Sanallisesti tämä nimi merkitsee 'korkeaa' tai 'korkeinta
hallitsijaa'. Usein käytetään pelkkää Ti-nimeäkin. Mutta Ti-nimellä
mainitaan myöskin kiinalaisten hallitsijoita vanhimpana aikana,
m.m. uhrin toimittajasta itsestään käytetään Ti-sanaa. Myöhemmin
tuli _Huang Ti_ (ylhäinen hallitsija) keisarien yleisnimeksi. Šang
Ti-nimen rinnalla käytettiin korkeimmasta jumalasta sanaa _T'ien_,
Taivas, joskus _Huang T'ien_, Ylhäinen Taivas, joskus (myöhempänä
aikana) molemmat yhdessä, Huang T'ien Šang Ti, kuten esim. taivaan
temppelissä Pekingissä, joskus Ti T'ien. Perusteeton näyttää olevan
väite, että Šang Ti ja T'ien olisivat kaksi eri jumaluusolentoa.
Mutta ei myöskään voida sanoa, että molemmat merkitsisivät
aivan samaa. 'T'ien' näet merkitsee, paitsi jumaluutta, myöskin
'taivasta' sanan alkuperäisessä mielessä. Keisareille omistettiin
sekä jumaluuden nimitys Ti että T'ien, edellinen muodossa Huang
Ti, jälkimmäinen muodossa T'ien Tzï, Taivaan Poika. Vanhimmista
hallitsijoista käytettiin heille osoitetun suuremman kunnioituksen
vuoksi pelkkää Ti-sanaa. Kuitenkaan ei liene milloinkaan elävistä
keisareista käytetty sanaa Šang Ti. T'ien-sana alkuperäisen
rakenteensa mukaan voinee merkitä "taivaassa olevaa henkilöä" kuten
Šang Ti "korkeudessa olevaa hallitsijaa".
Šang Ti eli T'ien ohjaa niin hyvin yksityisten kuin koko valtakunnan
kohtaloita. _T'ien Ming_, Taivaan Määräys, on yleisesti käytetty
Jumalan toiminnan ilmaisijana. Mutta tätä korkeinta Jumalaa ei
käsitetä ihmisen kaltaiseksi, tai ainakin siltä yleensä puuttuu
ihmisenkaltaiset ominaisuudet. Antropomcrfismia ei Kiinan vanhassa
uskonnossa näytä sanottavasti ilmenneen. Vain kerran Jumala iloitsee
uhrin tuoksusta ja kahdesti hän esiintyy puhuvana. Tämän voi katsoa
johtuvan tuosta yleisestä havainnollisuuden puutteesta. Šang Ti
on jumalien joukossa, niinkuin nimityskin sen ilmaisee, korkein
hallitsija.
Yksijumalaisuudeksi, monoteismiksi, ei Kiinan vanhinta uskontoa
voitane sanoa, sillä Šang Ti:n rinnalla, tosin kyllä alempiarvoisina,
ovat nuo Lou Tsung, San Ts'uan ja Ts'yin Šen. Mutta nämä kolme
ryhmää voidaan ehkä ajatella kaikki johtuneiksi vainajista. Niin
ensinnäkin tuo Lou Tsung, jonka edellä käänsimme "Kuusi Arvovaltaa".
Tsung suorastaan merkitsee, paitsi 'lajia' ja 'arvoa myöskin
esi-isää, vieläpä sitä juuri alkumerkitykseltään. Klassillisessa
kirjallisuudessa käytetään kyllä esi-isistä yleensä Tsou-sanaa, niin
myöskin aivan kyseessäolevan kohdan edellä Historiakirjassa, mutta
puhekielessä nämä molemmat aina yhdistetään: _Tsou-Tsung_. Myöskin
kokoonpanoltaan ovat nämä merkit yhtäläisiä sikäli, että kummassakin
on sama 'henkiä' ilmaiseva osa. San Ts'uan, 'Vuoret ja virrat', voi
merkitä niissä olevia vainajia, ja Ts'yin Šen, 'henkien joukko', voi
sekin tietää vainajista muodostunutta henkimaailmaa. Tämä henkien
joukko ei näet ole erikoisemmin pahansuopa ihmisiä kohtaan, yhtä
vähän kuin nuo muutkaan henkiolennot. Vieläpä Kuei, joka myöhemmin
on saanut pahojen henkien merkityksen, ei alkuaan ollut erikoisemmin
paha. Kuei-Sen -nimitystä käytettiin henkimaailmaa ilmaisemaan, joka
oli milloin hyvän-, milloin pahansuopa. Šang Ti eli T'ien erotetaan
aina sekä Tsou-Tsung:ista että Kuei-Sen:istä.
Kristinuskon julistuksessa käytetään Jumalan nimenä enimmän tuota
ikivanhaa Šang Ti-nimeä, vaikka Šen myöskin on saanut innokkaita
kannattajia. Väittelyä tästä asiasta yhä jatkuu. T'ien-nimeä
ei milloinkaan sellaisenaan käytetä, mutta kyllä yhdistettynä
'herra'-sanaan (T'ien Džu, katolilaisten käyttämä Jumalan nimitys).
Hyvin usein käytetään, varsinkin puheessa, molempia protestanttisia
Jumalan nimiä yhdessä: _Džen Šen Šang Ti_, 'Todellinen Jumala Šang
Ti', vastaten vanhaa Huang T'ien Šang Ti-nimeä.
_Tähtien_ palvonta on Kiinassa vanha, viitaten ehkä yhteiseen
babylonilaiseen alkukotiin, vaikka vanhimmissa lähteissä,
Historiakirjassa ja Laulujenkirjassa, ei ole muuta kuin viittaus
tähän suuntaan, kun nimittäin aurinko, kuu ja viisi kiertotähteä
mainitaan yhteisellä nimellä _Ts'i' Dženg_, 'Seitsemän
Järjestysvaltaa'. Seremoniakirjassa sen sijaan on tarkkapiirteisiä
tietoja tähtien palveluksesta, vieläpä näyttää silloin jo olleen
alulla tuo nykyisin yleinen katsantokanta, että jokaisella
luonnonilmiöllä ja ihmiselämän kohtalolla on tähdissä ohjaajansa.
Maahan kuuluvista hengistä ovat tärkeimmät _neljän vuoren_ ja _neljän
virran_ henget, maan paikallisjumala Šē ja viljavuuden jumala
_Tsï_. Kiinan neljä pyhää vuorta ovat: Suurvuori (T'ai Šan) Šan
Tung:issa; tämän vastakohtana lännessä 'Kiinan vuori' (Hua Šan) Šan
Si:ssa; Vakava vuori (Heng Šan) Hu Nan:issa; ja tämän vastakohtana
pohjoisessa Kestävä vuori (myöskin Heng Šang) Dži Li:n maakunnassa.
Näihin liitettiin myöhemmin Korkea vuori (Sung Šan) valtakunnan
silloisesta keskustasta, Ho Nan:in maakunnasta, joten saatiin viisi
vuorenhuippua, U Jō'. Mitkä nuo neljä virtaa olivat, ei ole täysin
varmaa, mutta tietenkin virroista suurimmat näihin kuuluivat, kuten
Keltainen virta (Huang Ho) ja Suurvirta (Jang Tzï Kiang).
Jokapäiväisessä elämässä olivat seuraavat _Viisi Palvottavaa_
edellisiä tärkeämmät: Keittouunin (Tsao), talon keskustan (Džung
Liu), sisäoven (Hu eli Fu), ulko-oven (Men) ja matkustuksen (Hsing)
jumalat (Šen). Näistä ovat keittouunin ja ulko-oven jumalat
nykyisessä kansanuskonnossa saaneet mitä huomattavimman aseman. Nämä
kaikki kuuluivat varmaan tuohon 'henkien joukkoon', jolle Šuen ei
unohtanut, tärkeämpien uhrien ohella, kunnioitustaan osoittaa.
Näitä kaikkia tärkeämpi, oikeastaan ensimmäiselle sijalle Šang
Ti:n jälkeen asetettava, oli _Hou T'ou_, 'Maan Ruhtinas', jota,
merkillistä kyllä, ei Šuen:in palvottavien joukossa erikoisesti
mainita. Mutta sen voisi ajatella sisältyvän noihin Kuuteen
Arvovaltaan, jotka mainitaan heti Šang Ti:n jälkeen. Niinpä onkin
asiaa selitetty. Nuo kuusi palvottavaa silloin olisivat: Taivas,
Maa (Maan ruhtinas) ja neljä Ilmansuuntaa. Mutta silloin T'ien
(Taivas) olisi eri jumaluus kuin Šang Ti, mikä taas ei näytä olevan
mahdollista Historiakirjan mukaan. Asia on tutkimukselle yhä avoin.
Myöhemmin, noin Kristuksen syntymän aikoihin, sai Hou-merkki
'ruhtinattaren' merkityksen, mikä sillä siitä lähtien on säilynyt.
Šuen:in palvomaan 'henkien laumaan' kuului aivan varmaan
vainajain henkiä -- elleivät ne kaikki niitä olleet --, sillä
_vainajainpalvonta_ kuuluu olennaisena ja mitä tärkeimpänä osana
ikivanhaan Kiinan uskonnolliseen elämään; Historiakirjassa
se mainitaan ensimmäisenä uskonnollisen elämän ilmauksena.
Historiakirjan ensimmäinen henkilö, Ti Jao, jo näet palveli
esi-isiään (Tsou), koskapa hänen seuraajansa otti hallitusohjät
käsiinsä edeltäjänsä esi-isien temppelissä (Uen Tsou). Se, että
Historiakirjassa ja Laulujenkirjassa puhutaan vain hallitsijain
esi-isien palvonnasta, johtuu yksinkertaisesti siitä, että yleensä
kaikki näissä teoksissa keskittyy hallitsijain persoonaan. On
jotenkin varmaa, että jo ammoisina aikoina vainajain palvontaa oli
kansankin keskuudessa, koskapa Kungfutsen aikana, Seremoniakirjan
mukaan, se on yleistä kaikissa kansankerroksissa.
Kuolemantakaisen elämän ajatellaan jatkuvan tämän elämän kaltaisena
kaikkine arvoasteineen ja ihmissuhteineen. Hallitsijat pääsevät,
Laulujenkirjan mukaan, Šang Ti:n rinnalle hallitsemaan. Köyhät ja
turvattomat ovat kuoltuaankin samanlaisessa tilassa. Keisarillisella
korotuksella voidaan kuitenkin vaikuttaa aseman parantamiseen,
ei vain tämän elämän aikana, vaan myöskin vainajien maailmassa.
Kungfutsen esi-isät esim. ovat neljässä polvessa julistetut
'autuaiksi' Kungfutsen tähden.
Vainajain asunnoista emme tiedä kerrassaan mitään. Sen vain tiedämme,
että nämä vaikuttavat elävien, varsinkin jälkeläistensä, elämään
siunaten tai vahingoittaen. Elävien velvollisuus on taas pitää
huolta vainajien tarpeista, erittäinkin heidän ruumiillisesta
hyvinvoinnistaan, säännöllisillä uhreilla. Sen vuoksi on naiminen
ja perillisen saaminen miehen tärkein velvollisuus. Mongtsen
mukaan suurin loukkaus vanhempien kunnioitusta kohtaan on siinä,
että laiminlyö hankkia itselleen miesperillisiä. Sillä vain vanhin
poikalapsi voi uhrin toimittaa isävainajalleen ja suvun muille
esi-isille. Jos nyt suku loppuu, niin jäävät suvun kaikki esi-isät
hoitoa vaille, eikä ainoastaan viimeiseksi elänyt, joka tietysti
enimmän kärsii hoidon puutteesta. Tällaiset orvoiksi jääneet henget
(Kū Huen) kuljeksivat nälkäisinä pahaa tekemässä. Täten on suvun
jatkaminen sekä uskonnolliselta että yhteiskunnalliselta kannalta
kaikkein tärkein velvollisuus.
Erikoisia jumalanpalvelushuoneita oli, kuten jo mairiittiin,
aivan ammoisina aikoina jo olemassa, mutta vain esi-isien
palvelusta varten. Tästä ei liene tehtävä johtopäätöstä, että
esi-isien palvontaa olisi ehdottomasti pidetty arvokkaimpana
jumalanpalvelusmuotona, vaan lienee asia selitettävissä siten, että
kun ihminen eläessään tarvitsee asuntoa, niin ajateltiin heidän
sitä tarvitsevan kuoltuaankin. Šang Ti:lle ja Maan Ruhtinaalle
uhrattiin avoimen taivaan alla, kuten uhri taivaalle on tapahtunut
meidän päiviimme asti. Taivaan alttari oli pyöreä ja maan alttari
nelikulmio, koska taivasta ajateltiin ympyriäiseksi ja maata
kulmikkaaksi. Temppelit, alttarit ja uhriesineet vihittiin
tarkoitukseensa uhrieläimen verellä.
Edellä jo olemme maininneet miten kiinalaisten uskonnollinen
elämä, yhtä hyvin kuin jckapäiväinenkin, oli tarkkojen sääntöjen
rajoittelemaa. Li, Tavanmukaisuus, sääntöjenalaisuus, hallitsi
yksityiskohtia myöten kaikkia toimituksia. Keisari oli ylimmäinen
pappi, joka koko valtakunnan nimessä toimitti uhrit Šang Ti:lle, Hou
T'ou:lle, valtakunnan yhteisille vuorille ja virroille sekä yleensä
kaikille yleistä laatua oleville jumaluusolennoille. Vasalliruhtinaat
ja eriasteiset virkamiehet toimittavat kukin hallituspiirinsä
jumalille kuuluvia ja arvolleen sopivia uhreja.
_Rukouksen_ laatua kuvaa sanamerkit, joita kirjallisuudessa
käytetään. '_Tsou_' ilmaisee "ihmistä, joka puhuu jumalalle";
'_Tao_' lienee alkuaan merkinnyt 'pitkän iän' rukousta; '_Ts'i_'
on Kiinan vanhimmassa sanakirjassa selitetty 'onnen anomiseksi'.
Puhekielessä käytetään sanaa _Ts'iu_, joka merkitsee harrasta
pyyntöä, sekä _Kao_ (kertoa), useimmiten yhdessä Tao-sanan kanssa:
Tao-kao. Monia muitakin, enemmän tai vähemmän kuvaavia sanamerkkejä
käytetään. Sekä kiitos että anomusrukousta käytetään rinnan.
Tärkeämpiä tilaisuuksia varten ovat rukoukset edeltäpäin kirjoitetut.
Seremoniakirjassa on esimerkkejä tällaisista rukouskaavoista.
_Uhria_ merkitseviä sanoja on yhtä paljon kuin rukoustakin
merkitseviä. Esim. tuossa Šuen:in uhriluettelossa on jokaista uhria
varten oma sanansa: Lei (Šang Ti:lle), In (Lou Tsung:ille), Uang (Šan
Ts'uan:ille) ja P'ien (Ts'yin Šen:ille). _Lei_ käytetään ainoastaan
Šang Ti:lle osoitetusta uhrista. '_In_' näyttäisi merkitsevän
"jumalan mielen kääntämistä". '_Uang_' merkitsee odottavaa
katsahtamista ylöspäin; muistuttaa siis israelilaisen sanontaa: "Minä
nostan silmäni mäkiin päin, joista minulle apu tulee", '_P'ien_'
on kuvaava tässä yhteydessä, koska se viittaa useihin ja monissa
paikoissa toimitettuihin uskonnollisiin menoihin. Kaikkein yleisin
uhria merkitsevä sanamerkki on _Dži_, joka kokoonpanonsa puolesta
merkitsee "oikealla kädellä jumalalle ojennettua lihapalaa".
Jotenkin yhtä yleinen uhreista käytetty merkki on _Hsien_, joka
usein yhdistetään edellisen kansan -- varsinkin puhekielessä: Hsien
Dži. Hsien-merkki on sikäli valaiseva, että se viittaa koirauhriin.
Merkin, nähtävästi vanhempi, muoto tietää 'etelän koiraa'; uudempi
muoto taas viittaa kolmijalkaiseen uhriastiaan, jossa koira
uhrattiin. 'Uhri'-merkkien rakenne osoittaa siis selvästi, että
uhrit olivat alusta alkaen pääasiallisesti eläinuhreja; kukaties
oli koirauhri kaikkein ensimmäisiä. Ajanlaskumme ensimmäisellä
vuosisadalla uhrasi keisari Ming Ti Kungfutselle koiran; se ei ollut
halveksimisen vaan suurimman kunnioituksen ilmaisua.
Jätteenä ihmisuhrista lienee ollut tapa antaa ihmisenmuotoinen
olkiukko vainajan seuraksi hautaan, josta tavasta Seremoniakirjassa
mainitaan ja johon myöskin Mongtse viittaa. Asiaa tukee se seikka,
että uhrieläimiäkin joskus haudattiin, eikä aina poltettu; niinpä
esim. vuodenaikojen haltijoille haudattiin maahan lammas ja sika.
-- Uhrielämistä parhaita olivat: Hevonen, härkä tai lehmä, lammas,
sika, koira ja kana. Uhrieläimen laatu riippui sekä jumaluuden että
uhraajan arvoasemasta. Keisari uhrasi härän Šang Ti:lle ja Hou
T'ou:lle. Riisiä, hirssiä ja vehnää, silkkiä ja paloviinaa käytettiin
myös uhriesineinä.
Mitään erikoista _pappeutta_ ei vanhassa Kiinassa ollut. Keisari
eriarvoisine virkamiehineen toimitti yleiset uhrit. Vainajia
palveltiin perheittäin, jolloin myös aviovaimo otti siihen osaa.
Erikoista juhlapukua käytettiin arvokkaammissa uhritoimituksissa.
Niinpä oli keisarilla Taivaalle uhratessaan yllä erikoinen vaippa,
johon oli ommeltu taivaankappaleiden ja lohikäärmeen kuvioita.
Hänellä oli myöskin päässään jonkinlainen kruunu, josta riippui
kaksitoista päärlynauhaa. Seremoniakirjan mukaan kaksitoista on
taivaan luku, viitaten ehkä eläinradan kahteentoista merkkiin
ja kahteentoista kuukauteen. Suurempien uhrien edellä oli
pidättäydyttävä kymmenen päivän kuluessa musiikista ja muista
nautinnoista. Arvokkaammissa uhritilaisuuksissa käytettiin kuitenkin
tarkoituksenmukaista laulua ja soittoa.
Vanhinpana aikana olivat uhritoimitukset verrattain yksinkertaisia,
mutta kolmannen (Džou) hallitsijasuvun aikana, jolloin muutenkin
kehitys oli vilkasta, alkoivat uhritoimitukset saada yhä enemmän
ulkonaista loistoa ja komeutta, jota lisäämään niihin liitettiin
teatterimaista esitystä ja moni-ilmeistä liikehtimistä, jonkinlaista
tanssia. Näytelmät näyttävät Kiinassakin olevan uskonnollista
alkuperää.
Suhde esi-isiin näyttää olleen jotenkin sama kuin kuuliaisen pojan
suhde elävään isäänsä. Kun esim. joku tärkeä tehtävä tai tapahtuma
oli tulossa, niin siitä aina tehtiin esi-isille ilmoitus, samalla
tietysti saattoi pyytää 'isän' apua tehtävän suoritukseen, ja 'isän'
siunausta tärkeän tapahtuman johdosta. Pääasia oli jatkuva yhteys
edesmenneiden kanssa. Omituinen tapa oli vanhassa Kiinassa vainajan
edustaminen uhritilaisuudessa jonkun hänen omaisensa, pikku lapsen
avulla. Tätä mainittiin samalla nimellä kuin kuollutta ruumista,
_Szï_. Pukeutuneena vainajan pukuun otti tämä "_vainajalapsi_"
uhrilahjat vastaan ja maistoi uhriksi tuotuja ruokia, jonka jälkeen
ne vasta jaettiin uhraajien kesken ja lähetettiin siunaukseksi
ystävillekin ja sukulaisille. Keisari lähetti osan esi-isille
uhratusta lihasta valtakunnan suurimmille virkamiehille (Ta Fu). Kun
Kungfutsea ei oikeusministerinä ollen kutsuttu Lu-valtion ruhtinaan
toimittamaan esi-isien palvelemistilaisuuteen, ymmärsi Kungfutse
asian niin, että häntä ei enää tahdottu käyttää ja jätti virkansa.
'Vainajalasta' käytettiin ainoastaan uhritilaisuuksissa ja niin
suuri oli silloin hänen arvoasemansa esi-isäin edustajana, että
jokaisen oli sille tehtävä kunniaa. Tavallisissa oloissa edusti
esi-isiä heidän temppelissään varta vasten asetettu pieni taulu
(Džu), jota neljännen (Ts'in) hallitsijasuvun aikana yksinomaan ja
kaikissa tilaisuuksissa alettiin käyttää vainajan edustajana. Kun
se siten tuli korvaamaan myös vainajalasta, niin se sai nimen _Šen
Džu_ eli _Ling Pei_ 'hengen hallitsija' eli 'sielutaulu'. Vanhaan
aikaan oli hallitsijoilla esi-isien temppeleissään seitsemän eri
osastoa. Temppelin peräseinäinällä, pohjoisessa, oli kanta-isän
paikka. Vasemmalla ja oikealla (itä- ja länsiseinustoilla) oli
nuorimpien kuuden polven sielutaulut, kolme kummallakin puolella,
vanhempi aina vasemmalla seinustalla. Kun nyt kuolema tuli taloon,
niin asetettiin vainajan taulu isän paikalle esi-isien temppeliin.
Siellä olevat kuusi polvea tulivat kukin yhtä polvea vanhemmiksi,
ja siirrettiin sen mukaisesti askeleen eteenpäin. Vanhin näistä,
jolle ei temppelissä ollut tilaa, siirrettiin sieltä pois erikoiseen
säilytyshuoneeseen, T'iao. Kantaisä sen sijaan säilytti temppelissä
aina paikkansa. Tästä järjestelmästä näkyy, että viimeksi kuolleet
esi-isät ovat enimmän avun ja palveluksen tarpeessa. Vainajien
ajatellaan vähitellen oppivan tulemaan toimeen omin neuvoin omassa
maailmassaan. Temppelissä oleville tuotiin uhria kerran kuukaudessa,
mutta ulkona oleville vain kerran kolmessa kuukaudessa. --
Vasalliruhtinailla oli viisi osastoa vainajain temppelissä,
suurherttuoilla (Ta Fu) kolme, tavallisilla virkamiehillä vain yksi
ja kansalla ei ollut edes erikoista esi-isien temppeliä, vaan he
säilyttivät sielutaulujaan asuinhuoneissa. -- Esi-isien palvonta on
säilynyt suureksi osaksi jotenkin muuttumattomana tähän päivään asti.
Pari sanaa kiinalaisten vanhasta _taikauskosta_. Siinä huomaamme
sekä ennustamista että manausta. Vaikkakin Taivas on varsinainen
yksityisten ja koko valtakunnan onnen ohjaaja, palkitsija ja
rankaisija, niin uskotaan sen rinnalla olevan vaikuttamassa
salaperäisiä voimia, jotka ovat kaikkialla läsnä, milloin
auttaen, milloin vastustaen. Tämä käsitys on ikivanha. Anivarhain
tavataan ennustajia, Džan-ren eli U, joiden ammatti lienee joskus
ollut perinnöllinenkin. Sekä yleisissä että yksityisissä, sekä
uskonnollisissa että arkiaikaisissa asioissa kysyttiin näiltä
neuvoa. Heidän oli valittava onnellinen päivä sodan alkamista,
uhrin toimitusta, häätilaisuutta, talon rakentamisen alkamista y.m.
samanlaisia tapauksia varten.
_Ennustamisessa_ käytettiin kahta eri tapaa, Pu eli P'u ja Šzï.
Edellisessä käytettiin kilpikonnan kuorta ennustusvälineenä.
Se asetettiin tulen päälle, ja siihen syntyneiden halkeamien
perustuksella sitten poppamies päätteli tulevia tapahtumia.
Kilpikonna (Kue), lohikäärme (Lung), yksisarvinen (Ts'i Ling)
ja feenikslintu (Fung Huang) olivat vanhan Kiinan neljä pyhää,
yliluonnollisilla voimilla varustettua eläintä. Kilpikonnaa
käytettiin ennustamiseen siitäkin syystä, että sen arveltiin
saavuttavan jopa 3000 vuoden iän. Kilpikonnan selästä väitetään
myöskin saadun ensimmäinen aihe kiinalaisiin kirjoitusmerkkeihin.
-- Szï-arvonnassa käytettiin erästä kasvia (pyörtänökärsämöä, Šzï,
Achillea millefolium), jonka varsia ennemies lienee käsitellyt
jollain salaperäisellä tavalla, niin että ne muodostivat jonkinlaisia
Ennekirjan viivakuvioita, ja niille sitten juuri tästä teoksesta
selitykset haettiin.
_Unia_ nähtiin, uniin uskottiin ja erikoisia unien selittäjiä (Džan
Mong) käytettiin. Laulujenkirjassa on esimerkkejä tällaisista
esim. noin vuoden 800 tienoilta e.Kr. Džan Mong selittää unessa
nähdyt karhut pojiksi ja käärmeet tyttäriksi, joita ruhtinaalle
syntyy. Unien selitys on läheisesti liittynyt tähdistä lukemiseen,
astrologiaan.
Pahojen voimien _manaajista_, käytetään samaa sanaa (U) kuin
ennustajista, mutta manaustöitä tekivät myöskin naiset, vaikka
he eivät esiintyneet ennustajina. Pahaa vaikutusta pelättiin
erittäinkin kuolleesta lähtevän. Sen vuoksi oli keisareilla matkoilla
ollessaan aina kaksi manausmiestä mukana, joista toisella oli
kappale päärynäpuuta (T'ao), toisella ruoholuuta. Ajanlaskumme
toiselta vuosisadalta on selitys, että pahat henkiolennot pelkäävät
päärynäpuuta, ja että ruoholuudalla lakaistiin tuhoatuottavat
vaikutukset pois. Samaa menetelmää käytetään vielä tänä päivänä.
-- Manausmiehiä manauslukuineen ja tansseineen käytettiin myöskin
tautien poistajina ja sateen hankkijoina. -- Erikoisesti on vielä
mainittava _Fang Hsiang_, "neljän ilmansuunnan näkijä", jota
käytettiin ruumissaaton etupäässä. Punaiseen ja mustaan pukeutuneena
hän on heittänyt ylleen karhuntaljan, jossa on neljä keinotekoista
metallisilmää osoitukseksi siitä, että hän näkee kaikki taivaan
alla. Kun Fang Hsiang on saapunut merkillisessä asussaan kilpineen
ja keihäineen haudalle, johon vainaja on kätketty, heiluttaa hän
keihästään neljää pääilmansuuntaa kohden, karkoittaa ja manaa
siten pahat voimat pois. Tämäkin tapa on osittain säilynyt.
Ihmishahmoista, omituisesti puettua jumalankuvaa, kuljetetaan
joskus vielä ruumis-saattueiden etupäässä (K'ai Lou Šen). --
_Auringonpimennykseen_ liittyy myöskin samanlaisia toimituksia.
Vaikka ei löydykään erikoisia myyttejä auringonpimenemisestä,
niin kuitenkin kerrotaan Seremoniakirjassa, että tällaisessa
tapauksessa päristeltiin rumpuja ja muuta melua pidettiin,
nähtävästi tarkoituksella karkoittaa aurinkoa nielevä otus pois
epäinhimillisestä teostaan. Auringonpimenemistä ilmaiseva termi,
Ōr-Szi', 'auringon syöminen', viittaa tähän käsitykseen.
Nykyisessä kansanuskonnossa ilmenee tämäntapaisia taikauskoisia
käsityksiä suunnattoman paljon. Ja kuka takaa, ettei tätä laatua
ollut myöskin vanhaan aikaan runsaasti, vaikka sitä ei merkitty
muistiin, ja jos jotain olisi kirjoitetuksikin tullut, niin
Kungfutsen koko olemus oli vastoin tällaista tarpeettomuutta, ja
hän varmaan olisi karsinut teoksistaan taikauskoiset piirteet
mahdollisimman vähiin, niinkuin koko hänen huomionsa ja
harrastuksensa tähtäsivät muihin kuin uskonnollisiin suuntiin. Se,
mitä sittenkin hänen teoksiinsa on pujahtanut uskomuksellisista
oloista vanhassa Kiinassa, antaa aihetta otaksua paljon laajempaa
alkuperäistä aineistoa tällä alalla. Kungfutse oli siveysopin ja
siveellisen elämän uudistaja, moraalinen reformaattori, jolle
uskomukselliset asiat olivat enemmän syrjäseikkoja.
Kungfutsen jälkeisenä aikana kehittyi vähitellen yksityisestä
esi-isien palveluksesta julkinen _sankarienpalvonta_. Käsillä olevien
lähteiden mukaan näyttää vanhimpana aikana tapahtuneen pari kertaa
jonkun jumaluuden (Hou T'ou ja Hou Tsi) muuttumista ihmishahmoiseksi,
niin että jumalan ominaisuudet ja koko olemus on sidottu johonkin
ennen eläneeseen henkilöön, jolla on ollut erikoisia ansioita
samalla alalla. Jumala on näin tullut jossain määrin elävämmäksi ja
läheisemmäksi. Varsinainen sankarien palvonta alkaa kuitenkin vasta
Kungfutsen jälkeen. Kungfutse itse on suuren personallisuutensa
tähden sankareista ensimmäinen, jonka ansiot ovat runsain määrin
tulleet koko kansan osaksi, joten hänestä on voinutkin tulla, ei vain
kungfutselaisten, vaan koko Kiinan suurin ihanne, sankari ja jumala.
Kungfutselaisuus uskontona on varsinaisesti Kungfutsen ja hänen
hengenheimolaistensa palvontaa. Esi-isien, Taivaan ja Maan palvonta
eivät ole, kuten olemme nähneet, erikoisesti Kungfutsen korostamia
vielä vähemmän hänen herättämiään. Nykyinen kungfutselaisuus on siis
luonnollinen tulos Kiinan vanhasta sivistyneiden hallitsevien piirien
uskonnosta, lisättynä Kungfutsen ja hänen koulukuntansa merkkimiesten
jumaloimisella.
3.
ŠANG TI-KÄSITTEEN SYNTY[28]
Tämä mielenkiintoinen tutkimusaine on ollut vilkkaan pohdinnan
alaisena, mutta mitään ratkaisevaa käsitystä ei näytä toistaiseksi
esiintyneen. Šang Ti käsitetään ehkä kaikkein yleisimmin alkuperäisen
yksijumalaisuuden, monoteismin, todistukseksi. Toiset pitävät
Šang Ti:a, jolla myös on nimi T'ien (Taivas), alkuperäisen
luonnonjumaloimisen todisteena. On niitäkin, jotka välttävät, että
Šang Ti olisi alkuaan ollut keisarillinen esi-isä. Vihdoin on
koetettu erottaa Šang Ti ja T'ien toisistaan, sekä sitten selittää
Šang Ti varhaisimmaksi esi-isäksi ja T'ien-käsite luonnonjumalaksi.
Ryhtymättä tässä tekemään selkoa eri olettamusten perusteista ja
aikomatta sanoa mitään ratkaisevaa tästä mielenkiintoisesta ja
vaikeasta kiistakysymyksestä, esitämme vain muutamia näkökohtia sen
mielipiteen tueksi, että Šang Ti olisi alkuaan ollut hallitsijain
esi-isä.