kolmas järjestyksessä, pääasiallisesti kolmannen hallitsijasuvun
ajalta, jota kirjan tärkeimmän osan nimikin (_Džou Li_) osoittaa.
Teos on hyvin laaja, suurempi kuin kaikki muut 'kaanonit'
yhteensä. Se ei ole Kungfutsen toimittama, vaikka se koskee juuri
hänen pääalaansa. Hän on kuitenkin määräävästi vaikuttanut sen
vanhempaan sisällykseen ja häneltä itseltäänkin on osia siinä.
Kirjan varsinaisesta toimittajasta tai toimittajista ei ole tietoa.
Todennäköisesti on Seremoniakirjaan lisätty paljon Kungfutsen
jälkeen, ja sen nykyinen muoto lienee myöhäisemmältä ajalta
kuin minkään muun Viiden Kaanonin ja Neljän Kirjan teoksista,
Han-dynastian loppuajoilta.
Tämä teos on oikea lakikirja. Uskonnolliset toimitukset ja
jokapäiväisenkin elämän sovinnaiset tavat ja tilanteet ovat siinä
tarkoin määritellyt. Päähuomio keskittyy vanhempien kunnioituksesta
johtuvaan eri arvoisten henkilöiden kuolemantapausten johdosta
toimeenpantaviin surunilmaisumuotoihin. Tohtori Martin huomauttaa,
että, vaikka Seremoniakirjan säännöt itse asiassa ovat yhtä
vähän velvoittavia kiinalaisille kuin Vanhan Testamentin
jumalanpalvelusmenot kristikunnalle, niin kuitenkin suurin osa
sen sisältöä on lyönyt leimansa nykyisten kiinalaisten elämään.
Historiallisena lähdekirjana on teos runsassisältöinen, ikävä vain,
että on melkein mahdoton päästä perille, minkä ajan kuvauksena mikin
kohta on pidettävä. Nykyisessä muodossaan on teos täysin apokryyfinen.
4) _Ennekirja_ (_I' Džing_, 'Muutostenkaanon') on hämäräperäisin
sisällykseensä nähden kaikista klassillisista teoksista. Sen sijaan
ollaan sen kirjoittajista paremmin selvillä kuin edellisen teoksen.
Ennekirjan varsinainen kirjoittaja on 'Kirjallisuuskuningas' (_Uen
Uang_), joka, ollessaan Šang-dynastian viimeisen hurjan kuninkaan
(Džou Hsin 1154-1122 e.Kr.) vankina, kirjoitti nuo merkilliset
mietelmänsä. Hänen poikansa, ihailtu vasalliruhtinas _Džou Kung_,
heti seuraavan hallitsijasuvun (Džou 1122-255) alussa, jatkoi näitä
kuvitteluja. _Kungfutse_ kokosi nämä ja teki niihin lisäyksiään.
Tätä teosta on joskus sanottu Kiinan vanhimmaksi kirjaksi, mutta
ilman perustusta. Siinä on kyllä varsinainen pohja, tuo kuvakieli,
symboliikka, mitä vanhimmalta ajalta, äärimmäisestä muinaisuudesta,
sen pitäisi olla aina Kiinan sivistyksen hämäräperäiseltä
alkuunpanijalta (_Fū Hsï_, 2852 e.Kr.), jonka omituiset 'Kahdeksan
Viivakuviota' (_Pa' Kua_) ovat olleet lähtökohtana tässä teoksessa
esiintyville kuvioille ja niistä johdetuille mietelmille. Eheistä
ja katkonaisista viivoista, kun ne kuusikerroksisina asetetaan eri
järjestyksiin, on saatu 64 eri kuviota, joiden kustakin viivasta on
kirjoitettu syvämietteisiä selostuksia.
Sanallisesti I' Džing merkitseisi 'Muutostenkaanonia', noiden
viivojen eri asentoihin muuttelemista, mutta sen sisällykseen
ja tarkoitukseen nähden pidän ylläolevaa suomalaista nimeä
parempana. Sillä jo Kungfutsen aikana tätä teosta käytettiin
ennustelemistarkoituksiin. Senvucksi taikauskoinen Ensimmäinen
Keisari ei kohdistanut vainoaan tähän kirjaan, joten se on säilynyt
meille kokonaisena.
Ennekirjassa käsitellään noiden kuvioiden avulla jonkinlaista
luonnonfilosofiaa, luonnonilmiöiden tarkoitusperäistä tarkastelua,
siveysoppia ja valtio-oppia. Kungfutse luulee voivansa säästyä
suuremmilta virheiltä tämän teoksen pitkällisen tutkimuksen kautta,
johon hän ei ole elonpäivinään saanut mielestään tarpeeksi aikaa.
Merkillistä tälle järjestelmälle on, että luku, numero, tehdään niin
tärkeäksi. Siinä se lähentelee Kungfutsen aikalaisen Pythagoraan
mietelmiä.
Tässä teoksessa ilmenee ensi kerran Kiinan klassillisessa
kirjallisuudessa dualistinen maailmankäsitys, jonka mukaan kaksi
vastakkaista voimaa hallitsee maailmankaikkeutta ja määrää sen
olemuksen. Nämä perusvoimat ovat kiinalaisten mukaan _Jang_ ja _In_,
Valkeus ja Pimeys, lämmin ja kylmä (aurinko ja kuu), aktiivinen ja
passiivinen, maskuliininen ja feminiininen perusvoima.
Teos on suureksi osaksi arvoitus sekä kiinalaisille että
ulkomaalaisille.
5) _Kevättä ja Syksyä_ (_Dž'uen Ts'iu_, 'Kevät ja Syksy') on
Kungfutsen kaavailema historiakirja, ainoa itsenäinen teos, mikä
on lähtenyt hänen kynästään. Se käsittelee etupäässä Kungfutsen
kotivaltion (Lu) tapahtumia Džou-hallitsijasuvun loppuaikoina
(722-481 e.Kr.), aivan teoksen ilmestymisaikaan saakka, siis myöskin
melkein koko Kungfutsen elämänaikaa. Teos on kuitenkin niin suppea,
että 242 vuoden tapahtumat voidaan lukea muutamassa tunnissa.
Itse asiassa se onkin ikäänkuin otsakkeiden luettelemista, kuivaa
ja yhteydetöntä. Kunkin vuoden tapahtumat ovat ryhmitetyt neljän
vuodenajan mukaan, joista kevät ja syksy sisältävät samalla talven ja
kesän tapahtumat; siitä teoksen nimi 'Kevättä ja Syksyä'. Tämä teos
saa ehkä pienuuttaan kiittää säilymisestään melkein eheänä vainojen
ajan läpi.
Kungfutse katsoi tätä työtänsä kovin arvokkaaksi, lausuessaan: "Tämän
teoksen mukaan ihmiset tuntevat minut ja arvostelevat minua". Myöskin
Mongtse piti tätä tekelettä sangen tärkeänä. Hän lausui, että Kevään
ja Syksyn kirjoittaminen oli yhtä tärkeä tehtävä kuin Keltaisen
virran tulvien kuivattaminen, minkä ensimmäisen hallitsijasuvun
perustaja Y Suuri (Ta Y) toimitti; saman mitä jälkimmäinen vaikutti
suurtyöllään luonnon muovailemiseksi viljelystarkoitusperiä varten,
sen sai edellinen aikaan teoksellaan yhteiskunnan uudistamiseksi.
Jälkimaailman arvostelussa ei Kevättä ja Syksyä ole saanut yhtä
hyvää asemaa. Se ei ole verrattavissakaan _Historiakirjaan_ --
ehkei Kungfutsella ollut yhtä jaloja tekojakaan kerrottavana.
Erittäin raskauttavasti käy teoksen kimppuun Kiinan klassillisen
kirjallisuuden kuuluisin kääntäjä _James Legge_. Verrattuaan sitä
muihin historiallisiin lähteisiin sekä _Tsō Ts'iu Ming:in_ (_Tsō
Džuan_, 'Herra Tso:n Selitysteos'), _Kung Jang:in_ ja _Ku Liang:in_
selityksiin hän on tullut siihen tulokseen, että Kevään ja Syksyn
pääpiirteet ovat: Asiain todellisesta olemuksesta vaikeneminen,
niiden salaaminen, jopa vääristelykin (Ignoring, concealing,
misrepresenting). Sopii kuitenkin kysyä, onko ehkä yllämainittu
arvostelija asettanut noita toisia lähteitä yhtä huolellisen
kritiikin alaiseksi.
Joka tapauksessa tulee Kevään já Syksyn mukaan mielikuva Kungfutselle
aikalailla epäedulliseksi. Asiallisten heikkouksien lisäksi
himmentää kirjan muodollinen heikkous Kungfutsen pyhimysloistoa.
Kuivalla, yhtenäisyyttä puuttuvalla luettelollaan Kungfutse
on antanut vaarallisen esimerkin ajattelemattoman ulkoluvun
aineksesta kansalleen. Paljoa paremman kuvan mestaristamme saamme,
hänen oppilaidensa piirtämänä, '_Neljän Kirjan'_ teoksista.
Länsimaalaisille ei Kungtutsen ainoalla tuotteella ole suurtakaan
merkitystä, toivoisi melkein, ettei se olisi hänen kirjoittamansa.
Teos on kuitenkin herättänyt harrastusta historian kirjoittamiseen
Kiinassa.
* * * * *
Toisen ryhmän klassillisia teoksia muodostaa _Neljä Kirjaa_ (_Szï
Sū_):
1) _Suuri Oppi, Tā Hsiō (Ta Hsūe)_,
2) _Kungfutsen Keskustelut, Luen Y (Len Y)_,
3) _Kultainen Keskitie, Džung Jung_, ja
4) _Mongtse_ (Mengtse, Mencius).
Näiden teosten yhteinen kiinalainen nimi, _Su_ (kirja), on yhdistys
kahdesta kirjoitusmerkistä, jotka merkitsevät 'kynää' ja 'puhumista'.
'Kirja' on siis 'kynän puhetta'. Näitä Neljän Kirjan teoksia
katsotaan kuteiksi siihen kungfutselaisen maailmankatsomuksen
kankaaseen, jossa Viisi Kaanonia ovat loimina.
1) '_Suuri Oppi_' (_Tā Hsiō_ 'Suurta Opittavaa') on
kungfutselaisuuden jaloimpia tuotteita, vaikka kooltaan kaikkein
pienimpiä. _Džū Hsï_ (Džutse, Džufutse 1130-1200 j.Kr.),
arvossapidetyin klassillisen kirjallisuuden kiinalaisista
selittäjistä, sanoo Ta Hsio:ta _Suurten Opiksi_, eräs toinen
selittäjä _Suuren Tien Opiksi_. Niin tärkeänä pidetään sen
aatesisällystä, että keisarivallan aikana keisarin neuvonantajia ja
pääministereitä sanottiin _Suuren Opin Tohtoreiksi_ (Tā Hsiō Šzï).
Suuren Opin varsinainen teksti lienee Kungtutsen oma kirjoittama.
Se on parasta niiden harvojen kirjallisten esitysten joukossa mitä
Kungfutse on jälkeensä jättänyt. Hänen tekstinsä on hyvin lyhyt; se
sisältää vain 205 kiinalaista sanamerkkiä. Tähän lyhyeen, kylläkin
monihaaraiseen runkoon, on Kungtutsen oppilas _Tsengtse_ (Tsengfutse)
selityksillään sovitellut lehviä ja kukkia. Tämäkään pieni teos ei
ole säilynyt kokonaisena. _Džu Hsi_ on täyttänyt puuttuvan paikan
opettajansa _Dž'engtse:n_ mietelmillä.
2) '_Kungjutsen Keskustelut_' (_Luen Y, Len Y_) sisältäisi
kiinalaisen nimensä mukaan vain '_Keskusteluja_', mutta kun
päähenkilönä keskusteluissa esiintyy Kungfutse itse, jolta
hänen oppilaansa, ja monet muutkin, kyselevät lähempiä tietoja
kaikenlaisista hänen oppiaan koskevista asioista, niin pidämme
ylläolevaa kirjan nimen suomalaista muotoa senvuoksi oikeutettuna.
Kirjassa ei kuitenkaan ole vain Kungfutsen omia opetuksia, vaan
myöskin monen hänen oppilaansa mielipiteitä. Edellä on jo esitetty
teokseen sisältyvä _Tzï Kung:in_ kiittävä arvostelu mestaristaan.
Teos on syntynyt nähtävästi siten, että Kungfutsen oppilaat
mestarinsa kuoleman jälkeen toivat kukin muistiinpanonsa, jotka
sitten järjestettiin yhdeksi kokonaisuudeksi. Senvuoksi saa tästä
teoksesta parhaan kuvan Kungfutsen opetuksista ja elämästä.
Edellä on jo esimerkkejä teoksen yksityiskohtaisista Kungfutsen
elämänkuvauksista. Esitys on kuitenkin hajanaista, yhteyttä vailla,
yksi kysyy yhtä toinen toista; kysymykset ja vastaukset ovat liitetyt
perätysten ilman mitään lisäselityksiä. Joka tapauksessa on tämä
Kungfutsen elämänkuvauksena mitä mielenkiintoisin.
3) '_Kultainen Keskitie_' (_Džung Jung_, 'Ainainen Oikea') on
nimensä puolesta kiinalaistenkin ajattelijain keskuudessa monin
tavoin tulkittu, mutta ei kuitenkaan niin olennaisesti vastakkaisiin
suuntiin kuin länsimaisissa esityksissä. Käyttämämme suomalainen nimi
on jonkin verran vapaa käännös, mutta asiallisesti kuitenkin oikea.
Teos on Kungfutsen pojanpojan _K'ung Džï:n_ (Tzi Szï) kirjoittama.
Edellä on siitä lainattu Kungfutsea kiittävä lauselma. Teoksen alussa
julkilausutaan kungfutselainen käsitys ihmisluonnon hyvyydestä. "Sitä
minkä Taivas on meille antanut, sanotaan Ihmisen Luonnoksi" (_Hsing_).
Mukautumista tähän luontoon sanotaan (Oikeaksi) Opiksi (_Tao_, tie).
Oikean opin kehittelemistä sanotaan Opetukseksi (_Džiao_, opetus,
oppi).
Tämä pienehkö teos on pääasiallisesti uskonnollissiveellistä
sisältöä, sen sijaan että muissa Neljän Kirjan teoksissa, varsinkin
ensimmäisessä ja viimeisessä, kiinnitetään niin paljon huomiota
valtio-oppiin.
4) _Mongtse_ (Mengtse, Mencius), on kiinalaisten virallisen
arvostelun mukaan 'Toisen Arvoasteen Viisas' (Jā Šeng); Kungfutse
on tietysti "Kaikkein Viisain" (Drï Šeng). Mongtse syntyi noin sata
vuotta Kungfutsen kuoleman jälkeen ja eli 83 vuoden vanhaksi (372-289
e.Kr.). Hänen teoksellaan ei ole muuta nimeä kuin tekijän nimi. Tämä
teos sisältää seitsemän lukua, joista kukin jakautuu kahteen osaan.
Se on laajempi kuin kolme muuta Neljän Kirjan teosta yhteensä.
Teoksen sisällys on ensi kädessä valtio-oppia ja yhteiskunnallisten
kysymysten käsittelyä. Uskonnollinen puoli väistyy Mongtsella
vielä enemmän sivuseikaksi kuin Kungfutsella. Opin ihmisluonnon
ehdottomasta hyvyydestä vie Mongtse äärimmäisyyteen asti.
Valtio-opissaan hän tehostaa kansan oikeuksia, täydennykseksi
Kungfutsen yksipuolisille ruhtinasopeille. Kungfutsen siveysoppia
puoltaa Mongtse kaikin voimin. Kuvarikas ja tenhova kirjoitustyyli
sekä rohkea ja miehekäs esitystapa tekevät Mongtsen mitä
mieluisimmaksi luettavaksi länsimaalaisillekin.
* * * * *
Kolme '_Neljän Kirjan_' teoksista on siis Kungfutsen jälkeläisten
ja oppilasten kokoilemia pääasiallisesti Kungfutsen ajatelmista,
keskusteluista ja opetuksista. Neljäs lienee, ainakin suureksi
osaksi, Mongtsen itsensä kirjoittama, vaikka teoksen lopullinen
muoto on nähtävästi hänen oppilaidensa työtä. '_Viiden Kaanonin_'
teoksista on neljä Kungfutsen toimittamaa. Hänen omaa kirjoittamaansa
on niissä, kuten olemme nähneet, sangen vähän: Vain Kevään ja Syksyn
lyhyt teksti, Historiakirjan esipuhe, muutamia lisäyksiä Ennekirjaan
ja joitakuita kappaleita Seremoniakirjaan. Sen lisäksi lienee Neljän
Kirjan ryhmässä Suuren Opin lyhyt teksti suoraan Kungfutselta.
Vaikka Kungfutsen omat kirjalliset esitykset supistuvat hyvin
vähiin, niin on hänen merkityksensä tekstikriitikkona ja Viiden
Kaanonin toimittajana sangen suuri. (Vaikka Seremoniakirja nykyisessä
muodossaan ei ole hänen toimittamansa, niin hän on, kuten edellä on
sanottu, määräävästi vaikuttanut sen sisällykseen; senvuoksi puhutaan
Kungfutsesta Viiden Kaanonin toimittajana).
Näiden teosten varsinaisia kirjoittajia on miltei lukematon joukko,
joista useimmista on aivan mahdoton tietää yhtään mitään, varsinkaan
kolmen ensimmäisen Kaanonin kirjoittajista.
Aikaan nähden nämä teokset ovat alkuaan kirjoitetut noin kahden
tuhannen vuoden kuluessa (2300-300 e.Kr.) -- lukuunottamatta
Seremoniakirjaa, jonka viimeiset lisäykset saattavat olla kirjoitetut
noin 200 vuotta jälkeen Kristuksen syntymän. Nykyisen muotonsa
nämä kahdeksan teosta ovat saaneet kuitenkin verrattain lyhyenä
aikana, noin kahden sadan vuoden kuluessa (500-300 e.Kr.) (Silloin
emme tietysti ota huomioon niitä vajauksia, vieläpä asiallisia
muutoksiakin sisällykseen ja järjestykseen nähden, joita vaino ja
hävitykset ovat tuottaneet. Vieläpä niin myöhään kuin 12:nnella
vuosisadalla jälkeen Kristuksen järjestelee _Džu Hsi_ klassillisen
kirjallisuuden tekstiä, harjoittamiensa huolellisten tutkimusten
perustuksella, ja täyttääkin puuttuvia paikkoja.)
_Kunnioituksenkirja_ (_Hsiao Džing_, 'Kunnioituksenkaanon') on
kymmenes kungfutselaisista klassillisista teoksista. Tämä on yhtä
hämäräperäinen syntyynsä nähden kuin Seremoniakirjakin. Virallisesti
väitetään näiden kummankin teoksen syntyneen ensimmäisellä
vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua, mutta hätäisinkin silmäys
niiden kielelliseen asuun asettaa ne paljon myöhäisemmiksi. Kun
varsinkin Kunnioituksenkirjan kautta valtakunnan hallitseminen on
tuntuvasti tullut helpommaksi, niin on Kiinan keisareilla ollut
syytä asettaa näiden teosten synty jotenkin samanaikuiseksi muiden
klassillisten teosten kanssa.
Kirjoittajaksi mainitaan teoksen oman esityksen mukaan, Kungfutsen
oppilas _Tsengtse_, sama henkilö, jonka olisi pitänyt kirjoittaa
Suureen Oppiinkin selittävä osa. Senvuoksi on tämä oppilas saanut
keisarillisella määräyksellä komean nimen 'Kungfutsen Julkituoja',
'Viisaan Tulkki' (Dž'uan Šeng). Hyvin luultavasti tällainen teos
syntyikin samoihin aikoihin toisten klassillisten teosten kanssa,
mutta hävisi sitten 'Ensimmäisen Keisarin' tulenliekkeihin -- ainakin
samoja asioita silloin käsiteltiin, ovathan ne kungfutselaisuuden
keskeisimpiä.
Nykyinen teksti on Kiinan kirjallisuuden 'Augustusajalta',
T'ang-hallitsijasuvun (618-907 j.Kr.) _Hsyen Tsung_-keisarin
(712-756) toimesta syntynyt. Virallisesti väitetään, että silloin
löydettiin alkuperäinen teksti. Kirjan arvoa on tahdottu tehostaa
antamalla sille korkein mahdollinen 'kaanonin' nimi (Džing), joten
se nimensä puolesta olisi asetettava 'Viiden Kaanonin' sarjaan.
Epäilyttävä syntyperä ja myöhäsyntyisyyttä osoittava tyyli ovat,
teoksen ansioista ja keisarillisista määräyksistä huolimatta,
vaikuttaneet sen, että Kunnioituksenkirja on kuin onkin jossain
määrin alemmassa arvossa kuin nuo yhdeksän muuta teosta. Teoksen
sisällyksestä saa hyvän käsityksen sen alkusanoista: --
"Kun Džung Ni oli eräänä päivänä monista toimistaan vapaa, sanoi
hän Tsengtselle, joka seisoi lähettyvillä: 'Vanhoilla Viisailla oli
mainio menetelmä, jonka avulla kansa eli sovussa ja rauhassa, eikä
ylempien ja alempien kesken ollut mitään soraääniä; -- käsitätkö
mikä se oli?' Tsengtse nousi ylös ja vastasi: -- 'Minä olen huono
ymmärtämään; kuinka voisin huomata sitä?' 'Istu sitten', sanoi
Mestari, 'minä opetan sinua. Lapsenkunnioitus on kaikkien hyveiden
perustus; siitä alkaa kaikki moraali. Meidän ruumiimme, jokaista
hiussuortuvaa ja ihonpoimua myöten, ovat vanhempien perintöä, eikä
niitä saa turmella tai vahingoittaa. Tämä on lapsenkunnioituksen
alku. Kun olemme hyveenharjoituksen tiellä saavuttaneet
luonteenlujuutta ja jättäneet hyvän nimen jälkimaailmalle on tämä
lapsenkunnioituksen lopullinen päämäärä. Se alkaa vanhempien jalkain
juuressa, jatkuu ruhtinaan.palveluksessa, ja päättyy kypsyneen
elämänkäsityksen muodostamisessa'."
Kunnioituksenkirjan kaikki kahdeksantoista lyhyttä lukua kehittelevät
johdonmukaisesti tätä ajatusta, osoittaen yksityiskohtaisesti, mitä
tämä perusaate, _Hsiao_, kussakin elämänasemassa olevalta vaatii,
'Taivaanpojasta' ja prinsseistä alkaen virka- ja lukumiehiin sekä
alimpaan rahvaaseen asti.
'_Hsiao_' on yhdistys sanoista _Lao_ (kunnianarvoisa, vanha) ja _Tzï_
(poika, lapsi). Merkkiyhdistymä on tehty siten, että Tzï on asetettu
Lao:n alapuolelle: 'Poika (lapsi) kunnianarvoisan vanhuksen jalkain
juuressa', sen voi lukea merkin rakenteesta. Muuta merkitystä ei
tällä sanalla olekaan kuin lapsen kunnioitus vanhempiaan, myöskin
äitiä, kohtaan, sekä siitä johdettu kaiken esi- ja arvovallan
kunnioitus. Asia on tietysti sen arvoinen, että se on tarvinnut oman
terminsä, erikoisen sanamerkkinsä. Myöskin merkin äänneasu lienee
syntynyt samalla tavoin: Tzï-lao > Džiao > Hsiao.
Vielä on mainittava yksi kungfutselaisuuden peruskirjoista.
_Pyhä Julistus_[21] (_Šeng Y_) on nykyisessä muodossaan kolmen miehen
työn tulos. Mandžulaisen hallitsijasuvun toinen keisari, _K'ang Hsi_
(1662-1723), kirjoitti ensin (1670) kuusitoista seitsenmerkkistä
mietelausetta, joita aluksi pidettiin virastohuoneiden
seinäkoristeina. Sittemmin hänen poikansa ja seuraajansa _Jung
Džen_ (1723-1736) kehitteli näitä ajatuksia ja julkaisi teoksen
hiukan helpommalla kirjoitustyylillä v. 1724. Eräs korkea virkamies
_Uang Jiu P'u_ käänsi nämä ajatukset sitten yleispuhekielelle (Kuan
Hua), liittäen esitykseensä runsaasti sananlaskuja, jokapäiväisestä
käytännöstä otettuja lauseparsia ja kirjatermejäkin. Siten on teoksen
kieli -- vaikka sitä voi korvan avulla ymmärtää -- rikkaampaa kuin
konsanaan puhekieli.
Teos on siis ainoalaatuinen kungfutselaisen kirjallisuuden
joukossa sikäli että se on nykyisessä muodossaan kirjoitettu
yleispuhekielellä, eikä kirjakielellä (Uen Li).
Teoksen täydellinen nimi on, Pyhän Julistuksen Avarain Opetusten
Suora Selitys, (Šeng-Y Kuang-Hsūin Drï-Kai), jossa kolme eri osaa
viittaavat kolmeen kirjoittajaan.
Sisältöönsä nähden teos edustaa täysin kungfutselaisia ajatuksia,
liittyen lähinnä Kunnioituksenkirjaan. Esitys on kuitenkin vieläkin
käytännöllisempää ja jokapäiväisempää. Teosta on luettu ja selitetty
viimeisen hallitsijasuvun aikana jokaisen kuukauden 1:nä ja 15
päivänä jokaisessa kaupungissa, jopa kylässäkin, julkisesti kansalle.
Se on siis kungfutselaisuuden _kansanvalistuskirja_, samanlainen kuin
taolainen Korkeimman Kaitselmus (Palkinto- ja Rangaistusoppi, T'ai
Šang Kan Ing P'ien).
On luonnollista, että mandžulainen hallitushuone on ennenkaikkea omaa
asemaansa tahtonut tukea tämän teoksen avulla. Jumalasta puhutaan
tässä yhtä vähän kuin aito kungfutselaisuudessa konsanaan. Sen
sijaan on teoksessa sydämellisiä kehoituksia hyveenharjoitukseen.
Kirjassa ilmenee yhtä hyvin jaloa ajattelua ja yleviä opetuksia kuin
hajamielisyyttä ja lapsellisuuttakin. Tämänkin teoksen kautta voi
oppia tuntemaan kungfutselaisen luonnetta ja elämänkatsomusta sangen
paljon.
2.
KUNGFUTSELAINEN KOULUOPETUS.[22]
Kun edellämainitut Kungfutsen toimittamat teokset ovat olleet
oppikirjoina Kiinan kouluissa meidän päiviimme saakka s.o. noin
2000 vuotta, niin Kiinan vanhaa kouluopetusta voidaan täydellä
syyllä sanoa kungfutselaiseksi, ja sen lyhyt kuvaaminen lienee tässä
paikallaan.
Kiinan vanha koululaitos on kehittynyt ammoisista ajoista jotenkin
yhtenäisesti omaan suuntaansa, kunnes se vuonna 1905 lopullisesti
kumottiin ja länsimainen, melkeinpä täysin amerikkalainen järjestelmä
asetettiin sijaan. On siis mielenkiintoista hiukan tarkastaa tuota
epäilemättä kauimmin seurattua lukusuunnitelmaa.
Tasaluvuin voimme sanoa vanhan opetusjärjestelmän olleen voimassa
noin 4000 vuotta. Tässä tapauksessa olisi otettava asiallisesti
tosina Historiakirjan kertomukset Jao:n ja Šuen:in opetustoimesta.
Mutta jos asetamme Kiinan historiallisen ajan Džou-hallitsijasuvun
alkuun, niin siinäkin tapauksessa on seurattu tuota vanhaa
opetusjärjestelmää noin 3000 vuotta.
On selvää, että alkuaikoina oli opetus hyvinkin alkeellista ja
epäyhdenmukaista, mutta jo Kristuksen syntymän ajoilta se alkaa saada
yhä enemmän omintakeisen luonteensa, yhdessä Kungfutsen palvonnan
kanssa. Täydellisen hahmonsa saavutti tuo Kiinan opetuslaitokselle
niin ominainen tutkintojärjestelmä Tang-hallitsijasuvun aikana,
600-900 j.Kr. Valmiiksi avattua uomaa kuljettiin sen jälkeen
opetustyössä runsaasti 1000 vuotta. Uomaa kyllä laajennettiin
ja syvennettiin jonkun verran aina siihen saakka kunnes suunta
lopullisesti muuttui.
Yksi seikka on ollut opetustyössä täsmälleen sama aivan alusta
alkaen. Se on _opintojen tarkoitus_. Ja tässä on yksi Kiinan
kasvatustyön omaperäisiä aatteita. Opintojen tarkoitus on aina
ollut valtion virkoihin valmistuminen. Ja virkamiesurakin on ollut
yksipuolisesti hallitsemista, joskin kiinalaisen piiripäällikön ja
maaherran tehtävät ovat olleet monipuolisempia kuin länsimailla,
käsittäen m.m. oikeuden käytön ja sotataidonkin. Valtion lujuuden
kannalta katsoen on opintojen tällainen tarkoitusperä ollut
varmaankin eduksi.
Toinen merkittävä piirre Kiinan kasvatustyössä on yksipuolinen
_tutkimismenetelmä_. Valtio pitää vain huolen hedelmien korjaamisesta
välittämättä vähääkään puiden istuttamisesta ja hoidosta. Tai ilman
kuvaa käyttäen: Koulut ja opinnot ovat kokonaan yksityisharrastuksen
varassa, valtio tutkii vain opiskelijain kyvyt ja taidot. Oikeastaan
Kiinassa ei olekaan ollut kouluja, eipä juuri opettajiakaan
meikäläisessä mielessä, ainoastaan vain oppilaita ja tutkintoja.
Oppilaat etsivät ja paikkaavat opettajansa, sikäli kuin sitä katsovat
tarvitsevansa. Kouluhuone saadaan tilapäisesti milloin mistäkin:
temppeleistä tai yksityisasunnoista.
Vielä tahtoisimme mainita kiinalaisten opinnoille erittäin kuvaavaksi
_suuren kunnioituksen sivistystä kohtaan_. Tämä kunnioitus ilmenee
opettajan rajattomassa arvovallassa ja kaikkien kansankerrosten
yleisessä arvonannossa sivistyneitä kohtaan. Niinpä Kiinassa esim.
jaetaan ihmiset neljään luokkaan, joista ensimmäisenä mainitaan
lukumiehet: _Szï, Lung, Kung, Šang:_ Oppineet maanviljelijät,
työmiehet ja kauppiaat. Monet sananlaskut korottavat lukutyön
taivaaseen asti. Tämä suunnaton opin kunnioittaminen on varmaan
tuntuvasti lisännyt oppilaiden innostusta opintoihin ja korvannut
kehnoja opetustapoja.
Edelleen tahtoisimme pitää Kiinalaisten opinnoille tunnusmerkillisenä
miltei _yksinomaista äidinkielen viljelemistä_. On kuvaavaa, että
sama sana, _Uen_, merkitsee sekä kirjakieltä että sivistystä.
Kun kielen kirjallinen käyttö pääsi sivistyksen varsinaiseksi
sisällykseksi -- kuinka surkea hengen köyhyyden tuntomerkki! --, niin
ei ole ihme, että kiinankielestä lopulta saatiin niin monimutkainen
hengentuote sekä yksityisiin ajatuksenilmaisuvälineisiin että
lauserakenteeseenkin nähden.