XVI.

Aamiaiselta päästyä päätettiin lähteä meren rantaan. Erik Horn läksi

edeltä pikku Erikin ja Marfan kanssa. Helena lupasi tulla heti, kuin

ehti vain pukeutua. Yhtymäpaikaksi määrättiin venesilta suuren

kävelytien varrella. Erik astui, taluttaen poikaansa kädestä, alas

pengermältä toiselle heisipuu- ja rantaputki-pensaikkojen välitse,

joissa oli pikku kukkia ryhmittäin. Hän lähestyi kalpeaa miestä, joka

väristen istui auringon paahteessa, kyyristyneenä ruusujen keskeen,

hänen, joka, kuoleman merkki otsallansa, haaveksien katseli ylös

Koshelskyn huvilan kuistille, jossa elämä liikkui kauneimmassa

muodossaan, nuorena ja kauniina äitinä.

Erik oli jo aivan lähellä herra Tsherebatshovia, kuin pienokainen

äkisti tempasihe irti hänen kädestään ja juoksi sairaan luo. Erik oli

aikonut mennä hänen ohitsensa, mutta nyt hänet äkisti valtasi

kummallinen vienouden ja säälin tunne, seassa myös jotakin siitä

etevämmyydestä, jota kaikin puolin terve aina sydämmensä syvyydessä

tuntee sairasta kohtaan. Niinpä hän meni Tsherebatshovin luo, esitti

itsensä ja pyysi anteeksi, että oli edellisenä iltana tahtomattansa

häirinnyt häntä hänen esittelyssään.

Tsherebatshov tervehti kohteliaasti Erikkiä ja hänen poikaansa.

Keuhkotautisen raskas katse leimahti, kaksi tarkkarajaista, punaista

leimaa kohosi hänen poskilleen ja koneen tapaisesti, ikään kuin

uneksien, ojensi hän kätensä tervehdykseen. Näytti siltä, kuin hän

olisi tarvinnut aikaa soittaakseen kokoon kaukana harhailevia

ajatuksiaan, sillä vasta sitte, kuin ensin oli hyvän hetken puhutellut

Hornia aivan jokapäiväisillä korusanoilla, kääntyi hän hänen puoleensa,

kasvot jonkun verran elävinä.

Erikistä tuntui, kuin olisi Tsherebatshov äkisti sanonut itselleen:

-- Vai niin, sinä olet siis Helena Nikolajevnan mies; no, tuleepa

hauska nähdä, mitä sinussa oikeastaan on. Mutta tämäkin silmänräpäyksen

ajaksi leimahtava tarkkaavaisuus kuoli äkisti kuin kirjava perhonen,

joka lentää palavaan liekkiin, polttaa siipensä ja putoaa maahan kuin

kiemurteleva mato.

Lopettaakseen keskustelua kysyi Erik tietä rantakäytävälle.

-- Minä olen menossa sinne, vastasi Tsherebatshov; jos sallitte, saatan

minä teitä.

Ja kaikki astuivat vitkalleen rinnettä alas käytävälle paitsi pikku

Erik, joka juoksi parin sylen päässä herrain edellä, koko ajan Marfan

vartioimana ja puhelullaan huvittamana.

-- Te olette etevä taiteilija, on minun vaimoni sanonut, alkoi Erik.

-- Niin, vastasi toinen hymyillen, minä olin aikoinani sekä etevä että

taiteilija; nyt on kaikki ohitse siitä asti, kuin lakkasin uskomasta

taiteesen ja itseeni.

-- Minä en käsitä, ettekö usko itsellänne olevan kykyä taiteesen vai

ettekö usko taidetta itseään?

-- En kumpaistakaan. Näettekö, sairaat puhuvat mielellään itsestänsä.

He ovat itsekkäitä paljon suuremmassa määrässä kuin muut, ja juuri sen

tähden on tervetten niin vaikea sietää heitä. Niin, niin se tosiaan on,

minä olen sen itse kokenut. No niin, koska te kysytte, niin minä

vastaan. Minä en yleensä usko mitään. Minä olen niitä miehiä, joita

arvatenkin olette usein tavanneet Venäjällä, niitä arvostelevia,

epäileviä ja sen tähden suuriin tekoihin kykenemättömiä -- lyhyesti

sanoen nihilistejä. Niin, käsittäkää sanani oikein, en niitä halpoja,

törkeitä pahantekijöitä, joissa petomaisuus ja siihen taipumus

kehittyvät samassa määrässä, kuin heitä pettää usko elämään, sen

tarkoituksenmukaisuuteen, jopa sen välttämättömyyteenkin. Ei, minä olen

epäilijä, pessimisti kuin kaikki maailman hienoimmat ja jaloimmat

henget aina siitä ajattelijakuninkaasta, joka huomasi kaiken olevan

katoavaisuutta ja turhuutta, hamaan Schopenhaueriin asti. Yhteen asiaan

uskoin minä kauimmin: taiteesen. Mutta ehkä teitä väsyttää kuulla minun

ajatusteni leikkiä? Näettekös, minä olen jo poissa tästä elämästä,

tästä maailmasta. Ei minulla ole täällä mitään tekemistä. Käteni eivät

enää tottele minua, maalilautanen painaa minua, voimat pettävät.

Ainoastaan yksi maailma on minulla vielä, jossa liikun yhtä vapaasti

kuin ennenkin. Niin, ehkäpä hermojeni herkkätuntoisuuden ja ajatusteni

ainaisen harjoituksen tähden vapaamminkin ja helpomminkin kuin terve

ihminen. Se on ajatusten maailma.

-- Minä pyydän, jatkakaa, minun vaimoni on kirjoittanut teistä, minä

olisin kiitollinen, jos saisin kuulla...

-- Ei, minä se kiitän ja minä se olen kiitollinen. Ainoastaan silloin,

kuin saan selitellä ajatuksiani, tunnen vielä eläväni tässä kauniissa,

mutta hirvittävässä maailmassa -- muuten istun untelona kuin paleltunut

varpunen. Ajatus tulee selväksi vasta silloin, kuin se puetaan

sanoihin. Sana se on ajatuksen selvitys, sen muoto, vaikkapa paha kyllä

myös sen rajoitus, sillä ajatus eräissä tapauksissa menee sen rajan

ulkopuolelle, jossa sanat loppuvat.

Näettekös, minun mielestäni on taide ainoa totinen, ainoa pysyväinen

maailmassa, ainoa, jonka perään kannattaa pyrkiä täällä alhaalla,

ainoa, josta ei voi olla mitään eri mieliä. Uskonlauseittemme kyllä

pitäisi olla kaikkein varminta, kuin meillä on, mutta joka

kolmantenasadantena vuonna muodostellaan ne uusiksi, kuin sitä ennen on

kidutettu, vainottu ja poltettu toisiaan. Meidän autuudentoivollamme,

kuten papit sanovat, on kevyt ankkuri. Uskon lauselma, jonka me

tunnustamme ja hyväksymme, hyljätään ja tuomitaan Roomassa, Genevessä,

Erfurtissa, ja päin vastoin, ja vielä tänäkin päivänä on vastaus

löytymättä Pilatuksen kysymykseen: mikä on totuus, eikä suinkaan sen

tähden, että siihen ei olisi koskaan kukaan vastannut, vaan sen tähden,

että vastauksia on niin kovin monta. Taide on vahvempi kuin roomalainen

oikeus, lujempi kuin 89:n perusteet. Mitä on jäljellä Kreikanmaan,

Rooman, Arabialaisten tavoista, laeista, yhteiskuntalaitoksesta ja

vallasta? Ei muuta kuin Sofokleen murhenäytelmät, Venus Milolainen,

Virgiliuksen runot, Tuhat ja yksi yötä -- yksin satukin elää kauemmin

kuin todellisuus. Renaissansin taisteluista, voitoista, uskosta, opista

ja väitelmistä on jäljellä Dante, Rafael, Leonardo da Vinci. Ja kuin

nykyaikainen Europpa hajoaa liitoksistaan ja kukistuu, jää sen haudalle

muistopatsaiksi Hamlet, la Mancan ritari, Rousseaun Emile, Mozart ja

Faust. Yhteiskuntalaitos, uskonto, lait, jopa siveysoppikin

vaihtelevat, ainoastaan taide on pysyväinen, kukistumaton, kuolematon,

ainoastaan sitä kannattaa tavoitella. Kaikki muu on utukuvia,

mielikuvituksen luomuksia, jotka haihtuvat kuin aamusumu auringon

paistaessa niihin. Kaikesta muusta, mineralogiasta, botaniikasta,

fysiikasta, voi olla eri mieliä ja kaikki se on muuttuvaista, ja jos

siinä on jotakin totta, on se olemassa ainoastaan sitä varten, että

muodostaisi niitä nesteitä ja sitä mehua, joiden äärimmäinen tarkoitus

on kasvin ravitseminen, sen kasvin, joka kannattaa elämän ja

sivistyksen kukkaa: taidetta.

Ainoastaan taide on pysyväinen ja verraten kuolematon. Niin, paha

kyllä, ainoastaan verraten kuolematon, sillä se on lakkaamattomassa

riidassa kaikkivaltiaan, julman luonnon kanssa. Luonto on meidän

kiukkuinen vihollisemme, riidatta ja taistelutta ei se anna meille

mitään, ei Feidiaan kuvapatsaita, ei Mozartin musiikkia, ei

Shakespearen draamoja. Lyhyen, hengästyksiin asti hätäisen, taistelevan

elämämme ajaksi riistämme nämä aarteet, nämä hengen lahjat itsellemme,

ja voi meitä, jos hetkeksikään jätämme ne suojelematta ruosteelta ja

koilta, kosteudelta ja kuumuudelta. Luonnon tutkijat sanovat, että, jos

meidän maatamme eivät pilvet verhoaisi, yksi yö riittäisi sen lämmön

haihtua pois niin tyyten, että tämä ihana kiertotähtemme muuttuisi

jäämöhkäleeksi. Ja minä sanon, että, vaikka tuhannet säilyttävät ja

suojelevat, mitä muutamat ovat luoneet ja meille antaneet, ne aarteet

kuitenkin murenevat päivä päivältä. Unhotuksen verho on kerran peittävä

niitä, tuli kuluttaa ne, kosteus hajoittaa ne. Miksi siis uskoa noiden

haurasten esineiden pysyväisyyttä, jotka ijankaikkisuuden reunalla

muodostuvat tomusta ja joutuvat sellaisten päiväkauden eläväin

korentojen suojeltavaksi kuin me. Hirmuinen luonto heittää

lemmettömästi meidät ulos maailmaan samoin, kuin sydän viskaa

valtimoihimme pisaran verta, pitämättä vähääkään lukua siitä, antaako

tämä pisara voimaa aivojemme soluille aiheeksi hyvään vaiko pahaan

tekoon. Ja vieläkin julmempaa: ainoastaan meille on annettu kykyä luoda

taideteoksia, joita me kaikin tavoin puolustamme luonnon kaikkivaltaa

vastaan, vaan jotka se kuitenkin aikain lopussa väkisin ottaa meiltä.

Katsokaas, nämä kiusaavat ajatukset ovat musertaneet minun taiteeni

jo kauan ennen, kuin ne näkymättömät voimat, jotka nyt tekevät

hävitystyötänsä minun sisälläni, ovat päässeet tarkoituksensa perille.

Ja kun kaikki ajattelu johtaa meitä siihen, että elämä on taistelua

harhakuvista, taistelua suuresta "ei mitään", niin minä kuten tuhannet

muut, jotka eivät ole tahtoneet vaipua epikurolaisten törkeään oppiin

-- kuten tiedätte, epäilijät helposti siirtyvät Epikuron ihailijoiksi

-- olen siirtynyt spiritismin alalle. Se muuten on huono sana, ei

ollenkaan vastaava ajatusta, jota se edustaa.

-- Tiedättekö, Eugen Aleksandrovitsh, onpa tämä kummallista, sanoi Erik

hymyillen: minä olen nähnyt arot, olen kuullut puhuttavan venäjää

ympärilläni, olen ratsastanut kilpaa pohjatuulen kanssa; mutta niin

elävästi kuin nyt teitä kuullessani en ole koskaan tuntenut olevani

Venäjällä; tässä minulle mieluisessa maassa, jossa olen elänyt ja

taistellut niin monta vuotta. Joku suuri ajattelija on teistä kerran

sanonut, että te juoksette nuoran päähän asti. Te ette pelkää

johtopäätöksien liiallisuuksia. Ei hyvässä eikä pahassa kukaan pääse

nykyään niin pitkälle kuin te. Mutta te tavoittelette mielikuvituksen

haaveita, jotka ovat saavuttamattomia. Katsokaa itse omia johtajianne

ja minkä eteen he työskentelevät. Eräät heistä, slavofiilit, tahtovat

painaa yhtäläisyyden leimaa 115 miljoonaan ihmiseen teidän maassanne.

Se on hyödytöntä, tarpeetonta ja mahdotonta, sillä yhteys ei ole mikään

yksimuotoisuus, yhteys on ihmisten sydämmessä, ja sitä ei saavuteta

väkivallalla, vaan sovittelemalla... Osa taistelee hävittämisopin

puolesta, rakentaakseen nykyisten olojen raunioille kenties minkä

tuulentupaisen valtiomuodon. Osa tahtoo tarttua miekkaan slaavilaisten

veljein hyväksi; uskokaa, se on kaksiteräinen miekka, joka haavoittaa

omaa herraansa. Sen sivaltaminen on lämmin, suuri ja jalo ajatus, mutta

se on nurinpäinen, hyödytön, se tulee kalliiksi. Se kääntää vain

huomion pois siitä, joka on lähinnä, mitä täytyy tehdä kotona,

kotimaassa, pois tuosta ikävästä, jokapäiväisestä, vaivalloisesta,

josta ei kukaan puhu, joka tapahtuu hiljaisuudessa ja kenenkään

huomaamatta. Eugen Aleksandrovitsh, te olette kauas katsova mies ja

näette suuria, etäisiä katsottavia, mutta lankeette edessänne olevaan,

pieneen myyrän multaläjään. Ja myyrän multakasa on köyhä mushikka

kylässään, jossa hän tehdä raastaa työtä jokapäiväiseksi leiväkseen.

Siinä on se velvollisuus, joka on lähinnä, siinä on työ, joka...

Erik Horn ja Eugen Aleksandrovitsh katselivat ääneti tuolla ulkona

vieriviä, suuria, vihreitä laineita, kuinka ne likempänä muuttuivat

välkkyvän sinisiksi ja lähinnä rantaa kimaltelevana ainejoukkona kuin

sula emalji ja kulta juoksivat väriään vaihdellen ja vavisten rannan

kiville. Kivien luona leikitteli pikku Erik raakun kuorilla ja

hiekalla, vapaana kaikista maailman huolista. Ylhäällä ilmassa oli

sitte jotakin, joka veti sen koko huomion puoleensa. Äkisti juoksi

poikanen isänsä luo.

-- Papinka, papushka, kas kas -- ja pienellä, paksulla sormellaan

osoitti se kohti taivasta. Erik ja sairas katsahtivat ylös. Korkealla

ilmassa näkyi joukko muuttolintuja, jotka kiilan muotoisessa

järjestyksessä lensivät kohti pohjoista.

-- Ne ovat kurkia, jotka taas matkustavat ylös Suomeen, kaukaiseen

pohjolaan, sanoi Eugen Aleksandrovitsh.

Horn katsahti vielä lintuihin. -- Sinne Suomeen minä en enää koskaan

pääse, ajatteli hän surumielin itsekseen. Hän tunsi katselleensa

korkeita, kaukaisia pyrintöjä kuten tuo kauas katsojakin, vaan

jättäneensä hyödyllisen työn, joka on välttämätöntä, jättäneensä sen

maan, jossa hänen lapsensa pitäisi kasvaa.

-- No, rakas Erik, kuului Helenan ääni, onko ihme, että olen saanut

tarhaan etsiä sinua täältä alhaalta, sinähän olet aivan yläilmoissa,

olet vallan muuttanut ylös pilvilinnoihin. Hyvää huomenta, Eugen

Aleksandrovitsh. Ja sinä, äidin pikku Erik, mitä sinä sieltä ylhäältä

tähystelet?

Kaikki heräsivät unelmistaan. Eugen Aleksandrovitsh tervehti

kohteliaasti ja kunnioittavasti. Helena kävi istumaan Erikkinsä

viereen.

-- Me katselemme, kuinka kurjet muuttavat kotiin Suomeen, sanoi Erik,

äänessä hiukkanen mollisointua, josta Helena saattoi arvata hänen

ajatuksensa.

-- Ja siitä sinä jo saat koti-ikävän, vaikka vasta eilen tulit vaimosi

ja lapsesi luo. Eugen Aleksandrovitsh, jatkoi hän, tiedättekö, että

minä olen äärettömän mustasukkainen jotakuta kohtaan, joka niin

kokonaan vetää puoleensa minun mieheni ajatukset ja tunteet, että ei

enää voi sanoa hänen kuuluvankaan minulle. Hänen enin aikansa ja paras

aikansa kuluu sen jonkun tykönä. Me saamme ainoastaan jäljelle jäävät

murut, joita se joku ei tahdo eikä tarvitse.

-- Ja kuitenkin, sanoi Erik katkerasti, jätän minä kaikki, seuratakseni

sinua.

Eugen Aleksandrovitsh, herkkätuntoisempi kuin paras sismograafi, joka

ennustaa tulevia maanjäristyksiä, oli istunut ääneti koko tämän ajan.

Nyt hän nousi ja sanoi jäähyväset, puristaen Erikin kättä. Puolisot

jäivät kahden kesken. Keskellä häikäisevän kirkasta, lämpöistä auringon

paistetta oli synkkä varjo hiipinyt heidän päällensä, heidän väliinsä.