Τά γαρ φυσικά, καί τά ήθικά, άλλά καί τά
μαθίματικά, καί τούς έγκuκλίους λόγους, καί περί
τεyvωv πάσαν εχεν έμκειρίαν.
(Laert. IX, 37)
["Hän oli täysin perehtynyt luonnontieteisiin, siveysoppiin,
matematiikkaan ja tieteitten koko piiriin sekä taiteisiin."]
Minä olin keväällä Sienassa. Päivisin suoritin tarkkoja tutkimuksia
kaupungin arkistoissa ja illalla, aterioituani, lähdin kävelemään
Monte Oliveton karulle tielle, missä näin, illan hämärissä,
suurten valkoisten härkien vetävän kiekkopyöräisiä maalaisrattaita
samoinkuin vanhan Euandroksen aikoina. Kaupungin kellot soittivat
päivän rauhallista kuolemaa, ja illan purppura laskeutui alakuloisen
majesteetillisesti matalan kukkulajonon yli. Varisten tummien parvien
jo ehdittyä valleille kierteli opaalinvärisellä taivaalla vain
varpushaukka liikkumattomin siivin yksinäisen rautatammen yläpuolella.
Minä astelin kohti hiljaisuutta, yksinäisyyttä ja edessäni kasvavia
hirmuja. Yön nousuvesi peitti vähitellen seudun. Taivaalla vilkkui
tähtien iäisyyskatse. Ja pensaiden alla, pimeässä, hohteli
kiiltomatojen lemmenvalo.
Nuo elävät kipinät täyttävät toukokuun öinä Rooman, Umbrian ja Toskanan
koko campagnan. Olin niitä nähnyt taannoin via Appialla, Caecilia
Metellan haudan luona, minne ne ovat kokoontuneet karkeloimaan jo
kahden tuhannen vuoden aikana. Nyt löysin ne jälleen Pyhän Katariinan
ja Pia de' Tolomein mailla, tämän murheellisen ja viehättävän Sienan
kaupungin porteilla. Niitä väräjöi pitkin tieni vartta ruohoissa
ja pensaissa, ne etsivät toisiaan ja piirsivät toisinaan, himon
kiihtäessä, tien yläpuolelle lentonsa kimmelkaaren.
Tällä valkoisella tiellä, näinä kuulaina öinä, minä en kohdannut
ketään muuta kuin kunnianarvoisan isän Adone Donin, joka silloin
työskenteli samoinkuin minä kaiken päivää vanhassa Academia degli
Intronatissa. Olin heti mieltynyt tuohon fransiskaaniveljeen, joka
opinnoissa harmaantuneena oli säilynyt mieleltään yhtä hilpeänä ja
luontevana kuin aivan oppimaton henkilö. Hän oli halukas juttelemaan.
Minua miellytti hänen leppoisa puheensa, kaunis kielensä, oppinut ja
koruton ajatuksensa, hänen ulkomuotonsa, joka muistutti kastevesissä
puhdistettua vanhaa Silenosta, hänen pettämättömät miimikonvaistonsa,
hänen kiihkeiden tunteittensa eloisa ja hieno leikki, se omituinen
ja viehättävä henki, joka hänessä vallitsi. Hän istui uutterasti
kirjastossa, mutta kävi usein torillakin, pysähtyi mieluimmin niiden
myyjättärien luona, jotka pitävät kaupan kullankeltaisia omenia,
ja kuunteli heidän vapaita tarinoitaan. Hän sanoi oppivansa heiltä
Toskanan kaunista kieltä.
Hänen elämästään, josta hän itse ei virkkanut sanaakaan, tiesin vain,
että hän oli syntynyt Viterbossa jalosukuisten ja köyhien vanhempien
lapsena, oli harjoittanut humanistisia ja teologisia opintoja Roomassa,
oli nuorena liittynyt fransiskaanien munkkikuntaan Assisissa, missä
työskenteli arkistoissa, ja oli joutunut uskon asioiden vuoksi
kokemaan ikävyyksiä ylempiensä hengenmiesten taholta. Olin tosiaankin
huomaavinani, että hän taipui omituisiin mielipiteisiin. Hänessä
oli uskontoa ja tiedettä, mutta hieman eriskummallista lajia. Hän
uskoi Jumalaan Raamatun todistuksen ja Kirkon opin nojalla ja ivaili
yksinkertaisia filosofeja, jotka uskoivat siihen itsestään, ilman
velvoitusta. Sikäli hän ei eronnut oikeauskoisuudesta. Hänen lausumansa
paholaista koskevat mielipiteet sitävastoin olivat merkilliset.
Hän arveli, että perkele on paha, mutta ei ehdottomasti, ja oli
sitä mieltä, että luontainen epätäydellisyys esti häntä milloinkaan
saavuttamasta pahuuden täydellisyyttä. Hän luuli havaitsevansa
eräitä hyvyyden merkkejä Saatanan hämärissä toimissa ja vaikka ei
rohjennutkaan lausua asiasta mitään ratkaisevaa, ennusteli kuitenkin
mietiskelevän arkkienkelin tulevan lopullisesti lunastetuksi, aikojen
ehtoona.
Nämä ajatuksen ja mielialan omituisuudet, jotka olivat erottaneet
hänet ihmisistä ja syösseet hänet yksinäisyyteen, olivat minulle
huvin aiheena. Hän oli varsin henkevä. Hänestä puuttui vain yleisen
ja tavallisen vaistoa. Hän eli menneisyyden kuvissa ja tulevaisuuden
haaveissa. Nykyisen ajan käsite oli hänelle aivan vieras. Hänen
poliittisten aatteittensa lähteenä oli vanha Enkelten Pyhä Maria, mutta
myös Lontoon kumoukselliset kokoukset. Ne olivat kristityn sosialistin
aatteita. Hän ei ollut niihin erikoisesti kiintynyt. Hän halveksi
ihmisjärkeä siinä määrin, ettei pitänyt kovinkaan tärkeänä sitä osaa,
joka oli hänelle itselleen suotu. Valtioitten hallitus näytti hänestä
suunnattomalta ilveeltä, jota hän ivaili hiljaa, säädyllisesti,
niinkuin ainakin mies, jolla on hyvää vaistoa. Siviili- ja
rikosasioiden tuomarit häntä hiukan hämmästyttivät. Sotilashenkilöihin
hän suhtautui filosofisesti säälitellen. Minä keksin hänessä aivan pian
räikeitä ristiriitoja.
Lempeän sydämensä koko voimalla hän toivoeli maailmanrauhaa. Mutta
toisaalta häntä miellytti kansalaissota, ja hän piti suuressa arvossa
Farinata degli Ubertia, joka rakasti kotikaupunkiaan Firenzeä kyllin
voimakkaasti saadakseen sen väkivalloin ja kavaluudella ja punaten
Arbiaa firenzeläisten verellä tahtomaan ja ajattelemaan aivan samoin
kuin hän itse tahtoi ja ajatteli. Siitä huolimatta oli kunnianarvoinen
isä Adone Doni hempeä uneksija. Ajatellessaan Jumalan valtakunnan
perustamista tähän maailmaan hän laski toivonsa Pyhän istuimen
henkiseen arvovaltaan. Hän arveli Lohduttajan johdattavan paaveja
sellaista tietä, heidän itsensä siitä mitään tietämättä. Niinpä hän
puhuikin yksinomaan kunnioittavasti Sinigaglian kiljuvasta karitsasta
ja Carpineton sovinnollisesta kotkasta. Näitä nimiä hän tavallisesti
käytteli, kun olivat puheena Pius IX ja Leo XIII.
Vaikka kunnianarvoisen isän Adone Donin seura oli minulle erikoisen
mieluinen, en kumminkaan tahtonut erikoisesti osoittaa hänelle
kiintymystäni kaupungissa, koska pidin silmällä hänen vapauttaan ja
omaa häiriytymättömyyttäni. Hän puolestaan kohteli minua erinomaisen
hienotunteisesti. Mutta kävelyretkillämme me osasimme tavata toisemme
ikäänkuin sattumalta. Kahden kilometrin päässä Rooman portista tie
painuu kahden ylängön väliin, joilla törröttää alakuloisia lehtikuusia.
Pohjoisen savirinteen alla, tien vieressä, kohoo kuivuneen kaivon
hieno kehikko. Siinä minä tapasin melkein joka ilta kunnianarvoisen
isän Adone Donin. Hän istui kaivonarkulla, kädet kauhtanan hihoihin
pistettyinä ja silmäili tyynesti ihmetellen yön asioita. Ja häntä
ympäröivän hämärän läpi voi vielä aavistaa hänen kirkkaan katseensa
ja hänen litteänenäisiin kasvoihinsa syvään piirtyneen pelokkaan
uskaliaisuuden ja ivailevan sulon ilmeen. Me lausuimme toisillemme
aluksi juhlallisia hyvän terveyden, rauhan ja tyytyväisyyden
toivotuksia. Sitten istuuduin hänen viereensä vanhalle kivikehikolle,
jossa voi vielä nähdä eräitä veistokuvien jälkiä. Päivänvalossa siinä
voi erottaa erään kuvion, jonka pää oli muuta ruumista suurempi ja joka
siivistä päättäen oli enkeli.
Kunnianarvoinen isä Adone Done muisti aina sanoa: — Signore, olette
tervetullut Pyhän Klaaran kaivolle. Eräänä iltana kysyin häneltä,
mistä syystä tällä kaivolla oli Pyhän Fransiskuksen suosikin nimi. Hän
selitti sen johtuvan eräästä sangen sievästä pienestä ihmeestä, jota
valitettavasti ei ollut otettu Fiorettikokoelmaan. Minä pyysin häntä
sen hyväntahtoisesti minulle kertomaan. Hän kertoi seuraavaa:
"Niinä aikoina, jolloin Jeesuksen Kristuksen köyhä, Fransiskus,
Bernardonen poika, kulki kaupungeissa opettaen pyhää yksinkertaisuutta
ja rakkautta, hän saapui Sienaan, mukanaan veli Leone, jota hän
rakasti. Mutta itarat ja säälimättömät sienalaiset, jotka kerskasivat
imeneensä Naarassuden maitoa ja totisesti olivatkin sen lapsia, eivät
ottaneet ollenkaan hyvin vastaan pyhimystä, joka neuvoi heitä kutsumaan
koteihinsa kaksi iki-ihanaa naista, Köyhyyden ja Kuuliaisuuden.
He syytivät hänelle solvauksia ja ivaa ja karkoittivat hänet pois
kaupungista. Hän lähti sieltä yöllä, Rooman portista. Hänen vierellään
asteleva veli Leone virkkoi:
"— Sienalaiset ovat kirjoittaneet kaupunkinsa porteille 'Siena avaa
teille sydämensä, porttejansa avaramman'. Siitä huolimatta, veli
Fransiskus, nuo ihmiset ovat sulkeneet meiltä sydämensä.
"Fransiskus, Bernardonen poika, vastasi ja sanoi:
"— Usko minua, veli Leone, sinä Jumalan pieni karitsa, vika on varmaan
minun. En ole osannut kolkuttaa heidän sydäntensä ovelle kyllin
voimakkaasti ja taitavasti. Olen paljoa huonompi niitä henkilöitä,
jotka tanssittavat karhua kaupungin torilla. He näet vetävät luokseen
suuret joukot näyttämällä järeätä luontokappaletta, mutta minä, joka
näytin taivaanihania naisia, en saanut ketään luokseni houkutelluksi.
Veli Leone, minä käsken sinua pyhän kuuliaisuuden nimessä sanomaan
minulle: 'Veli Fransiskus, sinä olet vaivainen ihminen, kaikkea ansiota
vailla, epämiellyttävä ja todella vahingollinen!' Kun veli Leone ei
heti totellut, pyhä mies tuli murheelliseksi sielussaan. Tummaa tietä
astellessaan hän muisti rakkaan Assisin, johon oli jättänyt henkiset
poikansa ja Klaaran, sielunsa tyttären. Hän tiesi Klaaran joutuneen
ankariin koettelemuksiin pyhään köyhyyteen kohdistuvan rakkautensa
tähden. Ja hän pelkäsi rakastetun tyttärensä olevan sairaana
ruumiiltaan ja sielultaan ja kääntyneen pois hyvistä aikomuksistaan
pyhän Damianuksen talossa.
"Nämä epäilykset masensivat häntä siinä määrin, että hän saavuttuaan
siihen kohtaan, missä tie painuu kahden kukkulan väliin, tunsi
jalkojensa joka askelella ikäänkuin maahan uppoavan. Hän laahautui
kuitenkin tälle kaivolle, joka oli silloin uudenuutukainen ja täynnä
kirkasta vettä, ja vaipui voimatonna sille kehikolle, jolla nyt
istumme. Jumalan mies makasi kauan kaivon yli kumartuneena. Vihdoin hän
kohotti päänsä ja virkkoi iloisesti veli Leonelle:
"— Mitä arvelet, veli Leone, Jumalan karitsainen, mitä näinkään tässä
kaivossa?
"Veli Leone vastasi:
"— Veli Fransiskus, sinä näit kaivossa kuun kuvajaisen.
"— Veljeni, virkkoi Jumalan pyhä mies, minä en nähnyt tässä kaivossa
sisartamme kuuta, vaan Herramme ihana armo salli minun katsella
sisaremme Klaaran omia kasvoja, joissa oli sellainen pyhän riemastuksen
hohde, että kaikki epäilykseni samassa hälvenivät ja minulle selvisi,
että sisaremme nauttii tänä hetkenä täyttä tyydytystä, jonka Jumala suo
valituillensa lahjoittaen heille runsaasti köyhyyden aarteita.
"Niin sanottuaan hyvä pyhä Fransiskus ammensi kämmenpohjaansa muutamia
vesipisaroita, joi ne ja nousi virkistyneenä.
"Siitä syystä on tämä kaivo saanut Pyhän Klaaran nimen."
Sellainen oli kunnianarvoisaa isän Adone Donin kertomus.
Saapuessani tuolle mystilliselle kaivolle tapasin joka ilta herttaisen
fransiskaaniveljen istumassa sen reunalla. Minä istuuduin hänen
viereensä, ja hän kertoi minulle jonkin tarinan, jota ei tuntenut
kukaan muu kuin hän itse. Hänellä oli niitä tiedossaan ihastuttavia.
Hän tunsi paremmin kuin kukaan muu oman maansa muinaismuistot, jotka
heräsivät uuteen elämään ja uuteen raikkauteen hänen aivoissaan
kuin jonkin sisäisen ja henkisen nuoruuden vaikutuksesta. Hänen
valkohaivenisilta huuliltaan kumpusi runsaasti meheviä kuvia. Hänen
puhuessaan virtasi kuutamo hänen parrassaan hopeisena purona. Sirkka
säesti peitinsiipiensä sirityksellä kertojan ääntä, ja toisinaan kuului
hänen suustaan kaikuviin kaikkein suloisimman inhimillisen kielen
sanoihin vastaavan huilun lailla valittava rupikonna, joka kuunteli
tien toisella puolen, ystävällisenä ja arkana.
Minä lähdin Sienasta kesäkuun keskivaiheilla. Sittemmin en ole nähnyt
kunnianarvoista isää Adone Donia, joka säilyy muistissani jonkinlaisena
unihahmona. Olen kirjoittanut ne tarinat, jotka hän kertoi minulle
Monte Oliveton tiellä. Ne löytyvät tästä kirjasta. Toivoni oli saada
niitä toistaessani säilymään edes jotakin siitä sulosta, joka niissä
oli Pyhän Klaaran kaivolla.