saattelevat, hyvä, että taolaisten ja buddalaisten temppelien
kellot silloin niin kutsuvina kaikuivat, hyvä että niiden säveleet
hiljaisina yönkin hetkinä tuhlaajapoikien tunnoille kolkuttelivat.
Ehkei huomattu Tieltä poiketun ennenkuin joku odottamaton onnettomuus
meidät saavutti, tuli tulva, tulipalo ja sitä seuraava puute ja
nälkä; tai ehkä erehtyi oma poika, tuotti häpeää isän nimelle; tai
toivottiin oppiarvoa tutkinnossa, tai menestystä matkalle lähtiessä
tai johonkin toimeen ryhtyessä, -- silloin oli niin mieluista kuulla
kumahtelevan temppelikellon kutsuvaa ääntä, oli hyvä laskeutua tuon
armeliaan Buddan jalkain juureen, sytyttää suitsukkeensa, ja suudella
hänen varpaitansa, kertoa siinä surunsa ja huolensa Buddalle ja hänen
paljaspäiselle papilleen (_Hō Šang_) ja anoa apua tulevalla Tiellä.
Yhtä ystävällisesti otti meidät vastaan taolainenkin pappi (_Tao
Szï_), joka karkoitti meitä vaivaavat pahat henget pois.
Jos joku onnellinen ei olisi eläessään tarvinnut näiden _uskontojen_
lohdutusta, apua ja rauhaa, niin hän ei kuitenkaan lyö laimin,
kaiken turvallisuuden vuoksi, kuoleman lähestyessä tarttua
taolaisiin tai buddalaisiin lupauksiin. Ja jos hän itse oli niin
paatunut tai itsevanhurskas, että, luullen asiansa hyvin olevan, ei
_papeilta_ apua eläessään etsinyt, ei pyhiinvaelluksia tehnyt, ei
temppeleitä kaunistanut, eikä papeille heidän saataviaan maksanut,
niin jälkeläiset kyllä pitävät siitä huolen, että ainakin hänen
kuoltuaan sielumessut hänelle pidetään, pappien parvi kutsutaan
kotiin vainajan sielun avuksi. Sillä on näet nyt vakavat hetket
käsissä, olkoonpa hän ollut kuinka kunniallinen tahansa. Ellei tässä
nyt 'hengenmiehet' apuun riennä, niin pahin on pelättävissä. Mutta
hepä tarjoavat auliisti apuaan, -- palkasta sovitaan perästäpäin.
Pöydistä ja tuoleista rakennetaan silta, vaivalloinen laitos, yksi
papeista koettaa päästä sitä pitkin -- auttaakseen vainajan sielua
henkien sillan (Hsien Ts'iao) yli. Sieluparka on muutenkin neuvoton,
umpikujassa; sille tulee siis pappien Tietä raivata (K'ai Lu). Ja
jos tuo onneton jo olisi alimpaan helvettiin uponnut ja sen salvat
ja portit olisivat perässä lujasti kiinni painuneet, niin siinäkään
tapauksessa ei olla neuvottomia. 'Jumalanmiehet' voivat vielä
sieltäkin sielun pelastaa (Pō' Ti-Jiu), niin väkeviä ovat heidän
manauslukunsa ja vertauskuvalliset pyhät toimituksensa, sielumessut
(Tsō Džai, Tā Džiao).[25]
Näin siis "kolme uskontoa kuuluvat yhteen"; ne ovat toistensa
välttämätön täydennys. On mahdoton ajatella, että Kungfutsen
kuivat siveyssäännöt tyydyttäisivät kansanmiehen hengellistä
nälkää, -- jos hän edes pystyisi niitä sulattamaankaan. Hänellä on
kuitenkin suuri kunnioitus tätä Normaalitietä kohtaan. Mutta kun
nämä Goljatin varustukset eivät sovellu hänelle, niin hän koettaa
samaan päämäärään toisia teitä. Ei myöskään kirjanoppinut (Tou Šū
Ren) saa täyttä tyydytystä pelkästään tästä Oppineiden Opista (_Rū
Džiao_). Kungfutselaisuuden ilmakehä on liian kuulakasta, se on
liian niukkasanainen elämän ja kuoleman mystillisiin kysymyksiin
nähden. Tekee niin hyvää kun saa mennä noihin hiljaisiin ja hämäriin
taolaisiin ja buddalaisiin temppeleihin, joiden ovia ei koskaan
suljeta ja joissa on aina ystävällinen vastaanotto.
Syntyynsä nähden ovat nämä kolme uskontoa toisilleen sikäli sukua,
ettei yksikään niistä alkuaan ollut uskontokaan, vaan jonkinlainen
filosoofinen oppisuunta,[26] -- niiden yhteys on alkanut vasta
senjälkeenkuin ne muuttuivat uskonnoiksi. Yhtäläisyyttä näiden kolmen
opetuksen kesken on myöskin siinä, että kukin niistä on joutunut
mahdollisimman kauas alkuperäisestä opistaan, -- usein suoranaiseen
vastakohtaansa, juuri siihen, jota 'uskonnon perustaja' tahtoi paeta.
Filosofiana oli taolaisuus syvällisintä, mutta uskontona se on
joutunut kaikkein alhaisimmalle tasolle.
Metafyysilliseltä peruskatsomukseltaan oli alkuperäinen taolaisuus
(Tao Džiao) materialismia, buddalaisuus (Fū Džiao) idealismia ja
kungfutselaisuus agnostisismia. Taolaisuus kielsi henkimaailman
muualla kuin aineen yhteydessä, mutta kaikki aineellinen olikin
henkevöityä, hengen kannattamaa. Animismin ituja tapaamme jo Laotsen
opissa Tao:sta, maailmankaikkeuden prinsiipistä. Tao on ikuinen,
aineeton, kaikkialla oleva, luova, ylläpitävä ja järjestävä, kaiken
olevaisen perusvoima. Kaikki on saanut alkunsa Tao:sta ja palaa
siihen jälleen. Tao (tie) on myöskin siveysopin perustus, joten
siihen sisältyy sekä 'puhdas' että 'käytöllinen' maailmanjärki.
Taolaisuudessa on kaikki Tao:ssa. Tao, joka merkitsee myös
puhetta, muistuttaa Johanneksen evankeliumin alussa käytettyä Sana
(Logos)-käsitettä. Senvuoksi on taolaisuutta sanottu Panlogismiksi.
Taolaisen siveysopin ydin on _U Uei_, "toimimatta vaikuttaminen",
niinkuin Tao itsekin tekee.
Buddalaisuudelle alkuaan oli vain aineeton henkimaailma
todellisuutta. Siitä huolimatta se edusti ateistista
maailmankatsomusta. Pääpaino oli alkuaan tähän elämään kohdistuva,
Buddalaisuus on kuitenkin muuttunut myöhemmin epäjumalankuvia
innokkaimmin palvelevaksi ja niin sanoaksemme uskonnollisimmaksi,
monijumalaisimmaksi ja pappisvaltaisimmaksi luostareineen,
temppeleineen ja pyhiinvaelluksineen, ollen monessa suhteessa
myöhemmälle taolaisuudelle esikuvana.
Kungfutselaisuus oli alkuaan vierovalla kannalla henkimaailmaan
nähden, mutta sekin on omalla tavallaan tuonut uutta vettä uskonnon
uomaan panemalla varsinaisesti alkuun sankarien palvonnan, joista
ensimmäinen on Kungfutse. Esi-isien palvonta, koko uskomuksellisen
elämän tärkein ilmiö, kulkee myöskin kungfutselaisuuden lipun alla.
On sanottu kungfutselaisuutta eetilliseksi, taolaisuutta
fyysilliseksi ja buddalaisuutta metafyysilliseksi uskonto
muodoksi. Kungfutselaisuus latelee vain loppumattoman sarjan
toimintaohjeita, mietelauseita ja siveyssääntöjä tätä elämää
varten, välittämättä vähääkään niin sanoaksemme sielun asioista,
sikäli kuin on kysymyksessä elävien sielut, -- vainajien sieluista
kyllä huolta pidetään. Taolaisuus on tekemisissä pääasiallisesti
ulkonaisen, näkyvän luomakunnan kanssa, jossa se kaikkialla
havaitsee henkiolentoja. Buddalaisuus on oikeata sielu-uskoa
sielunvaellusoppeineen, seitsenkertaisine taivaineen ja yhtä syvine
helvetteineen.
Buddalaisuus on ainoa ulkoapäin tullut huomattavampi henkinen virtaus
Kiinan pitkässä historiassa. Se onkin vaikuttanut valtavasti, ei
vain taolaisuuteen ja kansanomaiseen uskomukselliseen elämään, vaan
henkiseen elämään ylimalkaan, filosofiaan, runouteen ja taiteeseen.
Sen mukana on tullut Intiasta kreikkalaista taidetta Kiinaan.
Sen nopeaa leviämistä ajanlaskumme alussa ei vaikuttanut vain
tarmokas suullinen ja kirjallinen käännytystyö, propaganda, vaan
myöskin erinomainen sopivaisuus kiinalaisiin oloihin. Erittäinkin
taolaisuus asketismeineen, kuolemattomuustoiveineen ja länteen
viittaavine myytteineen oli valmistanut sille maaperää. Mutta myöskin
kungfutselaiselle esi-isien palvonnalle buddalaisuus antoi uutta
sisältöä sanomalla missä ja millaisissa oloissa esi-isät ovat.
Buddalaisuus muuttui kuitenkin olemukseltaan Kiinassa yhtä paljon
kuin se sai Kiinan omia henkisiä arvoja muuttumaan.
Kungfutselaisuus sai jalansijaa Kiinassa vain vähän aikaisemmin kuin
buddalaisuus sinne tuli. Kungfutselaisuus on kasvanut kansallisella
pohjalla maan vanhasta uskonnosta, jota se pääasiallisesti yhä vielä
esi-isien palveluksineen on. Taolaisuus on sekin tulos vanhimmasta
uskonnosta, vaikka sen siipien suojissa on etsinyt turvaa toinen
aines, alkuperäinen kansanomainen uskonnollisuus taikuuksineen ja
manauksineen, jotka Kungfutsen teoksissa eivät ole sanottavasti
päässeet julkitulemaan. Kungfutselaisuus on sekä ennen mestaria että
hänen jälkeensä, aina Ti Jao:sta alkaen, nämä 4000 vuotta, ollut
sivistyneen, hallitsevan virkamiesluokan hengenelämän ilmausta.
Buddalaisuus ja taolaisuus ovat suurimpia voittojaan saavuttaneet
varsinaisen kansan keskuudessa.
Kaikki kolme uskontoa ovat monijumalaisia, polyteistisia; jokaisella
on oma panteoninsa, jumalakokoelmansa, jota lakkaamatta lisätään.
Jokaisella on myöskin oma ylimmäinen pappinsa tai paavinsa.
Kungfutsen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa -- nyt jo 76:s --,
_Jen Šeng Kung_, "Uhkuvan Viisauden Prinssi", on kungfutselaisuuden
edustavin henkilö ja etuoikeutettu uhraaja Kungfutselle. Taolainen
'paavi' on kunnianimeltään _T'ien Szï_, 'Taivainen Opettaja',
joka vihkii uudet jumaluusolennot ja on pätevin karkoittamaan
kiusalliset pahat henget valtakunnasta. Buddalaisen 'pappisuskonnon',
lainalaisuuden, päämies on _Dalai-Lama_, buddalaisuuden ylimmäinen
pappi Tiibetin pääkaupungissa Lassassa.
Mikä näistä on _valtion uskonto_? Ei mikään ja jok'ikinen. On totta,
että viimeinen hallitsijasuku suosi kungfutselaisuutta, ja useimmat
muutkin dynastiat ovat olleet samalla kannalla, mutta kuitenkin on
huomattava, että Kiinan keisari oli, ei ainoastaan kungfutselaisuuden
ylimmäinen pappi, vaan myöskin taolaisuuden ja buddalaisuuden
päämies. 'Taivaan Poika' oli yläpuolella kaikkien kolmen uskonnon
päämiehen, joilla kaikilla puolestaan oli suuri arvoasema itse
keisarillisessa hovissa.
Nämä kolme uskontoa ovat Kiinan henkisessä elämässä sulautuneet
erottamattomasti yhteen. Tästä yhteensulautumisesta on
tullut nykyinen Kiinan _kansanomainen uskonto_, joka ei ole
kungfutselaisuutta, ei taolaisuutta eikä buddalaisuutta, vaan on
näitä kaikkia, ja vielä paljon muutakin. Pahojen henkien pelko,
niiden karkoittaminen ja pakeneminen, on saanut erikoisen ilmaisunsa
_Fung Šui_ (tuuli ja vesi)-järjestelmässä, jota on mainittu
geomantia-nimellä. Siitä käy ilmi, miten pelkät fantasiakuvat, kun
ne oikein syöpyvät kansan sieluun, tulevat paljon väkevimmiksi kuin
itse todellisuus, kuten W. Grube sattuvasti huomauttaa. Fung Šui
pitkäaikaisena, kroonillisena sairautena on jättänyt pahat jäljet
kiinalaiseen kansansieluun. 'Tuulen ja veden' oppi on ollut pahimpia
esteitä kiinalaisten kehitykselle.
Kolmea uskontoa on koetettu yhdistää silläkin tavoin, että on
rakennettu kaikille yhteisiä temppeleitä, _San Džiao Tang_, joihin
on asetettu sekä Kungfutsen että Buddan ja Laotsen veistokuvat,
mutta nämä temppelit eivät ole saaneet yleisempää kannatusta.
Kungfutselaisuutta, Rū Džiao:ta, 'oppineiden opetusta' katsotaan
yleensä Tā Džiao:ksi, 'suureksi opetukseksi', 'oikeauskoisuudeksi'.
Kaksi muuta ovat aina sivistyneen luokan mielestä enemmän tai
vähemmän harhaoppeja ja hätävaraa. Onpa joku keisari niin ihastunut
hänen hallitusistuintaan tukevaan kungfutselaisuuteen, että
on tahtonut saada sen valtion yksinomaiseksi uskontomuodoksi,
joku on ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteisiinkin toisten
uskontojen perinjuuriseksi hävittämiseksi. Mutta ankaristakin
tilapäisistä vainoista huolimatta ne yhä elävät voimakkaina kuin
kungfutselaisuuskin. Sydämellinen sovinto ja hyvä yhteisymmärrys on
näiden kolmen aatesuunnan keskuudessa. _Kungfutse, Laotse ja Budda_
saavat samanlaista palvontaa samoilta henkilöiltä.
Nämä kolme uskonnollista oppisuuntaa ovat Kiinan uskomuksellisessa
elämässä kuin tasasivuisen kolmion kolme kulmaa, -- jokainen kulma
on yhtä tärkeä kuvion aikaansaamiseksi. Kungfutselaisuus muodostaa
kuvion korkeimman kärkipisteen, pyramiidin huipun. Taolaisuus ja
buddalaisuus nojaavat tukevasti uskomuksellisen elämän maaperään.
Pyramiidin huipulla istuu Taivaan Poika, Kiinan keisari, ja hoitelee
koko koneistoa.
Seuraavassa tarkastelemme tämän kolmion huippukulmaa.
Kungfutselaisuuden uskonnollinen puoli ei ole helposti kuvattavissa.
Siihen on montakin syytä. Ensinnäkin Kungfutsen oma kanta
uskonnollisiin kysymyksiin nähden oli omituinen ja hämärä. Kaukana
siitä, että hän olisi ollut uskonnon perustaja, niinkuin asiaan
lähemmin tutustumatta länsimailla usein ajatellaan, Kungfutse
ei edes selvin sanoin määrännyt kantaansa silloisiin uskonnon
muotoihin nähden. Yleinen asenne Kungfutsella näyttää olleen
jonkinlainen tietämättömyytensä tunnustaminen (_agnostisismi_)
uskonnollisiin kysymyksiin nähden. Kun eräs hänen oppilaansa, Tzï
Lu, kysyi mestariltaan miten vainajien henkiä olisi palveltava,
vastasi tämä lakoonisesti: "Kun emme vielä osaa palvella ihmisiä,
kuinka silloin osaisimme palvella henkiolentoja?" Oppilaalle olivat
nämä asiat kuitenkin perin tärkeitä ja hän tahtoi saada näistä
mahdollisimman paljon selvyyttä, jonka vuoksi hän pyysi saada
mestariltaan tietoa kuoleman tapahtumasta. Yhtä kuivakiskoisesti
vastaa opettaja tähänkin: "Kun emme vielä ymmärrä elämää, kuinka
silloin ymmärtäisimme kuolemaa?" Kungfutse ei yleensäkään esiintynyt
omilla aatteillaan, kaikkein vähimmän uskonnollisella alalla. Tämä
hänen erinomaisen suuri pidättyväisyytensä uskonnollisiin kysymyksiin
nähden johtui ehkä osittain myöskin siitä että taolaisuus jo oli
alkanut esittää mietiskelyjänsä. Mutta todennäköisintä kuitenkin
on, että Kungfutsen oman personallisen käsityksen mukaan siveysopin
tarmokkaasta tehostamisesta olisi enemmän käytännöllisiä tuloksia
kuin uskonnollisista mietiskelyistä. Sen vuoksi on Kungfutsen opetus
enemmän valtio- ja siveysoppia kuin uskontoa, vaikka länsimailla
Kungfutse kuitenkin esiintyy enemmän uskonnonhistoriassa kuin
filosofiassa.
Väärin olisi kuitenkin tehdä ylläolevasta sitä johtopäätöstä, että
Kungfutse oli kokonaan välinpitämätön uskonnosta. Päinvastoin hän
oli hyvinkin harras palvoja. Henkiä on kunnioitettava ja palveltava,
mutta niistä on pysyttävä muuten tarkoin erillään, mietiskelyihin
niiden olemuksesta ja toiminnoista ei ole antauduttava, se oli
Kungfutsen kanta. Kungfutsen uskonto oli siis hänen oman aikansa
uskonto, eikä meillä ole parempia lähteitä Kiinan vanhan uskonnon
tutkimusta varten kuin Kungfutsen toimittamat teokset. Mutta nekin
jo kuvastelevat, oman esityksensä mukaan, kiinalaisten uskomuksia
lähes kahden tuhannen vuoden ajalta. Alkuperäinen tarkoituksemme oli
tässä tehdä laajemmin selkoa Kiinan vanhimmasta uskonnosta Kungfutsen
aikaan asti, mutta meidän täytyy supistaa esityksemme mahdollisimman
lyhyeksi. Sen jälkeen selostamme kungfutselaisuutta uskontona
Kungfutsen jälkeen, jolloin tulemme näkemään, miten kungfutselaisuus
uskonnon alalla on varsinaisesti Kungfutsen palvontaa.
2.
KIINALAISTEN VANHA USKONTO[27]
Ensin muutamia alkuhuomautuksia ja aineen rajoituksia.
Ilmestysuskonto, vieläpä uskonnollinen ja metafyysillinen
mietiskelykin on vanhoille kiinalaisille vierasta. Käsitteet 'synti'
ja 'pyhyys' samoin. Kiinan alkuperäinen uskonto on käytettävissämme
olevien lähteiden mukaan sangen köyhää mielikuvituksellisistakin
aineista. Jumalaistarustoa ja myyttejä puuttuu. Vasta buddalaisuuden
mukana on Kiinan uskomukselliseen elämään tullut värikkyyttä ja
eloisuutta.
Uskonnolla ei ole muutenkaan Kiinassa samaa merkitystä kuin meillä.
Tuo edellä selostamamme suunnaton suvaitsevaisuus on vain mahdollista
siten, että ei ole mitään tarkkoja uskonnollisia käsitteitä olemassa.
Buddalaisuuden mukana uutta virikettä saanut uskonnon yksipuolisesti
tunteenomainen piirre ja pahojen henkien pelko on tullut enemmän
vallitsevaksi. Tämähän on muutenkin ominaista pakanauskonnoille,
jotka siitä syystä, tunnelmaa kohottaakseen, ovat synkretismiin
taipuvaisia. Joku voinee tähän huomauttaa, että onhan Kiinassa
kuitenkin ollut kristinuskon vainoja. Niin on ollut. Mutta ne eivät
ole olleet, -- otettakoon se tarkoin huomioon -- ensi sijassa
_uskonnon_ vainoja, vaan _ulkomaalaisten_ vainoja. Ja Kiinalla olisi
ollut syytä pahempiinkin ulkomaalaisten vainoihin kuin mihin se on
pystynyt.
Kiinalaisen uskonnon olemus tulee hyvin ilmi 'uskontoa' vastaavassa
sanassa, _Li_, joka on yksi viidestä perushyveestä ja merkitsee
tavanmukaisia menoja, kultteja ja kohteliaisuuksia.
Uskonnon olemuksen toisen puolen, sen opillisen sisällyksen,
ilmaisee toinen 'uskontoa' vastaava sana, _Džiao_. Se on kokoonpantu
kahdesta osasta, jotka merkitsevät "arvovaltaa jolle on oltava
kuuliainen". Siitä on sitten johdettu merkitys 'julkinen opetus',
'opetusjärjestelmä'. On huomattava, että kiinalaiset eivät siis
tee mitään eroa 'opin' ja 'uskonnon' suhteen. Filosoofisista ja
uskonnollisista oppijärjestelmistä käytetään samaa sanaa, Džiao.
Opettaja on Džiao-sï, evankelista Džiao-szï. Taolaisuus on Tao
Džiao, buddalaisuus Fū Džiao, kungfutselaisuus Rū Džiao, evankelinen
kristinusko Jē-Su Džiao tai Jē Džiao ja katolilaisuus T'ien Džu
Džiao, 'Taivaan Herran uskonto'.
Mutta nyt Rū merkitsee oppinutta, "henkilöä, jota paitsi ei voida
olla". _Rū Džiao_, kungfutselaisuus, on siis 'oppineiden opetusta',
tai sitten -- jos niin tahdotaan 'oppineiden uskontoa'. Kristinusko
esiintyy kiinalaisille ensi sijassa oppina, eikä siihen siis ole
sen enempää huomiota kiinnitettävä, onhan oppeja entisiäkin,
eikä kristinusko opinsisällyksellään herätäkään ensi sijassa
kungfutselaisen huomiota. Ellei lähetyssaarnaajalla ole muuta kuin
oppia Kiinaan vietävänä, niin melkein yhtä hyvin hän voisi pysyä
sieltä poissakin.
Kun Kungfutsen toimittama kirjallisuus ei ole varsinaisesti
uskonnollista laatua, -- on luultavaa että hänen oma asenteensa
uskontoon nähden merkitsi tässä paljon --, niin niukkojen esitysten
perustuksella on Kiinan vanhimmasta uskonnosta esitetty mitä
vastakkaisimpia väitteitä.
Ensinnäkin on väitetty että Kiinan vanhin uskontomuoto olisi ollut
_šamanismia_, noitauskontoa, niinkuin sen naapureillakin tunguuseilla
ja mongooleilla. Tätä vastaan voidaan kuitenkin huomauttaa, että
šamanismi edellyttää vaikutusvaltaista papistoa salaperäisine
oppeineen ja sitä ei käytettävissämme olevien lähteiden mukaan
vanhoilla kiinalaisilla ollut, ei edes vielä Kungfutsen aikaan.
Šamanismin toinen peruspiirre on dualistinen käsitys henkimaailmasta,
mutta sitäkään ei vanhoilla kiinalaisilla ollut. Kuei ja Šen oli
heille sama.
Toisaalta on esitetty väite, että vanha kiinalainen uskonto olisi
ollut _animismia_, henkiuskontoa, jonka mukaan koko luomakunta on
henkiolentojen elävöittämä, joten siis luomakunnalle osoitetaan
jumalallista kunnioitusta. Tämäntapaisia lausuntoja löytyykin
Kiinan vanhimpia oloja kuvaavassa teoksessa, Historiakirjassa.
Siellä kerrotaan, että hallitsija Šuen (2255-2205) uhrasi "vuorille
ja virroille". Tässä on kuitenkin hyvin luultavasti tarkoitettu
_henkiä_ jotka asuivat noissa paikoissa, mutta kielen lyhyyden ja
silloisten ilmaisukeinojen vaikeuden vuoksi jätettiin asia tarkemmin
sanomatta. Samassa Historiakirjassa sanotaan ensimmäisestä (Hsia
2205-1766 e.Kr.) hallitsijasuvusta, että sen aikana, hallitsijain
hyveellisyyden vuoksi, ei Taivas tuottanut mitään tuhoa, ja vuorien
ja virtojen _henget_ olivat rauhallisia. Tätä kohtaa lienee pidettävä
ratkaisevana kun on kysymys palveltiinko vanhassa Kiinassa luontoa
sellaisenaan vai palveltiinko siinä oletettuja henkiolentoja.
Itse luontoa ei siis liene ajateltu henkevöitynä, henkisenä, vaan
luonnossa uskottiin _asuvan_ itsenäisiä henkiolentoja.
Mitä sitten tulee Kiinan vanhimman uskonnon varsinaiseen olemukseen,
niin siitä voidaan kyllä saada jonkinlainen _yleiskäsitys_, mutta
sen lähempi esittäminen on miltei mahdotonta. Tältä ajalta ei näet
löydy mitään mytologiaa, jumalaistarustoa, eikä yleensä mitään
maailmankaikkeuden mietiskelyä. Eikä tämä puute liene luettava
vain Kungfutsen yksityisistä ominaisuuksista johtuvaksi, vaan
paremminkin se on kiinalaisille luonteenomaista; Kungfutse on
kansansa tyypillinen edustaja kaikissa oleellisissa suhteissa.
Runoilijan luova mielikuvitus on verrattain vierasta Kiinassa.
Siellä on kyllä laulurunoutta, lyriikkaa, mutta ei yhtään kertovaa
runoelmaa, eeposta. Kiinalainen on taipuvainen enemmän ajattelullaan
erittelemään jo olevaa kuin rakentelemaan jotakin omintakeista,
hänellä on enemmän taipumusta analyysiin kuin synteesiin. Sama piirre
ilmenee kiinan kielenkin rakenteessa, jossa on kyllä loogillista
mekanismia ja allegoorista asettelua, mutta vähän tieteellistä
tarkkuutta ja vielä vähemmän runollista havainnollisuutta.
Kiinalaista ajatusmerkkiä voi verrata länsimaisten kielten sanoihin
niinkuin epämääräistä algebran suuretta aritmetiikan määrättyihin
suureisiin ja kiinan kielen lauserakenne kokonaisuudessaan muistuttaa
paljon algebran verrantoa, kuten professori Grube sattuvasti sanoo.
Yhtä vähän kuin Kungfutsella itsellään, tapaamme koko
kungfutselaisessa vanhassa kirjallisuudessa viittaustakaan
esim. maailman _luomiseen_ tai luojaan. Tällaiset asiat eivät
kiinnitä mieltä; tyydytään rauhallisesti siihen mikä on olemassa,
vaivautumatta kyselyineen sen syvemmälle olevaisen perustuksiin.
Syiden, seurausten ja suhteiden syvällisemmät selitysyritykset
eivät ole koskaan Kiinassa pitkälle päässeet. Kuolemantakaiset ja
maailman lopun kysymykset eivät myöskään ole saaneet sanottavaa sijaa
kungfutselaisessa kirjallisuudessa. Koko huomio kiintyy nykyhetkeen,
johon kategoorinen imperatiivi sovitetaan ilman mitään syvällisempiä
perusteluja. Jatkuva elämä kuoleman jälkeen on selviö, sillä ilman
sen olettamusta olisi tuo ikivanha esi-isien palvelus mieletöntä.
Palkinto- ja rangaistuskäsitteillä on kyllä sijansa, mutta sekä
palkinto hyvästä että rankaisu pahasta seuraa jo tämän elämän aikana.
Tämän elämän kulkua ei millään tavoin yhdistetä syysuhteeseen
kuolemantakaisiin tapahtumiin nähden.
_Kaksi seikkaa_ Kiinan vanhasta uskonnosta on meille täysin varmaa:
1) vainajien palvonta, 2) eräänlainen luonnonuskonto, jonka
mukaan koko maailmankaikkeuden ajatellaan olevan täynnä alempia
ja korkeampia henkiolentoja. Jälkimmäisestä on jo edellä esitetty
erilaisia teorioja. Kumpi on vanhempi, vainajien vai muiden henkien
palvonta, sitä on ehkä vaikea varmuudella ratkaista. Kaikkein
vanhimmissa esityksissä nämä molemmat jo esiintyvät rinnan.
Tärkein vanhimmista kiinalaisten uskonnollista elämää kuvaavista
lausunnoista on kertomus hallitsija Šuen:in hallitusistuimelle
noustuaan (2255 e.Kr.) toimittamista uhreista. Hän uhrasi Jumalalle
(Šang Ti), Kuudelle Arvovallalle (Lou Tsung), vuorille ja virroille
(Šan, Ts'uan) sekä yleensä henkien laumalle (Ts'yin Šen). Tapaus on
kerrottu Historiakirjan alkulehdillä.
_Uhri_ kuului siis ammoisista ajoista jumalanpalvelukseen.
_Jumal'olentoja_ esiintyy tässä suuri joukko. Paitsi korkeampia
jumalia, palvellaan myöskin lukemattomia alempiarvoisia
henkiolentoja, joiden nimiä ei edes mainita -- ja tuskinpa
tiedetäänkään. 'Henki' ja 'jumala' on muuten sama sana (Šen)
kiinankielellä.
Mitä nuo Kuusi Arvovaltaa (Lou Tsung) olivat, sen selvillesaamiseksi
on esitetty useita arveluita. Lausunto on Historiakirjan hämärimpiä.
Kuudennella vuosisadalla j.Kr. selittää eräs Kungfutsen jälkeläinen,
K'ung Ing Ta', ne seuraavasti: Vuodenajat, kylmyys ja kuumuus,
aurinko, kuu, tähdet ja kuivuus. Tarkoitetaan tietysti henkiä,
jotka hallitsevat näitä esineitä ja tapahtumia. Monia muita
selitysyrityksiä on ollut, m.m. on Kuusi Arvovaltaa selitetty
merkitsevän Taivasta, Maata ja neljää Vuodenaikaa. Asia jää
arvoituksentapaiseksi.