Aarniometsä.
Kun matkalle lähdetään, niin tavallisesti paljon uutta nähdään. Tähän
asti olen kertonut teille kaikenlaista siitä, miten eri tavalla
matkustetaan, vaan en ensinkään, mitä matkoillani olen nähnyt. Sen nyt
tahdon tehdä. Hyvinpä tietänette, lapsi kullat, mikä metsä on, sillä
tietysti joskus olette semmoisen läpitse kulkeneet; mutta mikä
aarniometsä on, sitäpä hyvin harvat teistä tietänevät. Kylläpä
aarniometsässäkin on lapsia, mutta tuskinpa ainoakaan näitä kirjeitäni
sinne tulee. Aarniometsä on metsäin seassa sama kuin jättiläinen
ihmisten joukossa, nimittäin hyvin iso ala maata, johon mahdottoman
suuria ja vanhoja puita on kasvanut ja jotka ovat sidottuina toisiinsa
pensailla ja muilla kasveilla, niin ett'ei semmoisessa metsässä
ollenkaan saata kävellä niinkuin meidän metsissä. Senlaisia
aarniometsiä tavataan kaukaisissa maissa, missä vähä ihmisiä asuu ja
missä puut siis saavat vuosisatoja kasvaa rauhassa kenenkään estämättä.
Meillä kaadetaan puut osittain huoneiden ja laivojen rakentamiseksi,
osittain poltettaviksi. Meidän metsissä on myös eläimiä, vaan
ainoastaan jäniksiä, kettuja, susia ja karhuja: mutta aarniometsissä
saa nähdä useita julmia petoeläimiä, joita vaan eläimistöistä eli
menaserioista ja kuvakirjoista olette tulleet tuntemaan. Lienen jo ehkä
puhunut minulla olevan niin kovin suuren halun matkustaa; mielelläni
tahtoisin oppia tuntemaan koko maan, vieläpä mennä kuuhunkin, jos vaan
mahdollista olisi; mutta sinnepä eivät ihmiset pääsne, sillä vaikka
ilmalaivalla voi päästä pilviin saakka, niin sieltä vielä on matkaa
kuuhun. Minä olen jo nähnyt paljon asioita, olen nähnyt isoja
kaupunkeja, pieniä kaupunkeja, kyliä, metsiä, peltoja, niittyjä,
puutarhoja. Mutta kun aina olin ollut ihmisten parissa, aina
semmoisilla seuduin, joissa heti saatoin nähdä ihmisten käsien työtä
tehneen; niin nyt olin aivan utelias näkemään, miten laita on niissä
paikoin, missä ei ihmisiä oleskele. "Aarniometsä", arvelin minä, "sepä
oikein ihmeelliseltä näyttänee. Siellä ei ole ihmisen jalka käynyt
milloinkaan". Läksin siis menemään, ajoin troskalla rautatienkartanoon,
sieltä rautatietä Helsinkiin, täällä höyrylaivalla "Aleksander"
Lyypekkiin ja sitte Hampurista purjelaivalla Amerikaan. Siellä tulin
ensin suureen kaupunkiin, sillä aarniometsiä ei heti meren rannalla
ole. Tässä kaupungissa tapasin erään miehen, joka mieli myödä minulle
jonkun alan aarniometsää. Hän näytti minulle kartasta, missä se oli,
minä maksoin hänelle vähäisen summan rahaa ja läksin sitte etsimään
metsätilustani. Minä tiesin saavani siellä olla ihan yksin enkä
löytäväni mitään huonetta enkä mitään ruokaa; tiesin pitävän itse
rakentaa huoneeni ja itse hankkia ruokaa. Huoneuksen rakentamista
vasten täytyi minun kaataa puita aarniometsästä ja sitä en voinut tehdä
kynäveitsellä, joka oli taskussani. Aarniometsässä pitää oleman
salvomiehenä ja sentähden ostin työkaluja. Wielä oli hankkiminen
itselleni pyssykin, jolla saatoin ampua paistin itselleni, sekä myös
maanviljelykaluja maata muokatakseni ja potaatteja istuttaakseni. Sitte
kuljin monta päivää erästä, Mississippi nimistä, jokea ylöspäin ja
tultuani siihen paikkaan, kussa piti nousemani maalle, otin suuren
kaluarkkuni ja läksin hakemaan likimmäistä uudistilallista. Tämä oli jo
varallinen mies ja häneltä vourasin hevoset ja rattaat mennäkseni
omaan aarniometsääni. Viimein jo yksinäni olinkin arkkuineni
jättiläis-metsässä. Kuinka toisin oli minusta kaikki kuin mitä olin
odottanut näkeväni. Puita, puita, yhä vaan puita, pensaita, pitkää
heinää, kaikenlaisia kasveja, kaikkia sekaisin, ei ensinkään aukeata
maata. Huonetta rakentaakseni täytyi minun ensin raivata maa.
Arvannette sen, mihin pulaan minä jouduin, vaikka oli kaikenlaisia
kapineita. Kuitenkaan ei hätäni ollut niin suuri kuin ensi alussa
luulin. Naapurini, jotka jo jonkun aikaa olivat asuneet aarniometsässä
ja joilla oli huonerakennukset ja pellot, tekivät minulle apua.
Muutamassa viikossa tuli pölkkyhuoneeni valmiiksi. Se tehtiin pyöreistä
puunrungoista, jotka pantiin päälletyksin, ja siinä oli ikkunat
kolmella puolen ja ovi neljännessä seinässä.
Nyt minä siis olin uudistilallinen -- siksi nimittäin sanotaan
maanviljelijöitä Amerikan aarniometsissä. Useinkin asuvat
uudistilalliset monen peninkulman päässä toisistaan. Jolla on
vaimo ja lapsia, hän kyllä saa eletyksi täänlaisessa yksinäisyydessä;
mutta minä kun olin vallan yksin, niin tämä oloni useinkin oli
minusta kamalata. Lähimpinä naapurinani oli hirviä, villikissoja,
metsäkalkkunoita, käärmeitä, sammakoita, karhuja, kukkarohiiriä, j.m.
Jos minua halutti tulla ihmisten pariin, niin täytyi käydä kuusi
seitsemän virstaa aarniometsän läpitse. Kolme vuotta jaksoin minä
kärsiä tämmöistä elämää, mutta sitte mielestäni jo olin saanut
tarpeekseni, sillä uteliaisuuteni oli tyydytetty. Tulikin sitte
luokseni muuan mies, joka mieli ruveta asumaan tässä. Naapurini olivat
nimittäin hänelle kirjoittaneet täällä olevan kaupaksi pölkkyhuoneuksen
ynnä myös peltomaita. Mies oli iloinen, kun sai ostaa valmiit
kasvumaat, ja minä möin hänelle kaikki, yksin työkalunikin. Itse läksin
sitte jalkaisin Mississippi-joelle, sitte höyryveneellä Nev-Orleansin
kaupunkiin ja sieltä purjelaivalla kotiin takaisin. Kuinka minä
iloitsin, kun taas olin kotona! Kaikkialla on hyvä olla, mutta kotona
parhain. Jumala oli kanssani aarniometsässäkin, mutta mieleni oli vaan
kotiin ja sitä ikävöitsin. Erinomaisen mielelläni minä matkustelen,
mutta paras on kuitenkin ollakseni kodissa.
Tulevassa kirjeessäni juttelen teille amerikalaisesta farmista eli
maatilasta ja uudistilallisista.