, vastasi messer Guido. Niiden, jotka viettävät
älyn häitä, tulee jättää naimisiinmeno hienostumattomien maallikkojen,
siis ylhäisten aatelisherrojen, kauppiasten ja käsityöläisten asiaksi.
Jos olisitte seurustellut Diotiman kanssa, niinkuin minä, tietäisitte,
ystäväni Betto, että hän erottaa kahdenlaisia ihmisiä: toiset ovat
hedelmällisiä vain ruumiillisesti ja tavoittelevat vain sitä karkeata
kuolemattomuutta, jonka takaa lasten siittäminen; toisten sielu
käsittää ja synnyttää sitä, minkä tuottaminen on sielulle soveliasta,
Kaunista ja Hyvää. Diotima on tahtonut minun kuuluvan jälkimmäiseen
ryhmään, ja minä en aio vastoin hänen tahtoansa jäljitellä
siitosvoimaisia raakalaisia.
Messer Betto Bruneleschi ei ollenkaan hyväksynyt tuota päätelmää.
Hän huomautti ystävälleen, että oli elämässä muovattava eri
olotiloja, jotka sointuvat eri ikäkausiin, että huvien aikaa seurasi
kunnianhimoisten pyrkimysten kausi ja että oli soveliasta nuoruusiän
lopulla liittyä naimisen nojalla rikkaaseen ja jalosukuiseen perheeseen
päästäkseen Tasavallan korkeihin virkoihin, taiteiden ja vapauden
prioriksi, kansan capitanoksi tai oikeuden gonfaloniereksi.
Mutta huomattuaan sitten, että hänen ystävänsä noita neuvoja
kuunnellessaan murti suutansa vastenmielisin tunnoin, ikäänkuin
katkeraa lääkettä tarjottaessa, hän ei virkkanut enempää tästä asiasta,
koska pelkäsi toisen vihastuvan ja piti viisaana luottaa aikaan, jonka
voima muuttaa sydämiä ja kumoo kaikkein lujimpiakin päätöksiä.
— Jalo Guido, virkkoi hän hilpeästi, salliihan ylevä valittusi ainakin
pitää iloa kauniiden tyttöjen keralla ja ottaa osaa huveihimme?
— Siitä asiasta, vastasi messer Guido, hän ei huolehdi enempää kuin
niistä kohtauksista, joita tuolle vuoteeni vieressä makaavalle pienelle
koiralle voi sattua kadulla. Ne asiat ovat tosiaankin yhdentekeviä,
kunhan ei ihminen itse pidä niitä minkään arvoisina.
Messer Betto lähti, noiden ylenkatseellisten mielipiteiden hieman
loukkaamana. Hän oli edelleenkin hellästi kiintynyt ystäväänsä,
mutta ei pitänyt velvollisuutenaan liian innokkaasti kehoittaa häntä
niihin juhliin ja huveihin, joita järjesti koko talven aikana ihmeen
auliisti. Mutta hänen seurapiiriinsä kuuluviin aatelisnuorukaisiin
koski kipeästi signor Cavalcante de' Cavalcantin heihin kohdistama
solvaus, kun näet hän kieltäytyi seurustelemasta heidän kanssaan.
He alkoivat ivailla hänen opintojaan ja lukujaan, sanoivat, että
hän siten ruokkiessaan itseään pelkällä pergamentilla, kuten munkit
ja rotat, lopulta muuttuisi niiden molempien kaltaiseksi, ettei
hänestä vihdoin näkyisi muuta kuin terävä kuono ja kolme pitkää
partakarvaa mustan huppukauluksen alta, ja että Madonna Gemmakin
sen nähdessään huudahtaisi: "Oi Venus, suojelijani! Mihin tilaan
ovatkaan kirjat saattaneet kauniin pyhän Yrjänäni! Hän ei kelpaa
enää muuhun kuin pitelemään peitsen asemesta kädessään ruokokynää."
He nimittivät häntä neitien hämähäkkien katselijaksi ja rouva
Filosofian laahuksenkantimeksi. Eivätkä he edes rajoittuneet näihin
kevyihin ivailuihin. He vihjailivat, että messer Guido oli liian
oppinut voidakseen säilyä kelpo kristittynä, että hän oli antautunut
maagillisiin tieteisiin ja keskusteli paholaisten kanssa.
— Ihminen ei piiloudu hänen tavallaan, sanoivat he, ellei hän
seurustele paholaisten ja velhojen kanssa saadakseen heiltä kultaa
inhoittavien riettauksien hinnasta.
Vihdoin he vielä syyttivät häntä hänen antautumisestaan siihen
Epikuroksen salaoppiin, joka oli taannoin vietellyt erään keisarin
Napolissa ja paavin Roomassa ja uhkasi muuttaa kristikunnan kansat
jumalasta ja kuolemattomasta sielustaan välittämättömäksi sikalaumaksi.
"Onpa hän silloin pitkälle ehtinyt, kun ei opintojensa vuoksi voi
enää uskoa Pyhään Kolminaisuuteen!" Tämä heidän levittämänsä huhu oli
kaikkein peloittavin, ja siitä voi koitua onnettomuutta messer Guidolle.
Messer Guido Cavalcanti tiesi hyvin, että toveriseuroissa ivailtiin
hänen kiintymystään ikuisiin asioihin. Siitä syystä hän pakeni eläviä
ja etsi kuolleita.
Siihen aikaan oli San Giovannin kirkko roomalaisten hautojen ympäröimä.
Messer Guido saapui sinne varsin usein Ave Marian aikaan ja mietiskeli
siellä vielä yön hiljaisina hetkinä. Aikakirjojen tiedonantoihin
luottaen hän uskoi, että kaunis San Giovanni oli ollut pakanallinen
temppeli, ennenkuin oli muuttunut kristittyjen kirkoksi, ja tuo ajatus
miellytti hänen mieltänsä, joka oli kiintynyt menneiden aikojen
mysteereihin. Erikoisesti häntä viehättivät ne haudat, joihin ei ollut
ollenkaan piirretty ristinmerkkiä, vaan joissa oli latinankieliset
kirjoitukset ja koristeina ihmisten ja jumalten hahmoja. Ne olivat
valkoisesta marmorista veistettyjä pitkiä altaita, ja näiden altaiden
laidoissa havaittiin kuvattuina pitoja, metsästysretkiä, Adoniin
kuolema, lapithein ja kentaurien taistelu, siveä Hippolytos, amatsonit.
Messer Guido luki uteliaana kivikirjoituksia ja etsi tarinain
merkitystä. Eräs hauta askarrutti häntä enemmän kuin kaikki muut, koska
hän siinä näki kaksi amoria, joilla kummallakin oli kädessään soihtu,
ja hänen teki mielensä saada selkoa noiden amorien laadusta. Eräänä
yönä, kun hän ajatteli asiaa tavallista kiinteämmin, kohosi haudan
yläpuolelle haamu, ja se oli hohteleva haamu; sitä olisi voinut luulla
kuuksi, jonka näkee tai on näkevinään pilven peitossa. Se muotoutui
vähitellen ihanaksi neidoksi ja puhui äänellä, joka soi kauniimmin kuin
tuulen häälyttämän kaislikon laulu:
"— Minä, tämän haudan asujain, sanoi haamu, olen nimeltäni Julia Laeta.
Minä kadotin päivän valkeuden hääjuhlani aikana, kuudentoista vuoden,
kolmen kuukauden ja yhdeksän päivän ikäisenä. Kuinka lieneekään laita
siitä lähtien: olenko vai enkö ole? En tiedä. Älä kysele vainajoilta,
muukalainen, sillä he eivät näe mitään, ja heitä ympäröi taaja yö.
Kerrotaan, että ne, jotka ovat kokeneet Venuksen julmat riemut,
harhailevat sankassa myrttimetsässä. Minä, joka kuolin neitsyenä,
nukun unta näkemättä. Hautani kiveen on kaiverrettu kaksi rakkauden
jumalaa. Toinen ojentaa ihmisille päivän valkeuden; toinen sammuttaa
iäksi heidän hellät silmänsä. Heillä on samat kasvot ja he hymyilevät
kumpikin, koska syntyminen ja kuoleminen ovat kaksoisveljekset ja koska
kaikki on riemua kuolemattomille jumalille. Olen puhunut."
Ääni vaikeni niinkuin lehvien hyminä tuulen tyyntyessä. Kirkas haamu
häipyi kukkuloita valaisevaan sarastukseen; San Giovannin haudat
muuttuivat jälleen mykiksi ja kalpeiksi aamun ilmassa. Messer Guido
mietti:
— Aavistamani totuus on minulle ilmestynyt. Eikö olekin kirjoitettu
siihen kirjaan, jota papit viljelevät: "Eivät vainajat tule kiittämään
sinua, Herra?" Vainajilla ei ole mitään tajuntaa, ja jumalainen
Epikuros oli viisas vapahtaessaan elävät tulevaisen maailman turhasta
pelosta.
Joukko ohikulkevia aatelismiehiä keskeytti äkkiä hänen rauhalliset
mietteensä. Messer Betto Bruneleschi oli siinä seurueineen menossa
Peretolan purolle kurkia ampumaan.
— Kas! virkkoi eräs heistä, Bocca-niminen, tuossa on messer Guido,
filosofi, joka ylenkatsoo meitä nuhteettomuutemme, hienoutemme ja
hilpeän elämämme tähden. Hän näyttää kerrassaan tyrmistyneeltä.
— Eipä suottakaan, vastasi messer Dore, jota pidettiin pilkkakirveenä.
Hänen mielitiettynsä kuu, jota hän öisin hellästi suutelee, on
lähtenyt kukkuloiden taakse nukkumaan jonkun paimenen keralla. Hän on
mustasukkaisuuden raatelema. Katsokaa, kuinka keltainen hän on!
He ohjasivat ratsunsa hautojen väliin ja muodostivat kehän messer
Guidon ympärille.
— Dore, ystäväiseni, virkkoi messer Bocca, rouva kuu on liian
pyylevä ja puhdashipiäinen noin tummalle kosijalle. Jos tahdotte
oppia tuntemaan hänen naisensa, tietäkää, että ne ovat tässä. Hän
käy tapaamassa heitä heidän vuoteissaan, joissa häntä eivät uhkaa
pistoksillaan niinkään kirput kuin skorpionit.
— Hyi, hyi tuota ilkeää vainajain manaajaa! virkkoi messer Giordano.
Kas mihin johtaa liika tieto! Ihminen kieltää Jumalan ja harjoittaa
haureutta pakanain kalmistoissa.
Messer Guido nojasi kirkon muuriin ja antoi kavaljeerien puhua.
Otaksuessaan heidän tyhjentäneen heikon älynsä koko vaahdon hän virkkoi
hymyillen:
— Hyvät herrat, te olette täällä kotonanne. Minä olen isäntänne, ja
kohteliaisuus velvoittaa minua ottamaan vastaan solvauksenne niihin
mitään vastaamatta.
Sen sanottuaan hän hyppi hautojen yli ja vetäytyi pois rauhallisesti.
Nuoret herrat silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Sitten he remahtivat
nauramaan ja kannustivat ratsujaan. Hevosten laukatessa Peretolan tietä
messer Bocca sanoi messer Bettolle:
— Tuo Guido on varmaan menettänyt järkensä. Sanoi meille, että olimme
hautausmaalla kotonamme. Täytyyhän ihmisen olla järjiltään voidakseen
sellaista puhua.
— Totta kyllä, vastasi messer Betto, etten käsitä, mitä hän tahtoi
meille sanoa niin puhuessaan. Mutta hänen tapansa on lausua ajatuksiaan
hämärin kääntein ja syvämietteisin vertauksin. Hän heitti meille luun,
joka olisi halkaistava, jotta löytäisi sen ytimen.
— Tuhat tulimmaista! huudahti messer Giordano. Minä annan luun ja
pakanan, joka sen heitti, koiralleni.
He saapuivat Peretolan purolle, missä nähdään päivänkoitteessa kurkien
kohoavan päivittäin ilmoille. Runsasta saalista suovan metsästyksen
aikana messer Betto Bruneleschi muisteli lakkaamatta Guidon sanoja.
Ja niitä ajatellen hän vihdoin keksi niiden tarkoituksen. Hän kutsui
huutaen luokseen messer Boccaa:
— Messer Bocca, tulkaa tänne! Nyt arvaan mitä messer Guido tahtoi
meidän ymmärtävän. Hän sanoi, että olimme hautausmaalla kotonamme,
koska tietämättömät ovat kuin kuolleita, joilla Epikuroksen opin mukaan
ei ole tajuntaa.
Messer Bocca vastasi, hartioitaan kohauttaen, osaavansa lennättää
paremmin kuin kukaan muu Flanderin haukkaa, olla puukkosilla
vihollistensa kanssa ja kellistää tyttöjä ja sanoi näiden tietojen
riittävän hänen asemassaan.
Messer Guido Cavalcanti jatkoi vielä muutamia vuosia rakkauden
tieteen tutkimista. Hän sisällytti ajatuksensa canzoneihin, joiden
selittäminen ei ole kenen hyvänsä asia, ja teki niistä kirjan, jota
kannettiin, laakereihin kiedottuna, riemusaatossa. Mutta koska kaikkein
puhtaimpiinkin sieluihin sekoittuu maisia intohimoja, koska elämä
kiidättää meitä kaikkia mutkikkaassa ja levottomassa juoksussaan,
kävi niin, että messer Guido nuoruusiän päättyessä hurmaantui lihan
ihanuuteen ja tämän maailman kunniaan. Hän nai kunnianhimoisissa
tarkoituksissa herra Farinata degli Ubertin tyttären, jonka isä oli
aikoinaan punannut Arbian firenzeläisten verellä. Hän heittäytyi
kansalaisten välisiin kiistoihin ylpeän sielunsa koko kiihkolla.
Ja hän otti naisikseen rouva Mandettan ja rouva Giovannan, joista
toinen edusti albigenssejä, toinen ghibellinejä. Niinä aikoina oli
messer Dante taiteiden ja vapauden priorina. Kaupunki oli jakautunut
kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin, Valkoisiin ja Mustiin.
Eräänä päivänä, kun huomatuimmat kansalaiset olivat kokoontuneet
Frescobaldi-torille, valkoiset toiselle, mustat toiselle puolelle,
ottaakseen osaa erään ylhäisen naisen hautajaisiin, tohtorit ja
ritarit istuivat tavan mukaan korkeilla raheilla ja heidän edessään
istuivat nuoret miehet maassa kaislamatoilla. Eräs nuorukainen nousi
seisomaan järjestääkseen viittaansa, ja vastakkaisella puolella olevat
luulivat hänen heitä uhkaavan. He nousivat vuorostaan ja tarttuivat
miekkoihinsa. Kaikki vetivät aseensa, ja vainajan omaisten oli vaikea
saada taistelevia erotetuiksi.
Siitä lähtien Firenze ei ollut enää käsityöläistensä hilpeä kaupunki,
vaan metsä täynnä susia, jotka raatelivat toisiaan. Messer Guido otti
osaa näihin julmuuksiin. Hän muuttui synkäksi, levottomaksi ja tylyksi.
Hän vaihtoi joka päivä miekaniskuja mustien kanssa Firenzen kaduilla,
missä oli muinoin mietiskellyt sielun olemusta. Saatuaan useat
kerrat kokea lihassaan salamurhaajan tikarin hän joutui puolueineen
maanpakoon, ja hänen olopaikakseen määrättiin Sarzanan rutonsaastuttama
kaupunki. Hän riutui siellä kuusi kuukautta kuumeessa ja vihassa. Kun
valkoiset sitten kutsuttiin takaisin, hän palasi kaupunkiin kuoleman
kielissä.
Vuonna 1300, kolmantena päivänä autuaan Neitsyt Marian
taivaaseenastumisen jälkeen, hän oli kyllin voimissaan hinautuakseen
kauniin San Giovanninsa luo. Uupumuksen ja tuskien lannistamatta hän
laskeutui pitkäkseen Julia Laetan haudalle, saman Julia Laetan, joka
oli aikoinaan hänelle ilmaissut maallikoilta kätketyt mysteerit. Oli
se hetki, jolloin kellot helähtelevät ilmassa, joka värisee auringon
hyvästijättöä. Messer Betto Bruneleschi, joka maatilaltaan palatessaan
kulki paikan ohi, näki hautojen keskellä kaksi jahtihaukansilmää lopen
laihtuneissa kasvoissa kiilumassa, tunsi nuoruusaikansa ystävän ja
tunsi hämmästystä ja sääliä.
Hän astui lähemmäksi, syleili häntä samoinkuin menneinä päivinä ja
virkkoi huoaten:
— Guido, rakas Guido, mikä tuli onkaan sinut näin riuduttanut? Sinä
poltit elämäsi ensin tieteessä ja sitten julkisissa asioissa. Hillitse
hiukan sielusi kiihkeyttä, minä pyydän sinua; säästäkäämme itseämme ja
pitäkäämme yllä kestävää tulta, kuten sanoo seppä Riccardo.
Mutta Guido Cavalcanti laski kätensä huulilleen.
— Hiljaa! sanoi hän. Hiljaa, älkää puhuko mitään, Betto ystäväni. Minä
odotan sydämeni valtiatarta; hän tulee lohduttamaan minua kaikissa
niissä rakkauden pettymyksissä, jotka ovat tässä maailmassa minua
kohdanneet tai joita olen itse aiheuttanut. Ajatteleminen on yhtä
turhaa kuin toimiminen. Sen tiedän. Onnettomuutena ei ole niinkään
eläminen, sillä näenhän, että voit hyvin, Betto ystäväni, ja että
monet muut voivat yhtä hyvin. Onnettomuus ei ole siinä, että elää,
vaan siinä, että tietää elävänsä. Onnettomuutena on tietäminen ja
tahtominen. Onneksi on olemassa lääke, joka asian parantaa. Älkäämme
puhuko enempää; minä odotan sitä ylhäistä naista, jolle en ole tehnyt
milloinkaan vääryyttä, koska en ole milloinkaan epäillyt hänen
lempeyttään ja uskollisuuttaan, ja mietteeni ovat minulle osoittaneet,
kuinka tyyni ja turvallinen on lepo hänen povellaan. On kerrottu
paljonkin tarinoita hänen vuoteestaan ja asumuksistaan. Mutta minä en
ole ollenkaan uskonut tietämättömien valheita. Niinpä hän saapuukin
luokseni kuin ystävätär ystävänsä luo, kukkaseppele otsallaan ja
hymyilevin huulin.
Sen sanottuaan hän vaikeni ja vaipui kuolleena vanhalle haudalle.
Hänen ruumiinsa haudattiin ilman suuria kunnianosoituksia Santa Maria
Novellan luostariin.