LOPPULUKU.

Ja vuodet vierivät hiljaa ja huomaamatta kuin pehmoisilla siivillä.

Erik Horn pysyi paikallaan Pietarissa korkeimman suomalaisen

virkamiehen apulaisena. Vapaaherra Hornilla ei ollut paljoa tekemistä,

päivänsä kulutti hän vierailuilla ja illat loppumattomalla

vistipelillä. Hän oli ainiaan yhtä hyvä, yhtä hyvää tarkoittava ja

yhtä oikeudentuntoinen. Milloin hän joskus oli osallisena meidän

maatamme koskevissa neuvotteluissa, näkyi hänessä kyllä harrasta

suomalais-isänmaallista henkeä, mutta hänen suuri kohteliasuutensa ja

hyvyytensä voittivat hänen lujuutensa. Hänen tahtonsa teräs, joka ei

ollut koskaan ollut parasta lajia, oli nyt jo pehmennyt. Vuosi vuodelta

tuli hänen yhä vaikeammaksi sanoa "ei". Jäntevyys, kauan koettelematta

ollut, huomattiin veltostuneeksi, jos sitä milloin tarvittiin. Maanpako

alkoi näyttää turmelevaa vaikutustaan. Hienot juuret, jotka olivat

vielä sitoneet häntä kotiinsa, katkeilivat toinen toisensa jälkeen.

Hänestä ei tullut sitä, joka hänestä olisi voinut tulla, jos hän olisi

pysynyt siinä aukossa, jossa häntä tarvittiin. Hän tunsi itsekin tuon,

ja usein hänen ajatuksensa retkeilivät entiseen onnelliseen ja

toimeliaasen aikaan tuolla pienessä läänin pääkaupungissa ja köyhässä

läänissä, johon hän oli uhrannut elämänsä paraan työn. Jos on totta,

mitä eräs suomalainen kirjailija sanoo, että elämä on itsensä tekeminen

tarpeelliseksi ja että onni on tieto siitä, että on tarpeellinen, niin

Erik Horn olisi ne molemmat saavuttanut tuolla, ainoastaan tuolla

ikävässä, yksitoikkoisessa läänin hallituskaupungissa, joka hänellä eli

lämpöisessä ja rakkaassa muistossa. Ja hallitsevain henkilöiden kesken

leikillisesti sanottiin, että, jos nuo X-kaupungin porvarit esittivät

jonkun anomuksen, silloin salaneuvos Horn elpyi, saadakseen tahtonsa

hyväksytyksi.

Helenan rakkaus Erikkiin oli yhtä lämmin ja voimakas kuin aina, hän

osasi siihen sovittaa suloutta ja hienoutta, joiden ei käy sanoa olevan

joka naisella synnynnäisinä, mutta sille rakkaudelle ei kasvanut mitään

siipiä, jotka olisivat kantaneet sen korkealle ylös oman minän

piiristä. Se rakkaus sisälsi hänen miehensä, hänen poikansa ja hänet

itsensä, mutta siihen se rajoittuikin. Tämän keskenäisyyden syyt

mainittakoon lyhyesti.

Koko 40-luvun Venäjä on hegeliläinen, kaikki sen johtavat taiteilijat

ja henget ovat hegelianismin ilmauksia, paitsi Dostojevski -- ja onko

hän johtava henki, siitä kiistellään vielä tänäkin päivänä. Hegelin

filosofialla on Venäjällä kaksi päinvastaista suuntaa: slavofilismi ja

länsimaisen sivistyksen ystävyys. Helena Nikolajevna oli kasvatuksensa,

Venäjän tasankoluonnon suuren ja hartaan ihailunsa sekä Marfan laulujen

ja satujen johdosta vihamielinen viimemainittua pyrintöä kohtaan.

Ensimainittuun hän ei myöskään yhtynyt, rakkaudesta mieheensä ja

arkatuntoisuudesta hänen asemaansa kohtaan. Sen tähden hän syvälle

koskevissa asioissa -- ja sellaisia sattui ehtimiseen hänen tiellensä

-- joutui olemaan aivan mykkänä. Mutta vaikka hän ei sanoin mitään

lausunutkaan, niin asianhaarain voimasta, joiden luomisessa hän itse

oli osallisena, ja samanmielisyyden voimasta koko hänen elämänsä oli

samanlainen kuin tien viitan: se ei sano mitään, mutta osoittaa

lakkaamatta samalle taholle. Seisominen paikoillaan henkisellä alalla

on mahdollinen ainoastaan lyhyen hetken, levähdyksenä, voimain

kokoomisena uuteen edistykseen; missä sitä lepoa luonnottomasti

pitennetään, seuraa siitä henkinen taantuminen. Niin kävi Helenalle.

Altruismin ylevästä opista, joka on syvimmälle kätkettynä

hegelianismissa, vaipui hän itsekkäisyyteen, joka niin usein tulee

ylimpäin kymmentuhansien kiroukseksi. Hän oli vaipunut siihen

hedelmättömään halvaustilaan, jonka tuntomerkkinä on: varakkaat ovat

onnelliset.

Vapaaherratar Helena Horn oli kehittynyt hyvin maailmanviisaaksi

naiseksi, hän oli hankkinut itselleen suuren seurapiirin ja oli

erittäin suosittu korkeimmissa piireissä. Hänellä oli tuota tyyntä,

tahtomattansa tunkeilevaa suloutta, joka on hyvien ja rakastettavien

itsekästen omituisuutena, sitä suloutta, jossa vilkkaus on lämmön

sijassa, lukuoppi ja kokemus elämän runouden ja tunteen sijassa,

kaupunkilainen käytös hyväntahtoisuuden ja hyvyyden sijassa, jossa

kaikki, jonka pitäisi tulla sisältä päin, lämmittää sielua ja valaista

koko olemusta, tulee ulkoa päin, on opittua, muualta saatua,

taitomaista. Mutta nämä itsekkäät eivät siedä vastaan sanomista, he

ovat itsevaltiaita eivätkä kärsi itsenäisyyttä. Tämä itsekkäisyys se

saattoi hänet aivan aristelematta vetämään miehensä pois siltä

toimialalta, johon hän kerran oli niin sydämmestään mieltynyt, jossa

hän oli tuntenut itsensä onnelliseksi ja ollut hyödyllinen muille. Tämä

itsekkäisyys se teki, että hän, ollen vapaa kaikista velvollisuuksista

sitä maata kohtaan, johon hänen miehensä oli kuulunut, hetkeäkään

arvelematta pyrki kotiseutuunsa, jossa kaikki kiihotti hänen omia

elinvoimiaan, mutta jossa hänen miehensä elinvoimat kuihtuivat ja

heikkonivat.

Poikaansa jumaloitsi hän ja oli valmis hänen tähtensä tekemään ja

kuluttamaan mitä hyvänsä, jopa kärsimään omastakin puolestaan

suurimpiakin uhrauksia.

Nuoren Erikin kyllästymätön nautinnonhimo ja hillitön juokseminen huvin

pesissä olivat alkaneet tehdä Helenaa levottomaksi.

Ensi vuodet asui nuori Erik vanhempainsa luona, mutta mitä enemmän hän

varttui, sitä vähempi jäi hänelle siihen aikaa. Milloin hänen, kuten

sanoi, täytyi olla leirissä tai kasarmissa, milloin mennä jonkun

ystävän, ruhtinas Sasdanadchen tai kreivi Korkunovin, luo, jotka kaikki

olivat ystäviä paashikoulun ajoista asti. Erik Erikovitsh oli juuri,

paraillaan huimaavan juhlimisen ijässä. Elämän ilopikari oli hänelle

tarjona täytenä ja kuohuvana, ja hän imi ahneesti itseensä sen

juovuttavaa myrkkyä, ilon soiton pauhatessa hengästyksiin asti hänen

ympärillään. Hänen isänsä ajatteli usein huolissaan tätä kohtuutonta

elämän iloa ja muisti äidinisän kohtaloa.

Kerran oli salaneuvos nähnyt poikansa eräässä hotellissa mitättömän

asian tähden suuttuvan vallan luonnottomasti tatarilaiseen passariin.

Isä tunsi tuosta suurta vastenmielisyyttä ja sanoi ankarasti ja

vakavasti pojalleen: sinun asemassasi olevan miehen on sopimaton

käyttäytyä tuolla tavalla! -- Erik Erikovitsh katsoi ihmetellen isäänsä

ja ajatteli itsekseen: mikähän ihme nyt on ukolle tullut!

Isä oli kiivastunut siitä, että hän oli poikansa suuttumuksesta

vääristyneissä kasvoissa huomaavinaan saman ilmiön kuin vanhalla

haidamakilla, tatarilaisruhtinaalla, äidin kantaisällä.

Surumielissään ja peloissaan pojan tulevaisuudesta kertoi hän

vaimollensa tämän huomion ja samalla muistutti hienolla tavalla

äindinisän kohtalosta.

Helena kovin peljästyi, ja nyt päätettiin toimittaa Erik pois

Pietarista, sen kiusauksista ja iloista. Sattuikin niin hyvin, että

Suomen kenraalikuvernööri juuri silloin tahtoi vaihtaa ajutanttia, ja

Erik Horn tarvitsi ainoastaan toivoa sitä paikkaa pojalleen, niin sai

olla varma sen saannista. Levollisessa, hiljaisessa Helsingissä

toivottiin sukulaisten seurassa pojan vakautuvan, joka toivo ei

näyttänyt joutuvankaan häpeään. Hän näytti Suomessa johtuneen

mielenmalttiin ja täytti paikkansa moitteettomasti.

* * * * *

Haapakoskella oli tyhjää ja autiota. Alakerran suuret, viehättävät

huoneet pidettiin kyllä vuodet päästänsä lämmitettyinä, mutta

viikkokausiin ei siellä käynyt ketään suvun jäsentä. Neiti Hanna asui

läheisessä Hilnäisissä, enimmiten yksinään; silloin tällöin oleksi

Lilly hänen luonansa pari viikkoa. Hanna oli vanhennut ruumiiltaan ja

mieleltään. Hän oli muuttunut katkeraksi; elämä olikin katkerasti

pettänyt häntä. Hänen rakkautensa lempeä nuoruuden tarina oli loppunut

aikaisin. Sitte oli hänen ylpeä unelmansa veljestä rauennut kokonaan.

Vanhan herraskartanon mahtavuuden aika oli, käsitti hän, päättynyt

ainiaaksi. Mitä isä oli tahtonut saada aikaan, se oli Erikin hyvyyden

ja heikkouden tähden mennyt kerrassaan toisin päin, ja nuori junkkeri

-- Jegor -- oli ehkä kerran laittava niin, että vanhuksen lahja oli

tuleva kiroukseksi isänmaalle. Viimein oli myöskin unelma isänmaasta,

sellaisesta, jonka hyväksi isä oli työskennellyt, alkanut haihtua. Ja

se kaikki oli vuosien kuluessa koonnut katkeruutta Hannan mieleen, niin

kuin myrkky kokoutuu kyykäärmeen hampaan juureen.

Kälyänsä hän ei tahtonut koskaan tavata. Kälystähän ne kaikki hänen

kärsimyksensä johtuivat, hän se oli kuluttanut tämän kerran niin

mahtavan historiallisen suvun juuret. Se vaipuu nyt auttamattomasti ja

oli ensi polven aikana häviävä laajan Venäjän alueille. Siellä, sen

suurten sukujen joukossa oli Stålsköld Horn suku, jolla ei ollut siellä

mitään valtiollisia oikeuksia eikä muinaismuistoja, jäävä ainoastaan

uudeksi tulokkaaksi. Yksin sen nimen sointukin, joka tällä puolen

Rajajokea oli niin kuulu, oli siellä todistava sen vierasta, vihollista

alkuperää. Se siellä oli sotkeutuva saksalaiseen tusina-aateliin, jota

yhteisellä Kaarle Kaarlovitshin nimellä katsellaan vastenmielisesti

koko Venäjällä. Helena oli sotkenut maahan muhkean, nelisatavuotisen

sukuhistorian. Hanna ei sitä antanut koskaan hänelle anteeksi, ja jos

Helena Horn tuli Haapakoskelle, milloin neiti Hanna oli siellä, niin

Hanna heti pakeni Hilnäisiinsä. Yhtä asiaa suri hän suuresti: veljen

kylmyyttä häntä kohtaan. Eikä hän kuitenkaan koettanut millään tavoin

lähestyä häntä. Hän kantoi kirvelevää, ikävöivää sydäntänsä ja toivoi,

että veli sanoisi tuon vähäisen sanan, joka jälleen aukaisisi heille

portin lapsuutensa yhteisiin muistoihin, heidän monivuotiseen

ystävyyteensä. -- Erik puolestaan kantoi kipeätä omaatuntoa siitä,

että hänen tähtensä isän aikeet sukuperintöpuuhassa niin huonosti

toteutuivat. Ollen arka nuhteille ei hän uskaltanut lähestyä

sisartansa, vaikka häntä, mitä vanhemmaksi hän tuli, ikävänsä sitä

kovemmin veti vanhan, rakkaan sisaren puoleen. Jos he olisivat asuneet

lähempänä toisiaan, jos he olisivat tavanneet toisiansa useammin, niin

varmaankin olisivat heidän sydämmensä kaikesta ylpeydestä ja

katkeruudesta ja kaikista toivojen pettymisistä huolimatta puhuneet

kuuluvammin ja saaneet aikaan sovinnon heidän keskensä, mutta nyt he

kulkivat yhtäsuuntaisia ratoja läpi elämän, kuihtuen hellyyden

ikävästä, kälyn, matkan ja pettyneiden mielikuvien erottamina. Ja niin

olivat he kulkevat edelleenkin, kunnes heidän elämänsä haihtui.

* * * * *

Valtiopäivät olivat olleet neljä kuukautta koolla Helsingissä.

Kaikenlaisten svekomaanein ja fennomaanein, vapaamielisten ja niiden

kesken, jotka ennen kaikkea rakastivat entisiä oloja, oli taisteltu

monta myrskyistä kahakkaa, ja hallituksen esityksiä oli hyljätty

kosolta. Kapteeni Erik Stålsköld Horn oli ottanut sijan

ritarihuoneessa, suvun päänä oli hän istunut suvun kunniakkaalla

istuimella -- tutustuakseen, kuten hän sanoi, Suomen oloihin ja

edistyäkseen Ruotsin kielessä. Erikillä oli uskalias pää ja vilkas

luonne. Huonosti hän ymmärsi ruotsia, mutta kuitenkin kylliksi sen

verran, että voi päivällispöydässä kenraalikuvernöörin luona laskea

leikkiä korkeasukuisten herrain kiihkeistä puheista. Nyt olivat

valtiopäivät loppuneet. Maamarsalkka oli pitänyt puheensa. Vanhimman

kreivin asia oli nyt esittää marsalkalle säädyn puolesta kiitokset ja

ottaa vastaan maamarsalkan sauva. Mutta maan vanhin kreivi oli

sairaana, toinen oli Pariisissa, jossa häntä pitivät lämpöisemmät

harrastukset kuin maan asiat; kolmannella ja neljännellä oli esteitä.

Vapaaherra Erik Stålsköld Horn, ensimmäinen vapaaherroista, nousi.

Vapisematta, kalpenematta piti hän kummastuttavan varmasti huonolla

Ruotsin kielellä seuraavan puheen:

Yleisen, yksimielisen tyytyväisyyden tunteilla Suomen Ritaristo

ja Aateli otti vastaan tiedon, että teidät, herra paroni, oli

nimitetty maamarsalkaksi. Oltiin varmat, että istuntoja tultiin

johtamaan jo tunnetulla ja tunnustetulla taidolla; toivottiin,

että se tyyni arvokkaisuus ja hyvä käytös, joiden kautta te

olitte saavuttaneet kaikkein suosion, nytkin olivat kaunistavat

maamarsalkan henkilöä. Nämä valtiopäivät puheista rikkaine ja

tuloksista köyhine yhteisistuntoineen ja muine myöhään yöhön

jatkettuine istuntoineen, nämä valtiopäivät, joilla eräs puolue

tässä säädyssä on saattanut Ritariston ja Aatelin alttiiksi

kaikkea muuta kuin miellyttäville arvosteluille, ovat teille

olleet sen laatuiset, että varmaan helpotuksen tunteilla jätätte

käsistänne maamarsalkan sauvan. Mutta toiselta puolen on näiden

valtiopäiväin suotu saattaa puoluekiihkon kuohujen läpi onnelliseen

päätökseen monta asiaa, joihin edelliset säätykokoukset ovat

turhaan tuhlanneet työtä. Kun minun tulee näillä valtiopäivillä

Ritariston ja Aatelin läsnäolevista ensimmäisenä lausua teille,

herra parooni, viimeinen sana, niin en luule voivani tehdä sitä

paremmin kuin esittämällä voimakkaan kolminkertaisen eläköön

meidän jalolle maamarsalkallemme.

Ensimmäisen säädyn koossa olevat jäsenet katsoivat kummastellen,

muuttuen tyytymättömiksi ja suuttuen tuota nuorukaista, joka oli tullut

ensimmäisille valtiopäivilleen, tutustuakseen Suomen oloihin ja

edistyäkseen Ruotsin kielessä, ja nyt tässä ryhtyi häpeämättömällä

tavalla lausumaan tuomionsa maan kreiveistä, vapaaherroista ja

aatelismiehistä. Jos nyt olisi ollut entiset kiivasluontoiset ajat,

niin olisi haarniskat rämisseet, kannukset kilisseet ja miekat

liekehtineet, eikä jalon vapaaherran henki olisi ollut paljonkaan

arvoinen. Säädyn jäsenet heti sen jälkeen kokoutuivat ja

ritarihuone-järjestys muutettiin siitä päivästä. Tästä lähtein ei

arvoltaan ensimmäisen tullut lausua säädyn kiitosta, vaan sen, jonka

sääty siihen valitsi.

Nyt oli Erik Stålsköld Horn, Haapakosken sukuperintöläinen, valmis

ottamaan vastaan vapaaherrallisen kruunun perintönänsä ja kaikella

sillä oikeudella, jonka hänen ylhäinen syntynsä, hänen kasvatuksensa

paashikoulussa, hänen osaava käytöksensä, neuvokkaisuutensa ja

valtakunnan kielen taitonsa hänelle antoivat, valmis ottamaan

ohjatakseen kansansa tärkeimpiä ja kalleimpia asioita. Sekä ystävät

että viholliset ennustavat hänelle eri syistä nopeaa ylenemistä;

muutamista asioista ovat he yksimieliset: häntä ei ole pidättävä

mitkään entisyyden muistot, ei kansallinen soaistus eikä tarpeeton

aristeleminen, ja hänellä on ainiaan horjumattomana tukena oleva

sivullaan muhkea, selväajatuksinen ja vaikutusvoimainen äitinsä.