Matkavaunut.
Minun ensimmäinen matkustukseni oli ihan toista kuin nykyajan
matkaamiset, sillä silloin ei vielä ollut rautatietä. Olin
yhdentoistavuostias, sisareni kymmenen. Kerran sanottiin isäni tulleen
kivulloiseksi ja hänen täytyvän matkustaa Karlsbadiin. Ah! matkustaa
sepä nyt herttaista; mutta pappa se olikin kipeä, enkä minä, ja
pääsisinkö minä mukaan, se ei vielä ollut päätetty. Kuka kanssa lähtee?
kysäsin minä. Siihen vastattiin "kaikki hyvät lapset". Nyt en minä
suurin entistä enempää tiennyt, sillä omatuntoni sanoi minulle, että
joskus olin ollut tottelematon. En enempää tohtinut kysellä, kuuntelin
vaan joka haaralta, enköpä havaitsisi mitään, mikä osottaisi sitä, että
minäkin mukaan pääsisin; ja pian sainkin toivetta siitä. Äitini katseli
ja käänteli vaatteitani, paikkautti ja pesetti kaikki sekä tilasi
minulle uuden vaatekerran. Räätäli, joka mitan otti, sanoi: "tämän kuun
16 päiväksi on kaikki valmisna". Isäni piti lähtemän 17 päivänä; siis
oli mammalla aikaa panna minunkin kapineeni sisään.
No 16 päivä tuli, minun vaatteeni tulivat myös ja pantiin
matkalaukkuun. Meidän isot vaunut, joita sanottiin pereenlaitioksi, ja
Juho molempine hevosinensa olivat valmiina lähtöön, ja pappa sanoi:
"Risto, sinä saat lähteä kanssa; välitermiinasi alkaa heti, ota kirjoja
ja kirjoitusvihkoja mukaasi, sillä työttömänä et saa olla". Nyt oli
siis asia päätetty. Olin ääneeni kirkaista ilosta, vaan näytin
malttavaiselta, peläten papan siitä närkästyvän. Mutta huoneestakin
mentyäni minä kaksin käsin otin kiinni vasempaan jalkaani ja konkotin
oikealla; niin tein aina, kuin olin oikein iloissani. Kreeta katsoi
minuun. "Pääsetkö sinäkin myötä?" sanoi hän, sillä hyppyni yhdellä
jalalla tiesi jotakin suurellaista. Kreeta myös läksi mukaan; vaan hän
iloitsi ilman hyppimättä. Hän vaan laittoi sisään nuken-vaatteita ja
vaatetti kolme mielinukkeansa; mutta, Kreeta parka! hänenpä suurella
surulla täytyi jättää lapsensa kaappiin, sillä koko tälle nahkaseuralle
ei ollut tilaa vaunuissa. Ainoastansa yksi sormen pituinen nukke, jonka
hän voi pistää käsipussiinsa, sai seurata myötä.
Waunumme olivat hyvin mukavat; etuistuimella, jossa Kreeta ja minä
istuimme, ei ollut kuomia; kun satoi, niin me nostimme sateenvarjon
päällemme. Waunuissa oli monta monituista taskua, joihin oli pistetty
evääksi voileipää ja kylmää paistia, rasiallinen sokeripaloja ja
putelli vaarainnestettä. Me lapset saimme kumpikin nisukakun, ja sitte
menoon.
Jos tähän aikaan matkustetaan Saksanmaalla, kussa vanhempamme asuivat,
niin mennään rautatietä. Meidän myllyltä Karlsbadiin saattaa, jos
höyryveturi on hevosena, päästä 24 tunnissa; mutta hevosemme eivät
olleetkaan höyryveturia eivätkä höyryllä liikkuneet, vaan neljällä
omalla jalallansa, ja senvuoksi joutuikin matka hitaammin. Me viivyimme
kahdeksan päivää, sillä kuljimme päivässä vaan 5 tahi 6 peninkulmaa, ja
otimme yösijan seitsemän kertaa. Puolipäivän aikaan pysähdyimme mihin
sopi, milloin johonkin pieneen kaupunkiin, milloin kylään. Kylissä
keitettiin potaattia, joita söimme kylmän paistin kanssa. Kaupungeissa
taas, joissa yötä olimme, osteltiin uutta evästä. Kun tuli jano, niin
joimme vettä, vähän vaarainnestettä ja sokeripalanen seassa. Woimme
siis erittäin hyvin ensimmäisellä matkallamme. Eipä muistakaan
huvituksista puutetta ollut. Pappa leikki ja jutteli paljon kanssamme,
enemmän kuin kotona, kussa hän aina askaroitsi, milloin pellolla,
milloin puutarhassa, milloin taas luvunlaskujen ja kirjain kanssa.
Waunuissa ei hänellä ollut muuta työtä kuin panna arvoituksia meidän
selvitettäväksemme tahi, kun pisti kouraansa muutamia rahoja, antaa
meidän arvata, oliko niiden tekemä summa tasan vaiko ei. Joka oikein
arvasi, ei mitään saanut, vaan ken väärin arvasi, sitä nenään
näpähytettiin. Hyvin lystiä oli sekin, kun pappa ja mamma puolisen
syötyä menivät vähän kylään kävelemään; silloin me katsoimme vaunuja,
istuimme niissä kahden kahtuistamme ja olimme olevinamme "herra ja
rouva", jotka matkustavat maita ja maailmoja. Väliin mentiin Amerikaan,
väliin Afrikaan, välistä Jäämereenkin ja milloin taas mihinkin saareen,
jossa asui kesyttömiä kansoja. Wälistä olivat vaunut laivanakin, sillä
eihän ainakaan kaikkia matkoja voitu kulkea perheenlaitiossa.
Moni teistä, lapsi kullat, tietysti voi ajatella, kuinka hupaista tämä
kaikki oli. Mutta rautatiellä matkustettaessa ei ole puoliksikaan niin
lystiä. Siinä ei valjasteta hevosia vanhain vaunujen eteen, siinä ei
ajajaa istu kutsipenkillä. Tosin siinä sen sijaan aika parempaa vauhtia
mennään.