Sokerimaa.
Kuka lyö vetoa mun kanssani? Minä sanon: kaikki lapset syövät
mielellänsä sokerikakkuja, leivoksia ja marjahilloja, juovat mielellään
suklaata ja muuta, joka vaan makeata on. Eipä kukaan lyö vetoa, sillä
ei kukaan lausu minun väitöstäni vastaan, kaikki ovat vakuutetut siitä,
että minulla on oikein mielehistä ruoan höystettä. Senpä vuoksi
luulenkin teitä huvittavan saada kuulla jotakin sokerin kodista. Joku
aika sitte kuulin puhuttavan eräästä tyttösestä, joka piti niin paljon
äitinsä sokerituosasta, vaan ei milloinkaan uskaltanut anoa
sokeripalaa, vielä vähemmän ottaa semmoista ilman luvatta. Tämä
tyttönen päätti laittaa itsellensä sokerimaan. Kun isä keväällä panetti
potaatteja isoon peltoon, niin tyttö ahkerasti kaiveskeli oman
puutarhansa pienessä penkissä. Saatuansa maan hyvin pehmitetyksi
ripotteli hän siihen sokerimuruja. Siitäpä nyt tuli aika juhla; ei
kuitenkaan mikään elojuhla tyttöselle, vaan pienille lintusille, jotka
nokkivat kaikki sokerin muruset suuhunsa. Wanhemmat tosin nauroivat
vähän, mutta samalla he myös sanoivat Jumalan antavan ainoastansa
siemenien kasvaa, esimerkiksi kauran, rukiin ja nisun jyvien, niin myös
potaattien j.n.e. Te, pikku ystäväni, jo kaiketi tiedätte ett'ei
valmista sokeria voida kylvää eikä koota. Mutta mistä sitte sokeria
saadaan? Farmilla asuessani minäkin joka vuosi kokosin sokeria; mutta
minulla ei mitään sokerin kasvatusmaata ollut, sokeria juoksi minulle
puista vaan. Mississippi-joen luona nimittäin kasvaa erästä puunlajia,
nimellä sokerivahteri, jonka nesteestä eli mahlasta sen maan asukkaat
keittävät sokeria. Kun neste keväällä puihin kohoaa, niin ne saavat
uudet lehdet. Tähän aikaan vuotta on sokerivahterin neste hyvin
makeata. Silloin minä ja naapurini muutimme muutamiksi päiviksi
metsään. Siellä oli meillä erityinen pölkkyhuone, jonka suuressa
liedessä oli tilaa avaroille rautapadoille. Sokerivahteriin väännettiin
reiät, niihin pistettiin pienet putket ja niiden alle asetimme sangot.
Sokerineste sai sitte valua sankoon, tästä se kaadettiin pataan ja
keitettiin siinä. Sen makean nesteen alle tekeytyi nyt siirappia, joka
jäähdyttyänsä hyytyi sokeriksi. Tällä tapaa ei kuitenkaan saada
semmoista sokeria, jota puodista ostetaan, sillä sitä valmistetaan
sokeriruovon tahi valkojuurikkaan nesteestä.
Amerikassa on suuria sokerimaita. Sokeriruokojen kypsyttyä lyödään ne
poikki ja kaikki neste puserretaan ulos. Tämäkin neste keitetään ja
sitä sanotaan sitte sokerisannaksi, josta sittemmin isoissa
vaaprikoissa suurella työllä valmistetaan niin sanottuja sokerikekoja.
Sokerin kasvatusmailla Amerikassa tarvitsee niiden omistaja monta
ahkerata kättä hoitamaan niitä. Kun meidän maassa maanviljelijä mielii
kyntää peltonsa ja korjata eloa, niin hän joko pestaa itsellensä
palkollisia taikka työmiehiä päiväpalkalle. Niille ihmisille, jotka
tahtovat hänen luonansa työtä tehdä, sanoo hän: "minä annan teille
asunnon, ruoan ja palkkaa, tahdotteko tulla palvelukseeni?" Työntekijät
suostuvat siihen ja jäävät olemaan hänen luonansa niin kauan kuin
isäntänsä tahi he itse tahtovat. Amerikassa tosin myös saattaa pestata
työväkeä; mutta siellä on myöskin tapa ostaa työmiehiä samoin kuin
pöytiä ja kaappeja ostetaan. Semmoisia sanotaan orjiksi. Toisilla on
jyviä, voita, villoja, kankaita ja muuta tavaraa kaupaksi, toiset taas
ostavat näitä, kun näitä tarvitsevat. Amerikassa pidetään
orjamarkkinoita, joissa saapi ostaa mustia työntekijöitä. Ken jonkun
neekerin ostaa, hän saa tehdä hänen suhteensa mitä vaan tahtoo, ja
neekeri ei saa koskaan lähteä herransa luota; ei sittekään, vaikka
tahtoisi hakea itsellensä toista palveluspaikkaa, sillä hän on herransa
oma juuri kuin mikä pöytä tahi pytty. Saattaapa herra vielä myödäkin
hänet, jos tahtoo. Tämä tällainen asia on kovin surkeata ja se on
nostanut paljon riitaa ja sotaa maailmassa. Useat herrat pitävät
orjiansa hyvin pahasti; mutta on niitä joukossa parempiakin ja sen
minäkin näin. Tunsin siellä Amerikassa erään englantilaisen herran,
nimeltä Harris, joka oli suuren sokerimaan isäntä. Häntä neekerinsä
sydämellisesti rakastivat, sillä hän oli isänä heille ja piti heistä
huolta kaikella tapaa. Harris herralla oli kaksi lasta, poika William
ja tytär Alice. He usein leikkivät neekerien joukossa ja hyvin
erinomaista oli nähdä näitä kahta heleänvalkeata lasta pikimustain
työmiesten joukossa. Heidän paras ystävänsä kuitenkin oli David, sillä
hän teki kaikkia mitä suinkin voi heitä huvittaaksensa. "Mistä saisimme
opettajan Williamille ja Alicelle?" sanoi kerta Harris. David oli
opinhaluinen nuorukainen, hänpä tarjoutui näiden opettajaksi. Isä
nauroi sydämen pohjasta, sillä David ei itsekään osannut lukea eikä
kirjoittaa. Mutta lapset olivat vielä pieniä ja musta David tahtoi
ruveta käymään koulua oppiaksensa lukemaan ja kirjoittamaan. "No",
ajatteli isä, "jos pojalla on niin hyvä halu käydä koulua, niin käyköön
sitte". Lähitienoossa oli koulu. Sinne lähetettiin David ja pantiin
pieninten lasten joukkoon. Hän oli niin erinomaisen ahkera ja
tarkkaavainen, että opettaja pian rupesi opettamaan häntä yksin. David
oppi nyt ei ainoastansa lukua ja kirjoitusta vaan myös uskonoppia, niin
että voi tulla kastetuksi. Hänen vanhempansa eivät olleet kristityitä,
vaan pakanoita, ja semmoisena hänkin oli tullut Afrikasta meren yli
Amerikaan. Kun hän oli kasteen saanut, olivat molemmat lapset jo
kasvaneet niin suuriksi, että hän saattoi ruveta opettamaan heitä.
David piti heistä paljon ja he hänestä, niin että lukeminen edistyi
oikein hyvin. Väliajoilla luki David hyviä kirjoja ja oppi niistä yhä
enemmän, niin että saattoi monta vuotta olla lasten kotiopettajana. Kun
nämät sitte lähetettiin muutamaan Londonin koululaitokseen, seurasi
David myötä ja luki yliopistossa niin paljon, että pääsi papiksi.
Sittemmin palasi hän Amerikaan sekä käännytti ja kastoi kristinuskoon
paljon neekerejä.
Ei muuta kuin hyvästi nyt, lapsikullat. Jos eläessäni vielä kerta tulen
Amerikaan, tottahan saan sanoa terveisiä teiltä sille hyvälle
Davidille.