XV.

Ja nyt on hiljaista Koshelskyn huvilassa. Erik Horn tarttuu vaimonsa

käteen, silittelee ja suutelee sitä ja menee hänen kanssansa siihen

huoneesen, jossa heidän poikasensa nukkuu pienessä vuoteessaan. Ja

Marfa, puolisiivoton ja puolialaston kuten aina, nousee kiireesti ylös.

-- Ah, herra, herra, sanoo hän hämmästyen ja yrittää suutelemaan hänen

kättänsä, terve tuloa, teidän armonne. Ylpeästi näyttää hän pikku

Erikkiä, joka makaa niin hiljaa, kaunis hymy suun ympärillä, joka on

piirteiltään kuin Amorin jousi. Lapsuus herättää eloon uinailevan

myötätuntoisuuden, virittää raikkaita, onnellisia tunteita terveissä

luonteissa.

Ja suuri Erik on iloinen ja unhottaa kaikki. Hän pusertaa vaimonsa

kättä ja suutelee lapsen pieniä, ruusuisia poskia.

-- Tiedätkös mitä, on vahinko, että hän ei ole kenenkään näköinen minun

suvustani, sanoo Erik.

-- Niin, vastaa Helena, kietoen kätensä Erikille kaulaan, minä olen

oikein suruissani, että hän ei ole minun kauniin, muhkean Erikkini

näköinen. Ja kuin Helena nyt kääntää silmänsä kohti hänen silmiänsä,

katsoen pitkään ja suloisesti, jollainen katse välkkyvässä

kirkkaudessaan valaisi kaikki, mitä hänen ympärillänsä oli, silloin ei

Erik enää voinut epäillä, ei olla epätietoinen. Hänen kiusallinen

levottomuutensa haihtui kerrassaan, hän näki, hän tunsi: Helena rakasti

häntä, ainoastaan häntä.

Ja onnellisina, iloisina menivät he huoneihinsa.

-- Ah, viimeinkin kahden kesken, sanoo Helena, aivan kahden. Noiden

meitä ympäröiväin muurien ulkopuolella on pimeys, kevätkylmä, makaava

maa ja tähtitaivas. Täällä sisällä on valoisa, lämmin ja suloinen. Minä

istun sinun luonasi, nojaan päätäni sinun olkapäätäsi vasten, ja tässä

hiljaisuudessa sitte hyväilevää, suloista hymyä, lempeitä katseita,

jotka tunkeutuvat sydämmen salaisimpiin syvyyksiin, kauneutta ja

miehuullista voimaa, runsaammin kaikkea tätä, kuin sanoin, kuin

ihmisäänin voidaan lausua ja tulkita. Minä kuuntelen sinun

valtimoittesi sykintää, sinun hymysi syntyy minun kasvoillani ennen

kuin se valaisee sinun muotosi. Sinun ajatuksesi ovat minunkin

ajatukseni, kuin saman linnun kaksi siipeä kantavat ne ylös taivaalle,

mitä me parasta ja kauneinta tunnemme.

Ja Helenalla on niin paljo kerrottavaa ja kysyttävää, ilta kuluu ja yö

tulee, mutta yhä vielä riittää hänellä puhelemista ja kyselemistä.

-- Mutta sanos minulle, kuinka sinulle johtui mieleen se oivallinen, se

onnellinen aate, että läksit tänne minun luokseni? Kuinka sait aikaa?

Sinä häijy, olethan tähän asti aina jyrkästi ja itsepäisesti sanonut,

ett'et tule.

Erik moneen kertaan pyyhki kädellään Helenan kaunista, irtaallaan

olevaa tukkaa pois hänen otsaltansa ja katsoi häneen hellästi, vaan

samalla vähän hämillään, ja sanoi hitaasti:

-- Kuulehan, Helena, oletko tullut tarkanneeksi kirjeitäsi, mikä nimi

niissä esiytyy useimmin?

-- Erik Horn, sanoi hän vähääkään arvelematta.

-- Ei, ei suinkaan. Joka sivulla tapaat toisen nimen ehtimiseen.

Sinulla ei ole muita ajatuksiakaan kuin ne, jotka koskevat häntä. No,

muistuttelehan mieleesi, se on ... ja hän hymyili ja kumarsi kasvonsa

alas hänen puoleensa, niin että tunsi hänen lämpöisen huo'untansa.

Tsherebatshov, sanoi hän äkisti ja nosti ylös päänsä, voidakseen katsoa

häntä oikein silmiin.

-- Tsherebatshov, sanoi Helena tyynesti, muodon tai värin vähääkään

muuttumatta. Tosiaan, se saattanee olla mahdollista. No entä sitte?

-- Entäkö sitte. Ymmärräthän, että minä mielelläni tahdoin nähdä

miehen, joka niin kokonaan täytti sinun sielusi ja ajatuksesi.

-- Ah, siispä mustasukkaisuutta -- ja tyytyväisyyden hymy levisi hänen

nyt punastuville kasvoilleen. Ja luuletko sinä, että minä olisin... Ei,

mutta Erik...

Ja tosiaan Helenan olikin helppo olla uskollinen. Vallita, ihastuttaa,

tuntea henkensä voima, sitä hän kyllä himoitsi. Sitä voimaansa hän voi

näyttää ainoastaan yhdessä piirissä, naisen piirissä. Tulistuttaa,

innostuttaa, taivuttaa sydämmiä kuin vahaa, saattaa toisen ääni

hiljenemään änkyttäväksi kuiskaukseksi, ylenemään hehkuvaksi

innostukseksi, nähdä punan lentelevän edes takaisin, nousevan ja

laskevan kuumeisilla kasvoilla, tuntea, kuinka katseet hehkuvat ja

jälleen sammuvat, kaikkea tuota hänen tahtonsa oikkujen mukaan, se

riitti hänelle, se oli hänestä elämää. Itse hän sitä vastoin pysyi

luopääsemättömänä, umpimielisenä, innostumattomana, ja tyytyi

ainoastaan siihen, että tunsi rajattoman valtansa. Ja sitäkin valtaansa

käytti hän perin harvoin, hän ei ikävöinyt kiemailemisen ärsytystä,

naisten kateutta eikä miesten kunnioitusta, vaan tahtoi ainoastaan

tietää, että ne kaikki olisivat olleet hänelle tarjona, jos hän niitä

olisi halunnut.

-- Ah Erik, sanoi hän ja kiersi kauniit, täyteläiset käsivartensa

hänelle kaulaan, sinä et tunne minua.

Erik hymyili.

-- Enkö sinua tunne? No niin, kuin nyt läksin kotoani ja saavuin

Pietariin, tarjottiin minulle siellä paikkaa. Minä kysyin, kuka on

puhunut minun puolestani. Ja mitä sain vastaukseksi? Tsherebatshov.

Saatatpa uskoa, että tunteeni eivät olleet kovinkaan iloiset

matkustaessani...

Nyt syttyi nuoren, kauniin vaimon mieli tuleen ja liekkeihin.

-- Paikka Pietarissa, sinulle on tarjottu paikka Pietarissa etkä puhu

koko asiasta ennen kuin nyt! Ah, Eugen Aleksandrovitsh on kuitenkin

ollut oikein hyvä. Hänen kauttansa se on, sen profeetan, joksi sinä

häntä sanot. Hänen veljensä on sisäasiain ministerin erityisessä

suosiossa, he ovat muuten sukuakin keskenään ja sitä paitsi hyvät

ystävät aina siitä saakka, kuin he yhdessä kävivät oikeuslyseota

Pietarissa; Eugen Aleksandrovitsh on kirjoittanut veljelleen.

Huomispäivänä pitää meidän kiittää häntä. Oi, Erik, Erik, sinä tuot

kanssasi onnea.

-- Oletko sinä sitte pyytänyt häntä hankkimaan minulle paikkaa

Pietarissa?

-- Erik, Erik, kuinka voit sellaista luullakaan minusta. En minä

koskaan sinun tietämättäsi tahdo koskea sinun asioihisi. Ei, mutta kuin

oli puhe Suomesta, sanoin minä ainoastaan sen, mikä oli totta. Minä en

viihdy siellä, minun ja pojan terveys eivät siedä sen maan ankaraa ja

kosteata ilmaa. Minä en ole koskaan pyytänyt...

-- Kyllä ymmärrän, sinä et ole sitä pyytänyt, minä en ole tiennyt...

Hän ei jatkanut lausettaan, mutta itsekseen ajatteli hän: sehän on

asian luonnon mukaista, siksi se kuitenkin viimein kääntyy, kuin sisar

Hanna ennusti...

Hänen kasvonsa synkistyivät, hymy kuoli pois.

-- Mutta Erik, sanoo Helena levottomasti ja kummastuen, tottahan et ole

antanut eittävää vastausta.

-- Minä en sitä ole vielä antanut, mutta aion antaa.

-- Ja jäädä Suomeen ainiaaksi... Hänen silmissään näkyi niin suurta

levottomuutta ja tuskaa, että Erikkiä sydämmensä syvyyteen asti

suretti, että tämä maa, joka oli hänen, jossa hän oli onnellinen, jossa

hän tahtoi elää ja kuolla, tosiaan tuotti Helenalle sellaista tuskaa.

Ja Helena pani henkensä ja sielunsa alttiiksi siihen taisteluun joka

nyt oli alkava. Eivät hänen silmänsä olleet koskaan vielä katselleet

niin kauniisti ja hellästi Erikkiin, ei koskaan vielä hänen äänensä

sointunut niin sulavasti, kuin musiikki suloisimmassa adaagiossa, eikä

hän koskaan ollut ennen ollut niin varma siitä, mihin hän pyrki, mitä

tahtoi. Sellainen varmuus antaa voimaa, ja Helena oli voimakas.

Sellaiseen taisteluun ei Erikillä riittänyt voimia. Laimeat olivat

hänen vastauksensa ja laimeat hänen syynsä Helenan selvien ja varmain

vaatimusten rinnalla. Erik tahtoi saada poikansa kasvatetuksi Suomessa,

hän tiesi sen olleen hänen isä vainajansa tahdon samoin, kuin se oli

hänen omansakin. Suomessa hänellä oli sukuperintönsä, siellä oli hän

jotakin, oli Stålsköld Horn. Hän rakasti pikku kaupunkiansa ja

lääniänsä, josta hän voi kuten ennen muinoin Pietari Brahe sanoa: minä

olin maahan ja maa minuun hyvin tyytyväinen. Hän oli puuhannut

rautatien saantia lääniinsä ja asia oli juuri nyt ratkaistava, hänellä

oli suuret aikeet isojaon pitämisestä, joka oli tuleva sanomattomaksi

voitoksi kansalle, ja viimeksi hän myöskin sydämmestään harrasti

kansakoulun asiaa, ja kaikki ne yhteensä...

Innostuksen ja viisauden ainaisessa taistelussa viimemainittu joutuu

tappiolle, jos taistelu on lyhyt, vaan päin vastoin, jos taistelu

kehittyy pitkäksi, sillä aika tylsyttää innostusta, mutta päin vastoin

teroittaa viisautta. Tässä oli taistelu lyhyt. Erik oli voitettu, hänen

syynsä heikkonivat heikkonemistaan ja hukkuivat Helenan hartaihin

rukouksiin ja hehkuviin suuteloihin. Kauan ennen, kuin aurinko tuolla

kaukana taivaan rannassa leimuten nousi suojaa suomattoman meren

sylistä, oli Erik Horn antanut vastaukseksi vaimonsa rukouksiin sitovan

lupauksen.

Herätessään seuraavana aamuna Horn tunsi tyytymättömyyttä siitä, että

oli pettänyt itsensä. Hänen siinä itsekseen pilkatessaan itseänsä

myöntyväisyydestään ja heikkoudestaan aukesivat äkisti verhot, ja aamun

kirkkauden ympäröimänä seisoi Helena ikkunan luona, onnellisena kuin

voitollinen kauneuden jumalatar, pirteänä, ruusuisena ja jo

pukeutuneena, kauniissa aamupuvussa, jonka leveät laskokset ja

pitsikoristeiset hihat näyttivät hänen viehättävät liikkeensä ja

käyntinsä kaikessa arvokkaisuudessaan ja kauneudessaan.

-- Nouse ylös, unikeko, kello on jo kymmenettä, sanoi hän

miellyttävästi hymyten. Nouse ylös ja tule kuistille, niin saat nähdä

kilpaveljesi. Hän istuu auringon paahteessa kalliota vasten tuolla

noin. Tee odottaa ja aamiainen on valmis. Pikku Erik aivan kuolee

nälkään. Täällä etelässä ollaan hyvin aikaisia. Saamme tuoreita rapuja

ja oikean jättiläiskampelan, joka vielä tunti sitte potkiskeli

säiliössä. Nyt se on aseteltuna öljymarjavuoteelle sitruunapeitteen

alle ja haudattu valkoiseen viinikastekkeesen, joka viini on kasvanut

Tshatyrdagin rinteillä. Sitä paitsi Trapezuntin kirsikoita ja

Bakshiserain mansikoita sekä kaiken muun päälle Voronzovin paraita

viinejä. No, houkutteleeko sinua... Ja Erik nousi heti, pukeutui ja

meni ulos.

Aamiainen oli laitettu hyvin suurelle pöydälle kuistille. Helena oli

hyvällä aistilla järjestänyt näin tilapäiten pienet ylellisyyskemut.

Pöydän alapäässä oli mustetolppo ja muut kirjoitustarpeet. Erik Horn

heti käsitti tarkoituksen. Tänään oli se sähkösanoma lähetettävä, joka

teki hänen muuttonsa Pietariin varmaksi. Hän oli tunteitten

huumauksessa, hellyyden kuohussa unhottanut, mitä ajatuksia hänen

mielessään liikkui matkalla, tuominnut tahtonsa kuolemaan ja jättänyt

vakuutuksensa oman onnensa nojaan. Hänestä tuntui, kuin olisi jo kerran

ennen, ehkäpä toisessa maailmassa, tämän edellisessä elämässä, kokenut

saman tapauksen, samat tunteet, samat rukoukset, samat huokaukset,

kyyneleet, rakkauden onnen ja ilon ja herännyt siitä, mielessä

yhtäläiset tyytymättömyyden tunteet ja itsesyytös ja suussa samaa sapen

makua. Hän tunsi, että hänen elämänsä halaistiin kahtia. Hän aavisti,

että jokin ratkaiseva, traagillinen kohta hänen elämässään oli tulossa.

Vaikuttaakseen ja toimiakseen täysin määrin tarvitaan tahdon voimaa.

Nyt ne hänessä erotettiin, vetämään kukin omalle tahollensa. Hän tahtoi

yhtä, mutta teki toista; syntyi juopa tahdon ja toimen välille. Erik

tunsi uupumista, huumausta. Ensimmäisen tahdon kirkkaat värit olivat

haihtuneet ajatusten kalpeassa kajastuksessa. Hän tunsi itsensä

haluttomaksi työhön, voimattomaksi, päättäväisyyttä puuttuvaksi.

Tehdäkseen kiusan lyhyeksi, täyttääkseen antamansa lupauksen ryhtyy hän

heti toimeen ja kirjoittaa sähkösanoman, virkkaamatta mitään koko

asiasta.

-- Papinka, papushka, kuulee hän hienon, livertelevän äänen. Pikku Erik

se siinä riemuiten juoksee hänen luoksensa, ja Helena onnellisena ja

hurmaavana, väriltään pirteänä, elävänä ja hienona, liikkeiltään

pehmoisena, hyväilevänä kuin satujen lumoava meren neito, pitää häntä

kainaloista. Poikanen viedään riemusaatossa paikalleen suuren

kukkakimpun eteen, joka seoittaa tuoksunsa toiseen, joka leviää

mehukkaammasta, mutta siltä yhtä viehättävästä kampelasta, mansikoista,

juustosta, ja Voronzovin paraasta krimiläisestä Xeresviinistä.

-- Kas tässä, sanoi Helena ja antoi Erikille käteen teaatterikiikarin,

katso tuonne tien poikki, tuota, joka seisoo suuren, harmaan kallion

luona auringon paahteessa ja kuitenkin värisee vilusta.

-- Missä? Kuka?

-- Hän tuolla punaisten ruusujen keskellä.

Erik katsoi sinne. Joku sairas, nenän pielissä ja otsassa kalman väri,

seisoi siellä väristen auringon paahteessa. Tuon ruusukehyksen ja

kuohuvan elämän keskellä näytti hänen laihtunut muotonsa vieläkin

kuihtuneemmalta.

-- Se raukka on kohta maksava velkansa luontoäidille. Keuhkotauti, eikö

niin?

-- Niin, juuri niin. Nyt tervehtii hän sinua. Hän on niin hyvä.

-- Kuka se on?

-- Sinun kilpaveljesi, profeetta Tsherebatshov, sanoi Helena ja katsoi

hymyillen mieheensä. Mies parka! No, onko mielestäsi mitään syytä olla

mustasukkainen. Mutta kas tässä, ota vielä tämä pala, minä olen sen

itse paistanut öljyssä ja valkoisessa viinissä, öljymarjat ovat

tuoreita.

Horn laski pois kiikarinsa. Tuo muukalainen tuolla, tuo käsi, heikko

kuin lapsen, kostea ja kylmä ja kohta joutuva mätänemään haudan

mullassa, oli antanut hänen elämällensä uuden käänteen, huomaamatta

ohjannut hänet tielle, jota hän ei tahtonut kulkea, vaan ponnisteli

vastaan, mutta jolle hänen rakkautensa, hänen heikkoutensa ja Helenan

luja tahto hänet kuitenkin veivät.

Helena aavisti, mitä tunteita Erikin mielessä liikkui.

-- Me lähdemme, jos tahdot, huomenna sinun kanssasi, sanoi hän

hellästi.

-- Entä sinun spiritistisi? kysyi Erik, koettaen kääntää asian

leikiksi.

Helena katsoa tirkisteli häneen veitikkamaisesti. Tässä hänellä oli

Erikkinsä, kuusi jalkaa kolme tuumaa pitkä ja rinta niin leveä, että

Pietarin sotilasräätäli Nordenström vallan hämmästyi, kuin sen ensi

kertaa näki. Ja Helenan spiritismi oli kuin pois puhallettu.

-- Ah, sanoi hän niin verrattoman leikillisesti, laski kätensä hänen

kaulalleen ja painoi poskensa vasten hänen poskeaan, olethan minulla

sinä. Ja sinä tyytymätön, häijy olento, katso ympärillesi: missä olet

nähnyt sellaista paratiisia kuin "tämä pikku osa Venäjää"?