Höyryvaunu.
Kun teenkeitin, täynnänsä kiehuvaa vettä, seisoo pöydällä ja hyvä
äitinne laittaa teetä, tahi kun kyökkipiika nostaa ruokapalaa tulelta,
niin näette pilviä, jotka siitä kohoavat ylös ja savun tapaisina
haihtuvat ilmaan. Mutta savua eivät nämät pilvet olekaan, vaan höyryä,
jota lähtee kiehuvasta vedestä. Jos ken sanoisi teille, että höyryä
saattaa verrata hevoseen, niin varmaan sitä nauraisitte ja ehkä
arvelisitte, että eihän hevonen ensinkään ole sen höyryn kaltainen,
joka nousee teenkeittimestä tahi soppavadista. Tosin eivät he
ulkomuodoltansa ole toinen toisensa kaltaiset, vaan voimansa suhteen.
Hevoiset saavat vaunun liikkumaan, samoin myös höyrykin. Jos te joskus
vanhempienne tahi muiden tuttavien seurassa matkaatte Helsinkiin,
niin sen kyllä nähdä saatte. Siinä vetää höyry koko jonon isoja
matkalaisvaunuja, joissa on satoja henkiä väkeä, ja vielä lisäksi
useita tavaravaunuja. Monta vuotta sitte, kun Risto setä vielä oli
lapsena, ei ollut mitään höyryvaunuja, sillä nämät keksittiin vasta
myöhemmin. Kun siihen aikaan matkasimme äitimme vanhempain luokse,
jotka asuivat 8 peninkulman päässä meidän myllyltä, niin läksimme kotoa
aamulla varhain, kuljimme koko päivän, syötimme hevosiamme puolipäivän
aikaan, olimme yötä eräässä pikkukaupungissa, matkasimme vielä koko
seuraavan päivän ja tulimme vasta illalla perille. Nyt kulkee saman
matkan puolessakolmatta tunnissa. Niin suuri on eroitus höyryn ja
hevosen voiman välillä.
Rautatiellä kulkeminen on hyvin merkillistä ja samalla myös huvittavaa.
Onpahan se lystiä, kun enemmän kuin kolmen peninkulman vauhdilla
tunnissa lennetään eteenpäin. Kun ajetaan kyydillä tahi omilla
hevosilla ja ajaja heiluttaa ruoskaansa, niin aina tulee sääli
hevois-parkoja, joiden useinkin kovimmassa päivän helteessä, jolloin
ihminen tuskin käydäkään tahtoisi, täytyy juosta ja vielä päällisiksi
vetää raskaita vaunuja suurissa vastamäissä ja paksussa hiedassa. Jos
seutu on kaunista, niin tosin mieluisemmin kuljen omilla hevosilla kuin
rautatietä; mutta joutuisasta ja halvemmasta matkan perille
pääsemisestä on kuitenkin niin paljo hyötyä, että jokainen ennemmin
lähtee rautateisin. Serkkuni Kaarle, jonka kanssa monta kertaa
matkustin, ei koskaan voinut suostua tähän joutuisuuteen ja kiireesen.
Kertaa useammin tapahtui, että kun hän issikan vaunussa ajaen tuli
rautatienkartanoon, niin jopa vihelsikin höyryveturi (lokomotivi) ja
vaunujuna meni menojaan. Ensi kerralla hän kyllä huusi: "odottakaa,
odottakaa! minä kanssa tahdon mukaan tulla!" mutta höyryveturilla ei
ole korvia, se menee vaan nenäänsä myöten eteenpäin; höyrylaiva ehkä
olisi minuutin odottanut, mutta höyryvaunu ei huoli mistään. Kerran
taas tuli Kaarle serkkuni oikeaan aikaan ja pääsi mukaan. Tiellä tuli
hänen nälkä, hän astui ulos vaunusta Hyvingällä ja meni yhdessä muiden
matkustajain kanssa pysäyspaikan saliin syömään. Pikaisesti ryntäävät
kaikki pöydän eteen, kuka ottaa kupin kahvia, kuka pyytää putelin
olutta, mikä sieppaa voileivän juuston kanssa, mikä voileipää ja
vasikanpaistia. Kaarle serkku tunkeikse verkalleen edes ja silmäilee
ruokia; kahvi on hänestä ylen kuumaa, olut liian väkevätä, juusto
kuivaa, vasikanliha liian vähän paistettua, paras lienee ottaa puteli
seltterivettä: ei toki, onpahan leivoskakkukin kylläksi. Istuu sitte
pöydän ääreen, panee piippuunsa ja sytyttää sen, ja asettaa lautasen
eteensä. Jo viheltää lokomotiivi. Mitä nyt? joko juna lähtee? "Tule
pian!" huudan minä. Kaarle serkku ottaa muristen leivoskakkunsa,
unohtaa piippunsa ja toruelee koko seuraavan välin. -- Mutta niinpä sen
aina käy, joka lapsuudessaan on tottunut hitaaksi eikä ottamaan ajasta
vaaria. Toivoni on, lapsi kullat, ett'ei kukaan teistä ole serkku
Kaarlen tapainen; mutta jos kuitenkin joku ansaitsee saada nimen serkku
Hitainen, niin hän aina muistakoon, että hänen pitää mennä eteenpäin
höyryllä, sillä muuten hän jää kaikista muista ihmisistä perään, ja
sepä se pahinta on. Eteenpäin, lapset, eteenpäin, näin kuuluu aina
elämässä? -- Hyvästi nyt vaan!