Consors paterni luminis,
Lux ipse lucis et dies,
Noctem canendo rumpimus:
Assiste postulantibus.
Aufer tenebras mentium;
Fuga catervas daemonum;
Expelle somnolentiam,
Ne pigritantes obruat.
(Breviarium romanum. Feria
tertia; ad matutinum.)
["Sinä isän valkeuden osamies, itse valon valo ja päivä; me lopetamme
yön laulamalla: Auta anelevaisia."]
["Poista mielten pimeys, karkoita riivaajien laumat, hälvennä
uneliaisuus, jottei se saa valtoihinsa hidastelevia."]
Fra Mino oli kohonnut nöyryytensä nojalla veljiänsä ylemmäksi ja
johti nuorella iällänsä viisaasti Santa Fioran luostaria. Hän oli
hurskas. Hän pitensi mielellään mietiskelyjänsä ja rukouksiansa ja
joutui toisinaan hurmiotilaan. Henkisen isänsä Pyhän Fransiskuksen
esimerkkiä noudattaen hän sepitti kansankielellä lauluja, joiden
aiheena oli korkein rakkaus, Jumalan rakastaminen. Ja nämä teokset
olivat moitteettomia sekä runomitaltaan että ajatuksiltaan, sillä hän
oli opiskellut seitsemää vapaata taidetta Bolognan yliopistossa.
Käyskellessään nyt eräänä iltana luostarin holvikaarten alla hän tunsi
hämmingin ja alakuloisuuden tulvahtavan mieleensä muistaessaan erästä
Firenzen naista, jota oli rakastanut nuoruutensa kukkeimpana aikana,
jolloin pyhän Fransiskuksen kaapu ei vielä suojellut hänen lihaansa.
Hän rukoili Jumalaa karkoittamaan tuon kuvan. Mutta hänen sydämensä jäi
murheelliseksi.
— Kellot, mietti hän, lausuvat niinkuin enkelit: Ave Maria; mutta
niiden ääni sammuu taivaan sumuihin. Luostarin seinään on se mestari,
jota Perugia pitää, kunnianansa, maalannut ihmeellisesti ja moneen
kertaan Marian katselemassa Vapahtajan ruumista sanomattoman rakkauden
ilmein. Mutta yö on peittänyt harsoonsa Mariain silmien kyynelet ja
heidän huultensa äänettömät nyyhkytykset, ja minä en voi itkeä heidän
kerallansa. Tuo pihamaan keskellä sijaitseva kaivo oli äsken juomaan
pyrkivien kyyhkysten piirittämä, mutta linnut lensivät pois löytämättä
vettä sen kehän uurteista. Katso, Herra, minun sieluni vaikenee
niinkuin kellot, himmenee kuin Marian kuvat ja kuivuu niinkuin kaivo.
Minkätähden, oi Jeesus, minun Jumalani, sydämeni on autio, pimeä ja
mykkä, vaikka sinä olet sen aamunkoitto, linnunlaulu ja kunnailta
kumpuava lähde?
Hän pelkäsi palata kammioonsa, ajatteli rukouksen voivan karkoittaa
alakuloisuuden ja tyynnyttää levottomuuden ja astui matalasta ovesta
luostarin kirkkoon. Mykkä pimeys täytti rakennuksen, jonka oli
kohottanut sataviisikymmentä vuotta sitten suuri Margaritone. Fra Mino
kulki pääkäytävää, meni San Michelelle omistettuun kuorikappeliin,
jonka seiniin oli maalattu pyhimyksen elämäntarina, ja polvistui sinne.
Holvista riippuvan lampun himmeässä valossa ei kumminkaan voinut nähdä
paholaista vastaan taistelevaa ja sieluja punnitsevaa ylienkeliä.
Kuutamo vain loi ikkunasta kalpean säteen holvikaaren alla alttarin
oikealla puolella sijaitsevaan Pyhän Satyyrin hautaan. Tämä altaan
muotoinen hauta oli kirkkoa vanhempi ja aivan samanlainen kuin pakanain
sarkofagit, lukuunottamatta ristin kuvaa, joka oli kolmeen kertaan
uurrettu sen marmorisivuihin.
Fra Mino oli kauan pitkällään alttarin edessä, mutta ei kyennyt
rukoilemaan, vaan tunsi tänä yön hetkenä joutuvansa saman uneliaisuuden
valtaan, joka oli rasittanut opetuslapsia Öljymäen tarhassa. Ollessaan
siinä pitkänänsä, rohkeuden ja järjenkin jättämänä, hän näki Pyhän
Satyyrin haudasta nousevan valkoista utua ja havaitsi siinä kohta
suuren joukon utuhahmoja, jotka kaikki olivat naisia. Ne leijuivat
hämärässä ilmassa, ja harsomaisten tunikkain alta kuulsivat heidän
kevyet ruumiinsa. Fra Mino näki vielä, että heidän joukossaan oli
nuoria miehiä, jotka pukinkavioillaan kiitäen ajoivat heitä takaa.
Heidän alastomuutensa ilmaisi heidän himojensa kamalaa kiihkeyttä.
Mutta nymfit pakenivat, ja heidän nopeiden askeltensa alle kasvoi
kukkaniittyjä ja virtaavia vesiä. Ja joka kerta kun pukinkavioinen
ojensi kätensä ja luuli jonkun heistä tavoittavansa, nousi yhtäkkiä
maasta halava, joka peitti luonnotaren onttoon runkoonsa kuin
luoksepääsemättömään luolaan; ja vaalean lehvistön täytti hiljainen
hyminä ja ivallisen naurun helinä.
Kaikkien naisten piilouduttua halaviin pukinkavioiset istuutuivat äkkiä
versoneelle nurmelle, puhalsivat ruohopillejänsä ja loitsivat niistä
säveliä, jotka olisivat voineet saada levottomaksi koko luomakunnan.
Ihastuneet nymfit kurkistivat lehvien lomitse, poistuivat vähitellen
varjoisista piilopaikoistaan ja lähestyivät soittajia huilujen
vastustamattoman helinän kiehtomina. Silloin ihmis-pukit syöksyivät
heihin käsiksi pyhän vimman valtaamina. Nymfit yrittivät vielä hetken
laskea leikkiä ja ivailla julkeiden hyökkääjien sylissä. Sitten nauru
taukosi. Pää taaksepäin heitettynä, silmissä riemun ja kauhun kosteus,
he kutsuivat äitiänsä, huusivat "Minä menehdyn" tai vaipuivat tuimaan
äänettömyyteen.
Fra Mino aikoi kääntää päänsä toisaalle, mutta ei voinut, ja hänen
silmänsä pysyivät auki vastoin hänen tahtoansa.
Nymfit olivat kietoneet käsivartensa pukinkavioisten nivuslihoille,
purivat, hyväilivät ja ärsyttivät karvaisia rakastajoitansa, sulkivat
heidät syleilyynsä ja upottivat heidät lihaansa, joka oli levottomampi
ja vilkkaampi kuin läheisten piilipuiden alitse juoksevan puron vesi.
Tuon nähdessään Fra Mino lankesi syntiin, totiseen ja tahalliseen. Hän
himoitsi olla eräs noista puolittain ihmisen ja puolittain eläimen
kaltaisista peikoista ja painaa heidän tavallaan povellensa sen
Firenzen naisen, jota oli rakastanut nuoruutensa kukoistusaikana ja
joka oli kuollut.
Mutta samassa ihmis-pukit jo hajaantuivat. Toiset keräsivät hunajaa
tammien kannoista, toiset vuolivat ruokoa huilun muotoon tai
hypähtelivät vastatusten puskien toisiaan sarvekkailla otsillaan. Ja
nymfien liikkumattomat ruumiit, lemmen viehättävät ryöstösaaliit,
lepäsivät niityllä hajallaan. Fra Mino huokaili kivipermannolla, sillä
synnin himo oli ollut hänessä niin kiihkeä, että hän nyt tunsi sen koko
häpeän.
Yhtäkkiä eräs makaavista nymfeistä käänsi sattumalta katseensa häneen
ja huudahti:
— Mies! Mies!
Hän osoitti sormellaan ja virkkoi kumppaneilleen:
— Katsokaa, sisaret, se ei ole mikään vuohipaimen. Hänen vaiheillaan ei
näy ruokohuilua. Hän ei nähdäkseni myöskään ole isäntänä yhdessäkään
noista maakartanoista, joiden mäenrinteellä, viinitarhojen yläpuolella
sijaitsevaa pientä puutarhaa suojelee pyökinrungosta veistetty Priapus.
Mitä hän tekee joukossamme, ellei ole vuohipaimen, häränajaja eikä
puutarhurikaan? Hän on synkän ja tylyn näköinen, ja mahdotonta minun
on havaita hänen katseestaan, että hän rakastaa niitä jumalia ja
jumalattaria, jotka kansoittavat suuren taivaan, metsät ja vuoret.
Hänellä on yllään barbaarinen puku. Hän on kenties skyyttalainen.
Käykäämme lähemmäksi tuota muukalaista, sisaret, ja katsokaamme,
eikö hän ole tullut vihollisena hämmentämään lähteitämme, hakkaamaan
puitamme, repimään vuoriamme ja ilmaisemaan julmille ihmisille
onnellisten olosijojemme salaisuutta. Tule kerallani, Mnais; tulkaa,
Aigle, Neaira ja Meliboia.
— Mennään! vastasi Mnais, ja otetaan aseet mukaan!
— Mennään! huusivat he kaikki yhdessä.
Fra Mino näki, kuinka he noustuaan poimivat kahmalollisin ruusuja
ja etenivät häntä kohti pitkänä jonona, aseinaan ruusuja ja okaita.
Mutta etäisyys, joka oli aluksi näyttänyt hänestä vähäiseltä, koska
hän oli otaksunut melkein voivansa heitä käsin koskettaa ja oli
tuntenut heidän hengityksensä ihossaan, näytti yhtäkkiä suurenevan,
ja hän näki heidän saapuvan ikäänkuin jostakin kaukaisesta metsästä.
Kärsimättöminä pyrkien häntä tavoittamaan he juoksivat uhaten häntä
armottomilla kukillaan. Uhkauksia kuului urkenevan heidän kukoistavilta
huuliltaankin. Mutta heidän lähetessään heissä tapahtui muutos:
joka askelella heidän sulonsa ja hempensä hieman väheni, ja heidän
nuoruutensa kukoistus kuihtui ruusukimppujen kuihtuessa. Aluksi
painuivat silmät syvemmälle onkaloihinsa ja suu riutui. Taannoin aivan
puhtaaseen ja hohtavaan kaulaan ilmaantui syviä ryppyjä, ja sitten
valahti kurttuiselle otsalle harmaita hiustukkoja. He kävelivät; heidän
silmäluomensa olivat punaisiksi tulehtuneet, ja huulet painuivat
ikeniin. He kävelivät kantaen lakastuneita ruusuja käsivarsillaan,
jotka olivat mustuneet ja vääntyneet kuin Chiantin talonpoikien
talviöinä polttama vanha viinivarsi. He kävelivät, pää tutisi, ja
laihat reidet huojuivat.
Saavuttuaan siihen, missä Fra Mino oli kauhun hyytämänä, he olivat
inhoittavia kaljupäisiä ja partaisia noitia, nenä leukaa hipomassa,
rinnat tyhjät ja riippuvat. He tungeksivat hänen ympärillään.
— Kas tuota sievää hempukkaa, sanoi eräs. Hän on valahtanut valkoiseksi
kuin palttina, ja hänen sydämensä tykyttää kuin koirien pureman
jäniksen. Aigle, sisareni, mitä hänelle teemme?
— Parahin Neaira, vastasi Aigle, pitää avata hänen povensa, temmata
sieltä sydän ja asettaa sieni sijalle.
— Eipä suinkaan! virkkoi Meliboia. Niin ollen hän saisi liian kalliisti
maksaa uteliaisuutensa ja sen huvin, jonka meidän yllättäminen hänelle
tuotti. Riittää, kun tällä kertaa annamme hänelle kevyen ojennuksen.
Kurittakaamme häntä kelpo tavalla.
Sisarukset ympäröivät kohta munkin, vetivät hänen kaapunsa pään yli ja
vitsoivat häntä niillä okaisilla oksilla, jotka olivat heidän käsiinsä
jääneet.
Veri alkoi virrata, kun Neaira viittasi herkeämään.
— Riittää! virkkoi hän. Se on minun kosijani! Minä huomasin taannoin,
kuinka hellästi hän minua silmäili, ja tahdon tyydyttää hänen halunsa
heti hänelle antautumalla.
Hän hymyili, ja samalla kutitteli suusta ulkoneva pitkä musta hammas
hänen sieraintansa. Hän kuiskasi:
— Tule, kaunoiseni!
Sitten hän yhtäkkiä raivostui:
— Hyi! Hyi! Hänen aistinsa ovat turtuneet. Hänen kylmäkiskoisuutensa
loukkaa kauneuttani. Hän ylenkatsoo minua; kostakaa puolestani,
kumppanini! Mnais, Aigle, Meliboia, kostakaa sisarenne kärsimä
häväistys!
Tuon kuultuaan kaikki kohottivat okaisen vitsansa ja kurittivat
onnetonta Fra Minoa niin tuimasti, että hänen ruumiinsa oli: kohta
pelkkää haavaa. Toisinaan he hetkeksi taukosivat yskiäkseen ja
rykiäkseen ja alkoivat sitten entistä kiivaammin liikuttaa raippojansa.
He lakkasivat vasta voimien uupuessa.
— Minä toivon, virkkoi sitten Neaira, ettei hän toiste kohdista
minuun sellaista ansaitsematonta solvausta, joka saa minut vieläkin
punastumaan. Säästäkäämme hänen henkensä. Mutta jos hän ilmaisee
leikkiemme ja ilojemme salaisuuden, niin surmaamme hänet. Näkemiin
asti, korea hempukkani!
Tuon sanottuaan eukko kyykistyi munkin yli ja valeli hänet
saastaisella vedellä. Sisarukset tekivät samoin kukin vuorollansa
ja palasivat sitten toinen toisensa jälkeen Pyhän Satyyrin hautaan,
johon puikahtivat kannessa olevasta pienestä raosta jättäen uhrinsa
sietämättömän löyhkän lätäkköön.
Viimeisenkin hävittyä näkyvistä kuului kukko laulavan. Fra Mino voi
vihdoin nousta. Väsymyksen ja kivun murtamana, vilusta turtuneena,
kuumeissaan vapisten, saastaisen nesteen usvain puolittain
tukehduttamana, hän järjesti pukuaan ja laahautui kammioonsa päivän
koitteessa.
Tämän yön jälkeen Fra Mino ei enää löytänyt lepoa. San Michelen
kappelissa, pyhän Satyyrin haudan luona koettujen asioiden muisto
häiritsi häntä hurskaissa toimituksissa ja hartausharjoituksissa.
Hän seurasi vapisten veljiänsä kirkkoon. Kun hänen oli ohjesäännön
mukaisesti suudeltava kuorin kivipermantoa, hänen huulensa kohtasivat
siinä kauhistuen nymfien jälkiä, ja hän hymisi: "Lunastajani, etkö
kuule minun sanovan, mitä itse sanoit isällesi: Älä johdata meitä
kiusaukseen?" Aluksi hän oli aikonut lähettää piispallensa kertomuksen
näkemistään. Asiaa tarkemmin harkittuaan hän oli kuitenkin johtunut
siihen vakaumukseen, että oli parempi mietiskellä näitä erinomaisia
tapahtumia kaikessa rauhassa ja tehdä ne tiettäviksi vasta ne tarkoin
tutkittuansa. Sattui vielä niin, että piispa, joka oli tehnyt
liiton Pisan guelfien kanssa Firenzen ghibellinejä vastaan, soti
parhaillaan niin voimallisesti, ettei ollut kokonaiseen kuukauteen
riisunut rintahaarniskaansa. Siitä syystä Fra Mino, kenellekään mitään
virkkamatta, tutki tarkoin pyhän Satyyrin hautaa ja kappelia, jossa se
sijaitsi. Kirjallisuuteen perehtyneenä hän selaili vanhoja ja uusia
teoksia, mutta ei saanut niiden nojalla minkäänlaista selkoa. Ne
noituutta koskevat esitykset, joita hän tutki, lisäsivät vain hänen
epävarmuutensa kaksinkertaiseksi.
Eräänä aamuna, työskenneltyään tapansa mukaan koko yön, hän tahtoi
ilahduttaa sydäntänsä lähtemällä kävelemään luostarin muurien
ulkopuolelle. Hän alkoi astua sitä mäkistä polkua, joka johtaa
viiniköynnöksen kiertämäin nuorten jalavain keskitse kohti myrtti-
ja oliivilehtoa, muinaisten roomalaisten pyhää paikkaa. Jalat
kosteassa ruohikossa, otsa heisipensaiden latvuksista pirahtelevien
kastepisaroiden vilvoittamana, Fra Mino oli kävellyt metsässä jo kauan,
kun havaitsi lähteen, jonka yläpuolella tamariskit keinuttelivat
pehmeästi kevyitä lehviänsä ja hienountuvaisia rusottavia terttujansa.
Alempana, halavain välissä, lähteen avartuneessa uomassa, näkyi
liikkumattomia haikaroita. Pikkulinnut visersivät myrttien oksilla.
Kostean mintun tuoksu kohosi maasta, ja nurmella helottivat kukkaset,
joista Herramme sanoi, ettei kuningas Salomo kaikessa komeudessaan
ollut puettu niinkuin jokin niistä. Fra Mino istuutui sammaleiselle
kivelle, kiitti Jumalaa, joka on luonut taivaan ja kastepisarat, ja
mietiskeli luonnossa piileviä mysteerejä.
Kappelissa nähtyjen asioiden muisto ei väistynyt milloinkaan hänen
mielestänsä, ja niin hän istui nytkin, pää käsien varassa, etsien
tuhannennen kerran unensa merkitystä. "Sellaisessa ilmestyksessä",
ajatteli hän, "täytyy olla jokin merkitys, vieläpä useitakin
merkityksiä, jotka täytyy keksiä joko äkillisen mieleenjohdatuksen
nojalla tai tarkoin soveltamalla skolastiikan sääntöjä. Ja olenpa sitä
mieltä, että minulla tässä erikoisessa tapauksessa täytyisi olla suurta
apua myöskin niistä runoilijoista, joita olen Bolognassa tutkinut,
esimerkiksi satiirisesta Horatiuksesta ja Statiuksesta, sillä heidän
saduissansa piilee paljon totuuksia."
Kauan aikaa liikuteltuaan mielessään näitä ajatuksia ja toisia vieläkin
viisaampia hän kohotti katseensa ja havaitsi, ettei ollut yksin. Vanhan
rautatammen rosoiseen kylkeen nojasi vanhus, joka katseli taivasta
lehvien lomitse ja hymyili. Hänen harmaahapsisesta otsastaan kohosivat
sammaltuneet sarvet. Litteänenäisistä kasvoista riippui valkoinen
parta, jonka läpi näkyivät hänen kaulansa kuhmurat. Karkea karva
peitti hänen ryntäänsä. Hänen reisiensä tuuhea villa ulottui aina
sorkkajalkoihin saakka. Hän piteli huulillaan ruokohuilua sitä hiljaa
soitellen. Sitten hän lauloi tuskin kuuluvalla äänellä:
Pakeni, nauroi vain,
rypäle huulillaan.
Jo kiinni villin sain
ja hampain murskannut
lien marjan suudelmaan.
Tuon nähtyään ja kuultuaan Fra Mino teki ristinmerkin. Mutta ukko ei
ollut siitä millänsäkään, vaan loi munkkiin vilpittömän katseen. Hänen
kasvojensa syvistä kurtuista välkkyivät kirkkaat siniset silmät kuin
lähteen vesi tammien kaarnaisten kylkien lomitse.
— Ihminen tai eläin, huudahti Mino, minä vaadin sinua Vapahtajan
nimessä sanomaan, kuka olet.
— Poikani, vastasi vanhus, minä olen pyhä Satyyri! Puhu hiljemmin,
jotteivät linnut pelästy.
Fra Mino lausui hiljempää:
— Vanhus, koska et paennut Ristin peloittavaa merkkiä, en voi otaksua,
että olet demoni tai jokin helvetistä karannut saastainen henki. Mutta
jos tosiaankin olet, kuten sanot, ihminen tai pikemmin elämän aikana
suoritettujen hyvien tekojen ja Herramme Jeesuksen Kristuksen ansioiden
armoittama ihmisen sielu, niin selitä minulle pyytäessäni, mitä ihmettä
merkitsevät pukinsarvesi ja villavat jalkasi, jotka päättyvät mustaan
sorkkaan.
Tuon kysymyksen kuultuaan vanhus kohotti kätensä taivaaseen päin ja
sanoi:
— Poikani, ihmisten, eläinten, kasvien ja kivien luonto on
kuolemattomien jumalten salaisuus, ja minä tiedän yhtä vähän kuin
sinä, mistä aiheutuvat nämä sarvet, jotka koristavat otsaani ja joihin
nymfit aikoinaan kiersivät kukkakiehkuroita. En tiedä, mitä merkitsevät
kaulassani riippuvat myhkyrät, enkä tiedä, minkätähden minulla on
uskaliaan pukin kaviot. Voin sanoa sinulle vain, poikani, että tässä
metsässä oli muinoin naisia, joilla oli sarvet ja villavat reidet
samoinkuin minulla. Mutta heidän povensa oli pyöreä ja valkoinen.
Heidän vatsansa ja sileät länteensä kiilsivät. Silloin vielä nuori
aurinko kutkutti heitä mielellään kultaisilla nuolillaan, lehvien alla.
He olivat kauniita, poikani. Valitettavasti he ovat kadonneet metsästä;
viimeinenkin on poissa. Minun kaltaiseni ovat samoin tuhoutuneet; minä
olen nyt heimoni viimeinen. Olen ylen vanha.
— Sano minulle ikäsi, sukusi ja isänmaasi, vanhus.
— Poikani, minä synnyin Maasta paljoa aikaisemmin kuin Jupiter kukisti
Saturnuksen, ja silmäni ovat nähneet maailman kukoistavan nuoruuden.
Ihmisten suku ei ollut vielä noussut maan tomusta. Karkelevat
satyyrittaret vain kaiuttivat kerallani maankamaraa sorkkainsa
rytmikkäin iskuin. He olivat suurempia, rotevampia ja kauniimpia kuin
nymfit ja naiset, ja heidän laajempien lanteittensa kohtuun lankesi
runsaana Maan esikoisten siemen.
Jupiterin hallituskautena nymfit alkoivat asustaa lähteissä, metsissä
ja vuorilla. Nymfien seuraan liittyen muodostivat faunit kevyitä
kuoroja metsien siimeksiin. Minä elelin silloin onnellisena, maistelin
mielin määrin villiviinin rypäleitä ja naurunhaluisten naisfaunien
huulia. Ja mieluista oli nukkua kaikessa rauhassa vehmaalla nurmella.
Minä ylistin paimenhuilullani Jupiteria ylistettyäni aikaisemmin
Saturnusta, koska jumalten, maailman herrojen ylistäminen on
luonnollinen tehtäväni.
Valitettavasti olen vanhentunut, sillä olen vain jumala, ja vuosisadat
ovat valkaisseet pääni ja rintani haivenet; ne ovat sammuttaneet
lanteissani piilleen kiihkon. Minä olin jo pahoin iän rasittama, kun
suuri Pan kuoli ja kun Jupiter joutui saman kohtalon alaiseksi, jonka
oli itse valmistanut Saturnukselle, Galilealaisen hänet kukistaessa.
Olen siitä lähtien viettänyt niin riutuvaista elämää, että jouduin
jo kuolemaankin ja haudatuksi. Ja totta puhuen en olekaan enää kuin
oman itseni varjo. Jos olen vielä hieman olemassa, johtuu se siitä,
ettei mikään häviä ja ettei kenelläkään ole lupa kuolla täydellisesti.
Kuolema ei ole missään tapauksessa täydellisempi kuin elämä. Olioitten
valtamereen hukkuneet olennot ovat kuin aaltoja, joitten näet, oi
lapseni, nousevan ja painuvan Adrian merellä. Heillä ei ole alkua eikä
loppua, he syntyvät ja katoavat huomaamatta. Yhtä huomaamatta häipyy
minun sieluni. Kulta-ajan satyyritarten kalpea muisto elähdyttää vielä
katsettani, ja huuliltani kirpoavat kuulumattomina muinaisten aikojen
hymnit.
Niin sanottuaan hän vaikeni. Fra Mino katseli vanhusta ja käsitti, että
hän oli pelkkä haamu.
— Ei ole suinkaan ihan uskomatonta, että olet pukinjalkainen olematta
silti paholainen, sanoi hän. Ne luontokappaleet, jotka Jumala loi
osattomiksi Aatamin perinnöstä, eivät voi joutua kadotetuiksi enempää
kuin tulla pelastetuiksikaan. Minä en usko, että kentauri Kheiron,
joka oli ihmistä viisaampi, kärsii Leviathanin kidassa ikuisia tuskia.
Eräs matkustaja, joka on tunkeutunut taivaiden esikartanoihin, sanoo
nähneensä hänet nurmikolla istumassa ja juttelemassa Ripheuksen,
oikeamielisimmän troialaisen kanssa. Mutta toiset väittävät, että
pyhä paratiisi on avattu Troian Ripheukselle. Siinä kohden on varmaan
epäilys paikallaan. Valehtelit kuitenkin, vanhus, sanoessasi minulle,
että olet pyhimys, sinä, joka et ole ihminen.
Pukinjalkainen vastasi:
— Poikani, kun olin nuori, en valehdellut enempää kuin ne uuhilampaat,
joiden maitoa imin, tai pukit, joiden kanssa olin puskusilla voimani
ja kauneuteni ilossa. Siihen aikaan ei valehdellut kukaan eikä
mikään, lampaan turkki ei ollut vielä oppinut omaksumaan petollisia
värivivahduksia; ja minun mieleni ei ole siitä ollenkaan muuttunut.
Katso, minä olen alaston niinkuin Saturnuksen kultaisina päivinä.
Ja minun henkeni ei ole verhottu enempää kuin ruumiinikaan, Minä en
valehtele milloinkaan. Ja mitä eriskummallista havaitsetkaan, poikani,
siinä, että minusta on tullut pyhimys Galilealaisen edessä, vaikka
en olekaan sen emon lapsia, jota toiset nimittävät Eevaksi, toiset
Pyrrhaksi ja jota sopii kunnioittaa sekä Eevana että Pyrrhana? Pyhä
Mikael ei hänkään ole naisesta syntynyt. Minä tunnen hänet, ja me
keskustelemme toisinaan. Hän kertoo minulle niistä ajoista, joina oli
härkäpaimenena Garganon-vuorella...
Fra Mino keskeytti:
— En voi sietää, että pyhää Mikaelia nimitetään härkäpaimeneksi, vaikka
hän onkin kainnut härkiä, joiden isännällä oli mainitsemasi vuoren
nimi, mutta kerro minulle, vanhus, kuinka tulit armoitetuksi.
— Kuule siis, vastasi pukinjalkainen, ja uteliaisuutesi tulee
tyydytetyksi.
"Ilmoittaessaan Arnon suloisessa laaksossa, että Galilealainen oli
syössyt vallasta Jupiterin, itämailta tulleet miehet kaatoivat ne
tammet, joihin maan asujaimet olivat ripustaneet pieniä savesta tehtyjä
jumalattaria ja votiivilevyjä, he pystyttivät ristejä pyhille lähteille
ja kielsivät paimenia viemästä nymfien luoliin viiniä, rieskaa ja
leivoksia uhrilahjoiksi. Faunien, panien ja metsänhaltioiden kansa
siitä loukkaantui, eikä syyttäkään. Vihansa vallassa se hyökkäsi uuden
jumalan tuojien kimppuun. Apostolien yöllä nukkuessa kuivista lehdistä
tehdyillä sijoillaan nymfit tulivat nykimään heitä parrasta, ja nuoret
faunit pujahtivat pyhien miesten talleihin tempaamaan karvoja heidän
aasintammainsa hännistä. Minä yritin turhaan ehkäistä heidän viatonta
ilkeyttänsä ja kehoittaa heitä alistumaan. 'Lapseni', sanoin minä
heille, 'kevyiden leikkien ja ivanaurujen aika on ollut ja mennyt'.
Mutta ne varomattomat eivät minua kuunnelleet. Siitä koitui heille
onnettomuus.
"Mutta minä, joka olin nähnyt Saturnuksen vallan loppuvan, pidin
luonnollisena ja oikeana, että Jupiterkin vuorostaan tuhoutui. Minä
olin mukautunut suurten jumalten kukistamiseen. En vastustellut
Galilealaisen sanansaattajia. Teinpä heille pieniä palveluksiakin.
Koska tunsin paremmin kuin he metsän polut, poimin karhunvaaraimia ja
oratuomenmarjoja, joita asetin lehdille heidän luolainsa edustalle.
Minä tarjosin heille vielä kurmitsan munia. Ja jos he rakensivat
itselleen majaa, kannoin heille selässäni hirsiä ja kiviä. He
puolestaan valoivat vettä otsalleni ja toivottivat minulle Jeesuksen
Kristuksen rauhaa.
"Minä asuin heidän kerallaan samoinkuin he. Ne, jotka rakastivat heitä,
rakastivat minua. Samoinkuin heitä kunnioitettiin, kunnioitettiin
minuakin, ja minun pyhyyteni näytti yhtä suurelta kuin heidän.
"Sanoin sinulle, poikani, että olin jo silloin varsin vanha. Aurinko
sai tuskin lämpenemään turtuneita jäseniäni. Minä olin enää vain vanha
ontelo puu, joka oli kadottanut kukkean ja laulavan latvansa. Syksyn
tulo kiirehti joka kerta tuhoani. Eräänä talviaamuna minut löydettiin
tien vierestä liikkumattomana makaamasta.
"Piispa, seuranaan papit ja koko kansa, vietti hautajaisiani. Sitten
minut laskettiin suureen valkoiseen marmoriarkkuun, jossa oli kolme
ristinmerkkiä ja jonka etusivuun oli uurrettu rypälekiehkurain väliin
nimi PYHÄ SATYYRI.
"Siihen aikaan, poikani, sijaitsivat haudat teiden varsilla. Minun
hautani oli kahden peninkulman päässä kaupungista, Firenzen tiellä.
Nuori plataani kasvoi sen luona peittäen sen valovälkkeisellä
varjollaan, täynnä linnunlaulua, hyminää, raikkautta ja riemua.
Verraten lähellä solisi puro vesinenättiä kasvavassa uomassa; nauravia
poikia ja tyttöjä saapui sinne yhdessä kylpemään. Tämä viehättävä
paikka oli pyhä paikka. Nuoret äidit toivat sinne pieniä lapsiaan
ja antoivat heidän koskettaa hautani marmoria, jotta he tulisivat
voimakkaiksi ja kaikilta jäseniltään hyvämuotoisiksi. Maassa
vallitsi yleinen uskomus, että ne vastasyntyneet, jotka tuotiin
minun haudalleni, tulivat toisia voimakkaammiksi ja rohkeammiksi.
Senvuoksi tuotiin luokseni Toskanan jalon rodun kaunein kukka.
Toivatpa maalaiset luokseni aasintammojansakin siinä toivossa, että
saisivat ne tiineiksi. Muistoani kunnioitettiin. Joka vuosi kevään
tullen saapui piispa pappeineen rukoilemaan ruumiini luo, ja minä näin
kaukaa, ruohoniityiltä, sukeltavan näkyviin kulkueen risteineen ja
vahakynttilöineen, punaisine baldakiineineen ja virsiä veisaten. Niin
oli laita, poikaseni, kelpo kuninkaan Berengarin aikana.
"Satyyrit ja satyyrittaret, faunit ja nymfit viettivät harhailevaa
ja surkeata elämää. Heille ei enää rakennettu nurmialttareita, ei
tuotu kukkaköynnöksiä, ei tarjottu uhrilahjoiksi rieskaa, jauhoja
ja hunajaa. Korkeintaan tapahtui, että joku vuohipaimen toisinaan
sijoitti salaa pienen juuston pyhän luolan eteen, jonka aukko peittyi
vadelma- ja orjantappurapensaisiin. Ja tulivatpa vielä kaniinit ja
oravatkin jakamaan vaivaista ateriaani. Itämailta saapuneet apostolit
olivat karkoittaneet nymfit, metsien ja synkkien luolain asujaimet,
tyyssijoistaan. Ja jotteivät he voisi palata, valelivat galilealaisen
jumalan papit puihin ja kiviin loihdittua vettä, lausuivat maagillisia
sanoja ja pystyttivät ristejä metsiin tienhaaroihin; sinun näet tulee
tietää, poikani, että Galilealainen on taitava loitsija. Hän tuntee
lukujen ja merkkien tehoisuuden paremmin kuin Saturnus tai Jupiter.
Niinpä eivät vanhat jumalaraukat enää löytäneetkään suojaa pyhistä
metsistään. Karvaisten vuohenjalkaisten kuoro, joka oli muinoin
helähtävin sorkin karkeloinut oman maansa kamaralla, oli nyt vain
kalpeiden ja äänetönten varjojen pilvi, kukkulain rinteillä kiirivä
aamuinen usva, jonka aurinko hälventää.
"Tuimaa tuulta muistuttavan jumalallisen vihan ajamina nuo haamut
kiertelivät kaiket päivät teiden pölyssä. Yö ei ollut heille aivan
yhtä vihamielinen. Yö ei kuulu kokonaan galilealaiselle jumalalle.
Se kuuluu hänelle ja demoneille yhteisesti. Varjojen laskeutuessa
kukkuloilta metsänhaltiat ja -haltiattaret, nymfit ja panit
kyyristyivät teiden vieressä olevien hautojen kupeelle ja nauttivat
hieman lepoa siinä, hornanvaltojen lempeän vallan alla. Minun hautaani
he pitivät sen kunnianarvoisen vanhuuden vuoksi toisia parempana.
Pian he kerääntyivät sen eteläisen karniisinosan alle, jossa ei ollut
sammalta ja joka säilyi aina kuivana. Tuo kevyt väki lensi sinne
uskollisesti joka ilta, niinkuin kyyhkyset lentävät lakkaansa. He
voivat helposti sinne sijoittua, koska olivat muuttuneet aivan pieniksi
ja muistuttivat viskimestä kimpoavia keveitä vihneitä. Minä lähdin
toisinaan äänettömästä kammiostani ja istuuduin heidän keskelleen
marmoritiilien suojaan laulaen hiljaisin äänin Saturnuksen ja Jupiterin
ajoista; ja heidän mieliinsä palasi menneen onnen muisto. Dianan heitä
katsellessa he toistivat vanhoja leikkejä, ja myöhästynyt vaeltaja
luuli näkevänsä vainioiden usvan kuutamossa muotoutuvan rakastavaisten
toisiinsa-kietoutuviksi ruumiiksi. Ja eiväthän ne muuta olleetkaan
kuin kevyttä sumua. Halla teki heille suurta haittaa. Eräänä yönä,
seudun levätessä lumen peitossa, nymfit Aigle, Neaira, Mnais ja
Meliboia pujahtivat marmorin raoista ahtaaseen ja pimeään komerooni.
Kumppanit seurasivat heitä suurin joukoin, ja faunit syöksyivät ajamaan
heitä takaa saavuttaen heidät aivan pian. Minun asumukseni oli heidän
asumuksensa. Me emme poistuneet siitä ollenkaan, ellemme lähteneet
kauniina yönä metsään kävelemään. Mutta silloinkin heillä oli kiire
palaamaan ennen kukon ensimmäistä laulua. Sinun tulee tietää, poikani,
että sarvellisten joukossa on yksin minulla oikeus näyttäytyä maan
päällä päivän valossa. Se on pyhyyteeni liittyvä erioikeus.
"Hautani herätti seudun asukkaissa entistä suurempaa kunnioitusta,
ja nuoret äidit toivat joka päivä luokseni alastomia imeväisiään.
Saavuttuaan näille maille ja rakennuttaessaan itselleen luostaria
kukkulan rinteelle Pyhän Fransiskuksen pojat pyysivät piispalta lupaa
saada siirtää hautani luostarin kirkkoon. He saivat luvan, ja minut
siirrettiin erittäin juhlallisesti San Michelen kappeliin, missä
vieläkin lepään. Perhekuntaani kuuluvat luonnonhaltiat siirtyivät sinne
kerallani. Se oli suuri kunnia; mutta tunnustan kaivanneeni suurta
tietä, missä näin aamuisin talonpoikaisnaisten astelevan kantaen päänsä
päällä koreja, joissa oli rypäleitä, viikunoita ja kullankeltaisia
omenoita. Aika ei ole kaipaustani viihdyttänyt: tahtoisin vieläkin
levätä Pyhän tien plataanin alla.
"Sellainen on elämäni, lisäsi vanha vuohensorkkainen. Se kuluu
hymyilevänä, leppoisana ja piilevänä maan kaikkien aikakausien halki.
Jos sen iloon sekaantuu hiukan murhetta, on se jumalten tahto. Oi
poikani, ylistäkäämme jumalia, maailman valtiaita!"
Fra Mino oli hetken mietteissään. Sitten hän virkkoi:
— Nyt ymmärrän, mitä merkitsi huonona yönä San Michelen kappelissa
näkemäni. Eräs seikka vain jää mielessäni hämäräksi. Sano minulle,
vanhus, minkätähden ne nymfit, jotka asuvat kanssasi ja antautuvat
fauneille, muuttuivat inhoittaviksi vanhoiksi naisiksi saavuttuaan
minun luokseni.
— Valitan sitä, poikani, vastasi pyhä Satyyri, mutta aika ei säästä
ihmisiä eikä jumalia. Jumalat ovat kuolemattomia vain katoovaisten
ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he kokevat iän kosketuksen
ja kulkevat vuosisatojen keralla kohti auttamatonta rappeutumistaan.
Nymfit vanhenevat samoinkuin naiset. Ei ole olemassa ruusua, joka ei
muutu tappuramarjaksi. Ei ole nymfiä, joka ei muutu noitaämmäksi.
Koska olet katsellut pienen perhekuntani telmettä, olet nähnyt, kuinka
menneen nuoruuden muisto vielä kaunistaa nymfejä ja fauneja heidän
lempensä tuokioina ja kuinka heidän jälleen elpynyt intohimonsa
elvyttää uuteen eloon heidän kauneutensakin. Vuosisatojen tekemä tuho
ilmaantuu kuitenkin aivan pian jälleen. Onnetonta! Nymfien heimo on
vanha ja raihnas.
Fra Mino kysyi vielä:
— Jos on totta, että sinä, vanhus, olet saavuttanut autuuden
salaperäisin keinoin, jos on totta, niin järjettömältä kuin se
tuntuukin, että olet pyhimys, niin kuinka asut tuossa haudassa
varjojen kanssa, jotka eivät ollenkaan osaa ylistää Jumalaa ja jotka
riettaudellaan saastuttavat Herran huoneen? Vastaa, oi vanhus!
Mutta vuohensorkkainen pyhimys ei vastannut mitään, vaan haihtui
hitaasti ilmaan.
Fra Mino istui sammaleisella paadella lähteen reunalla, mietti
kuulemiaan ja havaitsi niissä taajojen pimeiden kohtien ohella myöskin
ihmeellistä kirkkautta.
— Tuo pyhä Satyyri, ajatteli hän, on verrattavissa Sibyllaan, joka
väärien jumalten temppelissä istuen ilmoitti Vapahtajaa kansakunnille.
Muinaisten valheiden savi tahraa vielä hänen sorkkiaan, mutta hänen
otsansa kohoo valoon ja hänen huulensa julistavat totuutta.
Pyökkien varjojen langetessa pitkinä rinteen nurmelle munkki nousi
paadelta ja laskeutui kapeata polkua, joka johti Pyhän Fransiskuksen
poikien luostariin. Hän ei kumminkaan uskaltanut katsella vesillä
uinuvia ulpukoita, koska pelkäsi näkevänsä niissä nymfien kuvia.
Hän astui kammioonsa kellojen soittaessa Ave Mariaa. Kammio oli
pieni ja valkoiseksi sivuttu, huonekaluja oli vain vuode, jakkara ja
korkea kirjoituspulpetti. Seinään oli aikoinaan joku kerjäläismunkki
maalannut Giotton tyyliin kuvan, joka esitti Mariaa ristin juurella.
Sen alla olevalla pienellä pöydällä, joka oli tumma ja kiiltävä kuin
viininpusertimen puu, lepäsi kirjoja, pyhiä ja maallisiakin, sillä Fra
Mino tutki vanhan ajan runoilijoita voidakseen kiittää Jumalaa kaikissa
ihmisten teoissa ja siunasi Vergiliusta, joka oli ennustanut Vapahtajan
syntymän, koska näet Mantuan mies sanoo kansoille: _Jam redit et Virgo_.
Ikkunakomerossa kohosi liljanvarsi karkeasta savimaljakosta. Fra Mino
luki mielellään pyhän Neitsyen kultajauhoin kirjoitetun nimen liljan
kukasta. Korkealle avautuva akkuna ei ollut leveä, mutta siitä näkyi
sinipunervien vuorten yli kaartuva taivas.
Sulkeuduttuaan tähän elämänsä ja halujensa leppoisaan hautaan Mino
istuutui kapean pulpetin ääreen, jonka yläpuolella oli kaksinkertainen
hylly. Siinä hän yleensä harjoitti opintojansa. Hän kastoi
kaislakynänsä pergamenttejä, siveltimiä, väritölkkejä ja kultajauhetta
sisältävän hyllyn kupeessa olevaan mustepulloon, rukoili kärpäsiä
Jumalan nimessä olemaan häntä ahdistelematta ja alkoi kirjoittaa
kertomusta kaikesta siitä, mitä oli nähnyt San Michelen kappelissa
ilkeänä yönä ja tänä samaisena päivänä lähteen partaalla. Hän piirsi
pergamentille ensinnäkin nämä rivit:
_Kertomus siitä, mitä fra Mino, minoriitliveljeskunnan jäsen, on
nähnyt ja kuullut ja minkä hän nyt ilmoittaa uskovaisten opetukseksi,
Jeesuksen Kristuksen ylistykseksi ja Kristuksen onnellisen vähäisen
vaivaisen, Pyhän Fransiskuksen kunniaksi. Amen._
Sitten hän kirjoitti mitään pois jättämättä, kuinka oli havainnut
nymfien muuttuvan noitaämmiksi, ja kertoi sarvellisesta vanhuksesta,
jonka ääni hymisi metsässä kuin muinaisen huilun viimeinen huokailu ja
kuin pyhän harpun alkusoitto. Hänen siinä kirjoittaessaan lauloivat
linnut, ja yö alkoi vähitellen himmentää päivän kauniita värejä.
Munkki sytytti lamppunsa ja jatkoi kirjoittamista. Kokemiaan ihmeitä
kertoessaan hän samalla selitti niiden kirjaimellisen merkityksen ja
henkisen tarkoituksen skolastiikan sääntöjä noudattaen. Ja samoinkuin
kaupungit ympäröidään muureilla ja torneilla, jotta ne olisivat vahvat,
samoin hänkin tuki väitteitään Raamatusta keräämillään ydinlauseilla.
Kokemiensa merkillisten ilmestysten nojalla hän päätteli ensinnäkin,
että Jeesus Kristus on kaikkien luontokappaleiden herra ja että hän on
satyyrien ja panien samoinkuin ihmistenkin Jumala. Siitä syystä oli
pyhä Hieronymus nähnyt erämaassa kentaureja, jotka olivat tunnustaneet
Jeesuksen Kristuksen. Toiseksi hän päätteli, että Jumala oli antanut
pakanoiden nähdä jonkinlaista totuuden kajastetta, jotta heidät voitiin
pelastaa.
Niinpä ovatkin sibyllat, esimerkiksi Cumaen, Egyptin ja Delphoin
sibyllat, saattaneet ilmestymään keskelle pakanuuden pimeyttä Seimen,
Vitsat, Orjantappuraseppelen, Ruokovaltikan ja Ristin. Juuri tästä
syystä onkin pyhä Augustinus päästänyt Erythrean sibyllan Jumalan
kaupunkiin. Fra Mino kiitti Jumalaa siitä, että Hän oli hänelle
opettanut nämä asiat. Ajatellessaan Vergiliuksen olevan valittujen
joukossa hän tunsi sydämeensä tulvahtavan suuren ilon. Hän kirjoitti
riemumielin viimeisen lehden alareunaan:
_Tämä on veli Minon, Jeesuksen Kristuksen köyhän ilmestys. Minä olen
nähnyt pyhimysten sädekehän Satyyrin sarvekkaalla otsalla merkkinä
siitä, että Jeesus Kristus on vetänyt luokseen esikartanoista
muinaisajan viisaat ja runoilijat._
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun Fra Mino tehtävänsä suoritettuaan
laskeutui vuoteeseensa nauttiakseen siinä hieman lepoa. Hänen
vaipuessaan horrokseen tuli ikkunasta kuutamonsäteessä huoneeseen vanha
nainen. Fra Mino tunsi hänet kaikkein kamalimmaksi niistä noidista,
jotka oli nähnyt San Michelen kappelissa.
— Kuulehan, hempukkani, sanoi nainen, mitä olet tänään tehnyt?
Varoitimmehan sinua, minä ja suloiset sisareni, ilmaisemasta
salaisuuksiamme. Sanoimme surmaavamme sinut, jos meidät pettäisit. Ja
se surettaisi minua, sillä rakastan sinua sydämestäni.
Nainen syleili häntä, nimitti häntä milloin taivaalliseksi Adoniikseen,
milloin pieneksi valkoiseksi aasikseen ja hyväili häntä kiihkeästi.
Kun Fra Mino inhon tuntein hänet torjui, hän virkkoi:
— Lapseni, sinä ylenkatsot minua, koska silmäni veristävät, sieraimiani
jäytää niiden erittämä kitkerä ja löyhkäävä neste ja ikenissäni on yksi
ainoa, mutta musta ja määrättömän, iso hammas. Neairasi on tosiaankin
nyt sellainen. Mutta jos minua rakastat, niin muutun sinun avullasi
ja sinua varten siksi, mikä olin Saturnuksen kultaisina päivinä, kun
nuoruuteni kukoisti maailman kukoistavassa nuoruudessa. Rakkaus yksin,
oli nuori jumalani, muodostaa olioiden kauneuden. Jos tahdot saada
minut kauniiksi, tarvitset vain hieman rohkeutta. Kas niin, Mino,
uljuutta!
Kuullessaan nuo sanat, joita eleet myötäilivät, kauhun ja inhon
valtaama Mino tunsi pyörtyvänsä ja liukui kammionsa kivipermannolle.
Pudotessaan hän oli näkevinään puolittain umpeutuneiden luomiensa
lomitse ihanan nymfin, jonka alaston ruumis valahti hänen päällensä
kuin rieskamaito.
Hän heräsi täydessä päivänvalossa, jäsenet putoamisesta kuin
murtuneina. Pergamenttilehdet, joita hän oli edellisenä iltana
tuhrinut, lepäsivät pulpetilla. Hän luki ne uudestaan, taittoi
kokoon, sinetöi, pisti kaapunsa alle ja huolimatta uhkauksista, joita
noidat olivat hänelle lausuneet kaksi eri kertaa, lähti kuljettamaan
ilmestyksiään herra piispalle, jonka palatsin harja kohosi keskellä
kaupunkia. Piispa oli parhaillaan paneutumassa sotisopaan miestensä
ympäröimänä linnansa suuressa salissa. Ylimmäinen pappi näet kävi
silloin sotaa Firenzen ghibellinejä vastaan. Hän tiedusteli munkilta,
mikä asia hänet toi luo, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, käski
häntä heti lukemaan selostuksensa. Fra Mino totteli. Herra piispa
kuunteli esityksen loppuun asti. Hän ei ollut erikoisesti ilmestyksiin
perehtynyt, mutta häntä elähdytti palava innostus uskon palveluksessa.
Päivääkään viivyttelemättä ja sallimatta sotaisten huolten itseään
häiritä hän antoi kahdentoista mainehikkaan teologin ja kanonisen
oikeuden tuntijan asiaksi tutkia tätä tapausta ja kiirehti heitä
esittämään lausuntojaan. Kypsän harkinnan jälkeen ja monet kerrat Fra
Minoa kuulusteltuaan tohtorit päättivät, että oli soveliasta avata
San Michelen kappelissa sijaitseva pyhän Satyyrin hauta ja toimittaa
siinä erinomaisia pahanhengen manauksia. Fra Minon koskettelemista
opinkappaleista he eivät nimenomaan mitään lausuneet, mutta taipuivat
pitämään fransiskaanimunkin väitteitä uskallettuina, kevytmielisinä ja
ennenkuulumattomina.
Tohtorien mielipiteen mukaisesti ja herra piispan nimenomaisesta
käskystä pyhän Satyyrin hauta sitten avattiin. Siitä ei löytynyt muuta
kuin hiukan poroa, johon papit viskasivat vihkivettä. Porosta nousi
silloin valkoinen huuru, josta kuului heikkoa voihketta.
Tämän hurskaan toimituksen jälkeisenä yönä Fra Mino näki unta, että
hänen vuoteensa yli kumartuneet noitaämmät riistivät sydäntä hänen
rinnastaan. Hän heräsi päivän sarastaessa tuimien tuskien ja polttavan
janon ahdistamana. Hän laahautui luostarin kaivolle, missä kyyhkyset
kävivät juomassa. Mutta yritettyään saada huulilleen muutamia
vesipisaroita, jotka täyttivät kehikon syvennyksen, hän tunsi sydämensä
paisuvan sienenä, huokasi "Jumalani!" ja kuoli tukehtuen.