XIV.

Erikille ja Helenalle uudistuivat Krimin matkat ja kaikki niihin

kuuluvat asianhaarat kolme vuotta peräkkäin. Krimin niemeltä

matkusti Helena nyt, kuin vanha vapaaherra jo oli kuollut, suoraan

Haapakoskelle. Siellä hän oleskeli pohjolan kauniin ja lyhyen kesän.

Sinne veti hän myöskin Pietarista sukulaisensa Koshelskyt sekä muut

ystävänsä ja seuralaisensa. Siellä viihdyttiin hyvästi siinä kauniissa

paikassa. Aikaa kulutettiin loppumattomilla keskusteluilla tärkeimmistä

pukeutumis-, arvo- ja ylennysasioista, ja väliin aina tehtiin

kalastus-, metsästys- ja huvimatkoja milloin minkinlaisilla vaunuilla.

Vanhan vapaaherran aikana oli talli ollut vähimmin hoideltu osa

Haapakoskella, mutta nyt uuden sukuperintöläisen aikana oli se

paraimmin hoidettu ja huolellisimmin varustettu kaikesta koko tilalla.

Kuin Erik saapui tavalliselle kaksikuukautiselle lomalleen

Haapakoskelle, oli seuraelämä siellä jo parhaassa kukoistuksessaan.

Isäntä itse kuitenkin otti hyvin vähän osaa tai ei ollenkaan noihin

kaikenlaisiin matkoihin ja huvituksiin, hänellä oli nyt kylliksi

tekemistä maanviljelyspuuhissa, hän käveli ahkeraan tiluksilla ja

ihmeekseen huomasi, että hänellä oli suuri taipumus tulemaan oikein

innostuneeksi maanviljelijäksi. Siihen aikaan, kuin Erikin perhe oli

Haapakoskella, tuli myös sisar Hanna sinne Hilnäisistä, mutta

ainoastaan lyhyille vierailukäynneille. Hänen ja kälyn väli oli

sellainen kuin tavallisesti sivistyneiden henkilöiden kesken, jotka

eivät voi sietää toisiaan: kylmä ja teeskentelevä. Kohteliaisuutta

käytti kumpikin hyvällä menestyksellä kilpenään, se oli kuin kovaksi

kiillotettu ja runsaasti kaunisteltu irtoseinä: kumpikaan ei

silmänräpäykseksikään joutunut epätietoiseksi, mitä tuon kukitellun

pinnan alla piili. Kartettiin huolellisesti kaikkea, joka saattaisi

loukata, ja erottiin aina hyvää mieltä tuntien siitä, että päästiin

toinen toisestaan.

Syksyn tultua muutti Horn perheineen lääninsä hallintokaupunkiin.

Helena koetti joka kerran sulautua siihen elämään, mutta turhaan. Kuin

tuli talvi ja poika sairastui kurkkutautiin tuontuostakin, kuin elämä

pikku kaupungissa alkoi jähmettyä ja vetäytyä kotien kätköön, silloin

Helenan henki nousi kapinaan. Hänen oli mahdoton pysyä täällä, mahdoton

itsensä ja pojan tähden. Hän tuli raskas- ja surumieliseksi ja

puolisairaaksi. Ja Erik suostui mihin hyvänsä ennen kuin tahtoi nähdä

lapsen sairaana ja Helenan surumielisenä, sillä hän rakasti vaimoaan

yhtä hellästi kuin ennenkin, ja poika hiipi yhä enemmän hänen

sydämmeensä. Niinpä siitä tuli taas matka etelään tuonne Krimin

niemelle.

Helena Stålsköld-Horn oli nyt jo neljännen kerran matkustanut Krimiin.

Hän kirjoitti ahkeraan ja hyvästi. Hänen kirjeensä olivat nyt jo jonkun

aikaa olleet kummalliset vai lieneekö ainoastaan Erik itse niitä

huomannut sellaisiksi. Niissä esiytyi lakkaamatta eräs nimi, joka ei

Erikkiä miellyttänyt, eräs Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov, jokin

henkilö, joka harjoitti hypnotismiä, spiritismiä ja symbolismiä sekä

oli sitä paitsi taiteilija. Jos, ajatteli Erik Horn, tuo Tsherebatshov

puuhaeli yhtä paljon Helenan kanssa kuin Helenan kirjeet hänen

kanssansa, niin... Ja Erik Horn, muuten niin tyyni mies, tunsi

veressään outoa kuohua ja levottomuutta, ja se kuohu yhä kiihtyi kuten

vesi tulelle asetettuna. Ensin näkyy ainoastaan joku ilmarakkula

nousevan ylös, sitte niitä nousee vähitellen yhä useampia, kunnes vesi

kiehuu, porisee ja kuohuu yli. Alussa Horn halveksivasti torjui

levottomuutensa ja nuo arvolle sopimattomat ajatukset. Mutta mitä

useampia kirjeitä hän sai, mitä kauemmin hän hautoi levottomuuttansa,

sitä sietämättömämmäksi tuli hänelle olo. Entä jos Hanna saisi tietää

tämän, jos hän saisi vettä myllyynsä. Viisas mies, sanoi hän itsekseen,

ei laiminlyö mitään, vaan pitää varansa.

Huhtikuu oli puolivälissä. Talvi oli Suomessa ollut hirmuinen. Niukasti

oli vielä kevään enteitä. Erik päätti matkustaa Krimiin katsomaan

etelän kevättä ja hämmästyttämään vaimoansa. Hän otti virkavapautta

kolmeksi viikoksi ja matkusti Pietariin.

Siellä odotti häntä suuri uutinen. Hänen kelvollisuutensa ja

kielitaitonsa olivat herättäneet huomiota, ja hänelle tarjottiin nyt

apulaisen paikkaa maan ylimmän virkamiehen luona. Sitä paitsi,

sanottiin, oli eräs hyvin ylhäinen henkilö puhunut hänen puolestaan,

sisäasiain ministerin "oikea käsi" oli kysynyt, eikö valtioneuvos Erik

Hornia voitaisi käyttää Pietarissa kotimaansa palvelukseen.

Erik Horn oli kahden vaiheella, hänellä oli niin monta puuhaa

meneillään tuolla omassa läänissä, hän epäili. Epäilyä ei tosin oltu

tässä tapauksessa ollenkaan odotettu, mutta hänelle kuitenkin

myönnettiin neljätoista päivää ajatusaikaa. Erik läksi matkalle.

Juna kiitää kolisten, puistellen pitkin tasankoa, järvien, niittyjen

ja soiden poikki ja laulaa yksitoikkoista, kumeaa säveltänsä,

tuudittaen väsyneitä matkustajia unenhorroksiin, jossa tilassa varsin

hyvin voidaan kuulla ikkunain ja sikarikuppien räminä sekä

Westinghouse-jarrujen paukahtelemiset käännepaikoissa kuin pistoolin

laukaukset vedessä.

Yht'äkkiä vavahtaa Erik Horn ja herää. Sisäasiain ministerin "oikea

käsi", hänen paras apulaisensa, mutta sen miehen nimihän juuri on

Tsherebatshov, välähti leimauksen nopeudella Hornin ajatuksissa.

-- Hän se on, se spiritisti, josta minun vaimoni on kirjoitellut. Ja se

mies tahtoo, että me muuttaisimme Pietariin. -- Erikin sydän oli

pysähtyä sykkimästä, niin hän vihastui tuosta ajatuksesta. -- Kuinka

onnellinen sattuma, että päätin lähteä tälle matkalle. Ja kuitenkin

Helena, hänen Helenansa, jo se ajatuskin on minulle arvoton, sanoo hän,

sitä vastustaen. Mutta mitkään vastalauseet eivät tässä auta. Siitä

koitui hänelle hirmuinen yö. Vasta aamun tullen asettui hänen

levottomuutensa ja hän nukkui pariksi tunniksi. Viimein tuli päivä

harmaana ja värittömänä. Horn katsahti ulos, silmät vielä unisina.

Ääretöntä aroa peitti huhtikuun lumi suurina, kosteina höytyvinä. Maa

oli likomärkä ja likainen. Horn tunsi ahdistusta yön levottomuuden ja

tuskain jälkeen.

Vielä yksi yö, vielä yksi päivä, pieniä juutalaiskaupunkeja, suuria

likaisia kyliä, honkametsää, joka ei koskaan näyttänyt loppuvan, jää

lakkaamatta jäljelle. Kiitävä vauhti, yksitoikkoinen, tasainen tärinä

vaivuttaa vähitellen Hornin tylsämäiseen välinpitämättömyyteen.

Toisena päivänä nousee juna ylös arolle. Nyt herää pohjoistuuli ja

ryhtyy huvikseen kilpailemaan höyryhevon kanssa: mahtava kilparatsastus

pitkin laajan Venäjän äärettömiä tasangoita. Vinkuen kulkee pohjatuuli

junan sivulla, kooten matkallaan suuret valkoiset kinokset mäkien

pohjoisrinteille ja notkojen syvyyksiin. Pari kertaa se riemuiten ja

ärjyen kiitää höyryhevon ohitse, ajaen veturin savun samalle taholle,

kuin juna kulkee. Sitte se taas jää jäljelle ja häijyyksissään lyö

vaunujen ikkunoihin ja tunkee kaikkialle raakaa, kosteaa kylmyyttänsä.

Junan kulkeissa Perekopin kannasta ajaa pohjatuuli edellään haisevia

sumuja "kuolleesta" ja "mädänneestä merestä", joita höyryjä

matkustajain on vaikea hengittää. Mutta ei mikään auta, höyryhepo

voittaa taistelussa, ja on jo päässyt edelle. Hengästyneenä ja

läähättäen pitkästä kilpailusta ja ponnistaen kaikki viimeiset voimansa

vetää se junan ylös Jaila vuorten itäisiä rinteitä, pysähtyy ylös

harjulle omituisen, tatarilaismalliin raketun aseman luo hetkiseksi

levähtämään, sammuttaa janonsa kristallikirkkaalla vedellä, jota

kuohuvista vuoripuroista johdetaan suoraan sen pannuun. Tähän pysähtyy

pohjoistuuli voitettuna. Höyryhepo on voittanut ja kulkee nyt

hiljakseen ja lakkaamatta vihellellen vihreitä rinteitä alas kevään

valtakuntaan, jossa taivas on korkea ja kirkkaansininen, jossa ilma

tuoksuu magnolioista, ruusuista ja sitruunamelissoista, jossa

viiniköynnös rakentelee jalavasta jalavaan komeita köynnöksiä, jossa

yksin harmaa vuorikin kuninkaallisesti pukee vakaan otsansa

valkopunaisilla ruusuilla, sinipunervalla cyklamilla ja tummalla,

loistavalla muurivihreällä, jossa kauimpana, tuolla penikulmain päässä,

Tshatyrdagin lumiverhoinen huippu peittyy häikäisevän valkoisiin

kevätpilviin. Ja Erik Horn ihmetellen riisui talvipalttonsa. Tämä

äkillinen, ihmeellisen nopea vaihdos talvesta kesäksi antoi hänellä

viehättävää, keväistä toivoa ja hajoitti hänen synkät ajatuksensa.

-- Tyhmyyksiä, sanoi hän itsekseen, kuin mieleen johtuivat ne synkät

ajatukset, jotka olivat häntä vaivanneet matkalla. Tyhmyyksiä! Ja

kuitenkin oli siinä kuin jokin piikki hänen sydäntänsä kalvamassa. Ei

hän ollut koskaan ennen tuntenut tuota ahdistavaa vaivaa. No, kohtahan

hän oli tapaava Helenan, ja silloin oli asia selviävä. Helenaa

ajatellessa sykki hänen sydämmensä samalla kertaa lämmöstä ja ilosta ja

toiselta puolen kuitenkin levottomuudesta ja katkeruudesta.

Hänen matkansa kulki edelleen Sevastopolin kautta ja hän näki suojaa

suomattoman Mustan meren säteilevän kirkkaana, sinisenä kuin safiiri,

kevään pikku aaltojen poimuttelemana. Jäljelle jäivät englantilainen,

ranskalainen ja italialainen hautausmaa niille henkilöille

pystytettyine muistomerkkeineen, jotka olivat kaatuneet täällä

Malakovin, Inkermanin ja Alman taisteluissa 1853-56 vuoden sodassa;

samoin kauniit, viinitarhoilla reunustetut tiet yli vuorten solain ja

sievät tunnelit -- jota tietä on vaikea uskoa kulkevaksi eräässä pyhän

Venäjän osassa -- kunnes hän illan tullen näki Jaltan komeiden,

valkoisten huvilain kohoavan loistavan ja runsaan vihreyden keskeltä.

Huomasi hän muustakin nyt jo olevansa perillä. Pikku asemain luona oli

kaikkialla kalpeita, kivulloisia lapsia, verettömiä nuoria naisia,

vanhoja halvautuneita ukkoja, hysteria- ja keltatautisia, mutta

varsinkin keuhkotaudin kalpeita, punottavia uhreja. Kaikki ne

liikkuivat varovasti ja hitaasti auringon paisteessa ja etsivät täältä

luonnon ainiaan elvyttävästä povesta terveyden kadonnutta aarretta.

Tämä vastakohtaisuus, nämä kuoleman varmat uhrit kevään nuoressa

valtakunnassa herättivät taas Hornissa synkkiä ajatuksia, jotka hän oli

matkansa viime osalla saanut kukistetuksi.

Koshelskyn huvila, jossa Helena asui, oli korkealla, Taurian vuorten

jyrkällä rinnepengermällä. Se lepäsi klassillisella pohjalla. Kuin sitä

ruvettiin rakentamaan, olivat paikan omistajat löytäneet ensin vanhan

roomalaisen, kyyhkyslakan muotoisen huoneen ja syvemmältä kreikkalaisen

huvilan pohjamuurit. Sitä paitsi löytyi maan seasta sen ajan rahoja ja

koristuksia, jolloin kolme kymmentä tyrannia hallitsi Ateenassa.

Sittemmin olivat makedonialaiset, pergameneläiset, roomalaiset,

byzantionilaiset, venetialaiset, genualaiset, tatarilaiset ja nyt

viimeksi venäläiset omistaneet tämän kauniin maan.

Koshelskyn huvilan suurelta, karyateilla koristellulta ja niiden

kannattamalta kuistilta oli ihana näköala pomeranssi- ja laakeripuiden

tummanloistavain lehtien ja Jaltan viereisen pienen laakson ylitse

sille Mustan meren osalle, jota sanotaan vierasvaraiseksi, koska sillä

on täällä, ainoastaan täällä jotenkuten kelpaava satama. Huvila oli

yksinkertaisesti sisustettu, paitsi suurta salia, joka oli komea.

Siihen suureen saliin kokoutui kaksi kertaa päivässä monilukuinen

seurapiiri, jonka Helenan kauneus, rakastettavuus ja lahjakkaisuus sekä

huvilan oivallinen keskiasema olivat sinne vetäneet. Helenan seura oli

tietysti kiteytynyt siihen muotoon, jonka hänen yhteiskunnallinen

asemansa ja nimensä määräsivät.

Siellä se seurapiiri rajattomasti keskusteli sitä ainetta, joka nyt

veti puoleensa sen huomion kokonaan. Turgenjev sanoo jossakussa

oivallisessa kertomuksessaan, että erään hänen novellinsa henkilöiden

kesken kehittyi sellainen loppumaton yökeskustelu, jollaisia pidetään

ainoastaan Venäjällä, vaan joista ei muissa maissa tiedetä niin mitään.

Täällä Helenan salissa pidettiin ilta toisensa perästä juuri noita

keskusteluja, joita Turgenjev tarkoittaa.

Siellä oli ihmisiä, jotka tosin kaikki olivat yhtä korkeassa

yhteiskunnallisessa asemassa, mutta muuten niin erilaiset kuin

mahdollista. Pieni ranskalainen mademoiselle Neuville suurine korpin

silmineen, jotka vetivät puoleensa miehiä kuten käärmeen silmät

rastaita: älykäs, sukkela, oikea ranskalaisnainen sellaisena, kuin

Molière on häntä määritellyt, ilman mitään ominaista luonnetta, kokoon

pantu turhamaisuudesta ja mielikuvituksesta. Kreivi Arseniev,

vähävenäläinen tilapäärunoilija, joka ilman spiritismiäkin eli

yläilmoissa. Suuri joukko sairaita ja heikkohermoisia henkilöitä

Pietarin ylhäisestä maailmasta, jotka olivat paenneet Nevakaupungin

talvea ja levotonta pääkaupungin elämää tänne Krimin kevääsen. Kaikkein

näiden joukossa oli jonkinlaisena määräävänä ja johtavana henkilönä

Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov.

Tällä seuralla, Helenakin siihen luettuna, ei ollut paljoa tekemistä,

mutta aina se kuitenkin oli puuhassa. Ei mitään asiaa ilmestynyt

Europan taivaalle, joka ei olisi viehättänyt heitä, eikä suinkaan

vähimmin Helenaa. Kiihkolla, joka johtui joutilaisuudesta ja

liekitsevän vilkkaasta mielikuvituksesta, tarttui hän lyhyesti sanoen

kaikkeen. Hän luki dekadenttein ja symbolistein runoja ja kirjoituksia

ja tutki Rose Croixin kalenteria. Jokapäiväisenä lukemisena olivat

hänellä sitä paitsi Sinnetin romaanit kaksinaiselämästä kuoleman

jälkeen. Leo Tolstoin kristillisyhteiskunnalliselle pohjalle

rakennellut mietelmät omisti hän innolla, jopa vallan kiihkeästikin,

mutta ainoastaan mietelminä, ei tosi elämään sovitettavina totuuksina.

Eugen Tsherebatshov se kuitenkin kummallisine aatteineen antoi enimmän

tekemistä Helenan mielikuvitukselle ja ajatuksille, tuo mies, joka oli

olevinaan filosoofi. Täällä itsevaltiuden povessa, jossa ei ole tilaa

stundistin yksinkertaiselle opille, piti tämä profeetta esitelmiä

jostakin, jota hän sanoi uskontojen evolutsioni-teoriiaksi, ja hän

koetti yhdistellä toisiinsa uusmuotista spiritismiä ja Tolstoin

mietelmiä puhtaasta elämästä ja sielun kurituksesta, todistellen, että

ainoastaan lihan kuolettaminen antoi yksilölle kykyä päästä likelle

henkimaailmaa, käsittää ja nähdä yli-ilmaiset olennot täydessä

loistossaan.

Hän täytti Helenan ajatukset kaikkein haaveellisimmilla asioilla,

sellaisilla, joita me vasta aavistaen valmistelemme, vaan jotka vasta

kolmas polvi meidän jälkeemme ehkä saa lopullisesti ratkaistuksi.

Tämä oli Helenan mielestä täydellistä elämää, kun sai olla keskellä

suuria asioita, vapaana jokapäiväisen elämän pikkumaisuudesta ja

poroporvarisuudesta. Tänne näihin keskusteluihin, näiden haaveksimisten

selvittelemiseen hän ikävöitsi Suomen saloilta ja sen äänettömästä,

yksitoikkoisesta elämästä.

Ja tähän kaikkeen häntä pakotti jokin tyytymättömyys itseensä -- sillä

keskellä kaikkia noita puuhia tunsi hän syvästi kaipaavansa Erikkiänsä,

hellästi rakastettua, ja samalla myös, että hän ehkä teki väärin häntä

kohtaan -- sekä sairaalloinen heikkohermoisuus ja mielen kukistumaton

levottomuus. Mutta kuin Tsherebatshov, filosoofiprofeetta, selitteli,

että kaikki vanhat muodot, joihin meidän sivistyksemme on pukeutunut,

olivat liian ahtaat, liian aineelliset, että ne rajat, joita se

asetteli uskon ja uskottomuuden, tiedon ja tietämättömyyden välille,

olivat turhantarkkojen filosoofein työtä, jonka tähden uuden ajan tuli

niitä melkoisesti siirtää väljemmälle, niin Helena itsepetoksessa,

joka ei ole outokaan, ei tahtonut etsiä tyytymättömyytensä ja

levottomuutensa syytä siitä, josta se olisi ollut lähimpänä löytää,

vaan ajan suuresta tyytymättömyydestä, pessimismistä. Hän tahtoi uskoa,

että hänen kaihoiset tunteensa olivat hengen ikävöimistä pois tuon

tuskauttavan kaavallisuuden tuolle puolen, näkemään sitä, joka nyt on

salattuna, aisteillamme havaitsemattomana. Niinpä Helena ei huomannut

sitä, joka oli lähinnä esillä, mitä hänen tulisi ennen kaikkea tehdä,

vaan hän tavoitteli sitä, jota tarkoin katsoen ei kukaan ollut vielä

saavuttanut.

Koshelskyn huvilan suuressa salissa vallitsi puolihämärä; ainoastaan

osa lampuista oli sytytetty, sillä kaikki spiritistiset temput

tapahtuvat kuten tietty puolipimeässä. Sali oli järjestetty esitelmän

pitoa varten, tuoleja puolipiirissä pöydän ympärillä, jolla oli kaksi

kynttilää ja lasi sokurivettä. Suuret kirjavat venetsialaislyhdit

levittivät himmeää värillistä valoa vieraille, jotka ihanan illan

houkutuksesta vielä istuivat ulkona huvilan pengermällä. Osa heistä

katseli ulos merelle, joka pitkinä, kuohuvina maininkeina vieri rantaa

vasten ja heiasti yön tummaa sinitaivasta lukemattomine kultatähtineen.

Toiset nojasivat hiljaa keskustellen suoja-aitaa vasten ja katselivat

alas puistoon, jossa tulikärpäsiä lenteli akaasiain hienopiirteisten

lehtien välillä. Oli aivan hiljaista, ainoastaan aaltojen kuohu täytti

ilmaa sopusointuisella kohinalla. Yötuuli, kantaen siivillään ruusujen

tuoksua, löyhähteli lienteästi ja säännöllisesti kuin maan hengitys.

Oli jo melkein pimeä, kuin Erik Horn saapui Jaltaan. Hän jätti

tavaransa asemalle, otti vuokra-ajurin ja ajoi sillä lähelle Koshelskyn

huvilaa. Sykkivin sydämmin astui hän siitä ylös vaimonsa kotia kohti.

Siinä astuessaan tapasi hän monta herraa ja naista, jotka näkyivät

olevan menossa huvilaan kuten hänkin. Ylhäällä kuistilla istui jo pari

kymmentä henkilöä, mutta ei emäntää siellä ollut. Juuri Hornin astuessa

kuistille riensi nuori mies ulos salista.

-- Aletaan, hyvät herrat ja naiset, kuiskasi hän kiihkeästi, mutta

olkaa hiljaa!

Koko seurue nousi kiireesti, vaan hiljaa. Ovessa tungeksittiin,

jokainen koetti päästä ensinnä sisälle, saadakseen hyvän paikan. Horn

seurasi toisten mukana ja joutui yht'äkkiä tuohon puolihämärään saliin,

erään ratsumestarin ja erään meriluutnantin keskeen. Kaikki se oli

tapahtunut arvaamattoman äkisti; Hornilla ei ollut aikaa miettiä kuinka

hän paraiten hämmästyttäisi vaimoansa. Mutta hänen ei ollut mielensä

oikein hyvä. Herra tiesi, mitä hän oli saava nähdä ja kokea tässä

näiden vierasten ihmisten joukossa. Ei hänelle kuitenkaan jäänyt aikaa

punnita tunteitaan, sillä heti hänen suureksi ihastuksekseen astui

hänen vaimonsa sisään varpaisillaan liihoitellen ja kävi istumaan

eräälle tuolille siinä rivissä, joka oli lähinnä pöytää. Hornin

mielessä väläyksen tavoin kulki ajatus, että nousisi ja menisi vaimonsa

luo, mutta ei ... olkoon menneeksi minä tahdon ensin nähdä, mitä täällä

tapahtuu, sanoi hän itsekseen. Heti sen jälkeen tuli salin

päinvastaiselta puolelta koukkuselkäinen mies väsyneesti ja

laahustavasti astuen ja meni pöydän luo. Horn näki häntä ainoastaan

epäselvästi; vasta sitte, kuin hän istuutui paikallensa, jossa oli

paremmin valossa, oli Horn havaitsevinaan, että hän oli pikemmin nuori

kuin keski-ikäinen mies, kalpea ja suuret pussit silmäin alla, pitkä,

suora tukka, yleensä ei suinkaan miellyttävän näköinen. Hän se oli

Eugen Aleksandrovitsh Tsherebatshov.

Kuin hän matalalla ja ikään kuin hiljennetyllä äänellä alkoi

esitelmänsä, vilkastuivat hänen silmänsä ja näyttivät juuri kuin

syttyvän, kasvavan ja suurenevan. Mistä puhui hän? Horn kuunteli

tarkkaavasti hetkisen, mutta ei ymmärtänyt niin mitään.

Hänelle johtui mieleen, kuinka hän ennen muinoin kerran jostakin

virkatoimesta saapui upseerien kokoushuoneesen, kuin bourgogni ja

sampanja jo olivat siellä kyllin kierrelleet. Ilo oli ylimmillään.

Naurettiin hillittömästi sellaisillekin asioille, jotka eivät hänestä

olleet lainkaan huvittavia. Hän ei silloin voinut mitenkään saada

kiinni siitä iloisesta mielialasta, joka koko muussa seurueessa

vallitsi. Hänestä oli tuo nauru tyhjää, tyhmää ja joutavaa, leikinlasku

hävytöntä. Nyt hän oli päinvastaisessa, mutta muuten samallaisessa

tilaisuudessa. Hän kuuli tuota käsittämätöntä puhetta, näki noita

innostuneita katseita, kuuli ihastuneita oh ja ah, näki naisten

poskilla punehtumisen leimoja, näki kuinka meriupseerit silmillään

ahmivat esitelmän pitäjää. Ja hän sanoi itsekseen: joko minä olen hullu

tahi lörpöttelee tuo herra tyhmyyksiä. Mieluisimmin olisi Horn noussut

ylös ja mennyt matkoihinsa, mutta se olisi herättänyt ikävää huomiota.

Sen tähden hän istui kärsivällisesti ja odotteli, muuttuen mielessään

yhä tyytymättömämmäksi. Kuinka tarpeettomaksi hän tunsi itsensä tässä

seurassa! Ja hän surumielisesti katseli Helenaansa. Hän ei näe minua,

ei ajattele minua!

Huolimatta pikku riidoista, pikku erimielisyyksistä ja kuukausia

kestäneestä erosta -- tahi ehkäpä juuri sen tähden -- oli heidän

rakkautensa pysynyt yhtä hellänä ja uskollisena. Hän tiesi, että,

vaikka Helena kotona oli kuinka kiireessä puuhassa hyvänsä, hän

kuitenkin aina tunsi lämmön, mieltymyksen virtausta, milloin kuuli

hänen tasaisen sotilaskäyntinsä viereisessä huoneessa, sillä silloin

hän myös tiesi Erikkinsä nyt olevan joutilaana ja nyt tulevan hänen

luoksensa. Ja hän puolestaan, olipa kuinka hyvänsä mieltynyt ja

kiintynyt läänin tai tilan asioihin, tunsi ikään kuin itseltänsä

puuttuvan jotakin, jos Helena oli kotona eikä istunut tuossa hänen

kirjoituspöytänsä takana lukemisineen tai käsitöineen.

Mutta nyt -- mitä oli hänellä täällä tekemistä? Helenan koko sielu

oli tuolla tuon miehen, tuon nimiprofeetan luona. Hän kärsi,

mustasukkaisuuttako vaiko jotain muuta sielullista pahoinvointia, sitä

hän ei voinut itselleen selvittää, sielussa vain tuntui tuskaa. Oh,

ajatteli hän taas itsekseen, naurettavaahan on minun huolia sellaisista

lapsellisuuksista, ja kuitenkin ... hän tunsi sisällänsä kylmän

väristyksiä, juuri kuin keväthallan asettuessa hedelmäpuiden hienoille

ja hennoille kukille.

Kaikkein näiden ajatusten risteillessä näkee hän itseään kohti

tähystelevinä Tsherebatshovin suuret, syvät silmät. Hän tahtoo niitä

väistää, mutta se ei onnistu. Esittelijä pitää häntä kuin

hypnotisoituna, kuin sidottuna noilla ihmeellisillä, jäykillä ja

kuitenkin haaveksivilla silmillään. Esitelmää oli kestänyt noin puoli

tuntia; silloin herra Tsherebatshov valmistautui lopettamaan, se

voitiin huomata puheen luonteesta. Hän valitsi hienoimpia lyyrillisiä

kuvia, kielen kauneimpia juhlasanoja ja puhui kuvitellulla kielellä

merkillisestä ilmiöstä, jonka olivat huomanneet okkultismin etevimmät

lipunkantajat, jonka totuuden olivat vahvistaneet kuuluisat

italialaiset sielutieteentutkijat Lombroso ja Montegazza, olivatpa itse

Richet ja eräs uskoton arvostelija Charcotin oppisuunnasta olleet

katsomassa sitä koetta. Mutta se koe tuntui asiaan perehtymättömästä

Erikistä niin hullunkurisen suurelta, että hänen täytyi kesken

ristiriitaisten tunteittensa kuohua hymyillä, aivan hymyillä epäilyksen

hymyä.

Se hymy teki esittelijään selvän vaikutuksen, Hän tuli levottomaksi,

alkoi takerrella, ja etsiä sanoja. Hänen varmuutensa oli kerrassaan

kadonnut, tasaisesti juokseva esitelmä rupesi hajoilemaan. Hänen

sairaalloinen mielensä ja hermostunut luonteensa vainusivat

vastustajaa, hylkäämistä, ehkäpä pilkkaakin. Sitä paitsi olivat nuo

kasvot vieraat, aivan tuntemattomat. Kuinka hän oli joutunut tänne

suljettuun seurapiiriin? Nyt oli esittelijä vuorostaan Erikin katseen

vankina.

Kuulijat huomasivat jotakin erinomaista tapahtuneen. Kuin lapset, jotka

ovat juuri äsken kuulleet kummitusjuttuja kerrottavan, tunsivat he

vaistomaisesti levottomuutta ja pelkoa. Ruvettiin katselemaan joka

taholle, kunnes viimein kaikkien silmät kääntyivät sinne päin, jonne

huomattiin herra Tsherebatshovinkin silmiään räpäyttämättä tuijottavan.

Helena myös katsahti sinne ja kalpeni; oliko siinä yliluonnollinen

ilmestys vai...

Mutta kuin Erik hymyili hänelle hellästi, turvallisesti, silloin, vasta

silloin -- sillä eihän kukaan ollut vielä koskaan nähnyt henkien

hymyilevän -- huudahti hän ilosta, ja se huudahdus oli jähmetyttää

montakin pelkääväistä vierasta ja pani monen heikkohermoisen kuulijan

sydämmen rajusti sykkimään.

Esitelmä loppui äkisti. Helena juoksi miehensä luo, vieraat nousivat

ylös epätietoisina, kummastuneina, levottomina -- kunnes Helena

punastuen ja hymyillen kääntyi heidän puoleensa ja, omituisen

hämmennyksen johdosta löytämättä oikeaa sanaa, lausui kerran elämässään

tyhmyyden: eihän se ole mitään, se on minun puolisoni, minun mieheni

kuvernööri. Minun häijy mieheni, joka on tullut niin äkkiarvaamatta,

niin aivan ilmoittamatta, että vähällä säikyttää minut ja minun

vieraani halvatuiksi.

Ah, nyt voitiin jo hengittää helpommin. Lamput sytytettiin yht'äkkiä,

ja keskeltä syvintä, jännittävintä mystisismiä ja spiritismiä,

tuolta aivan henkien maailmasta oltiin väkivaltaisesti siirretyt

tavallisimpaan, jokapäiväisimpään todellisuuteen: siinä oli mies, joka

äkkiarvaamatta hämmästytti vaimoansa. Ja jonkinlainen häpeän ja harmin

tunne valtasi Helenan vieraat. Osa heistä heti käytti hyväkseen

häiriötä ja katosi ilman mitään.

Erik Horn pyysi hymyillen anteeksi, että oli näin tullut häirinneeksi

kokousta. Helena oli jo kokonaan rauhoittunut ja tarjotutti teetä sekä

kreikkalaisia ja turkkilaisia konvehteja, yleinen neuvottomuus alkoi

vähitellen haihtua ja tuo juuri vähää ennen vallinnut mystillinen

mieliala hukkui auttamattomasti leikinlaskuun ja nauruun. Ja

koko kylpyajan kesti tuttujen piirissä huvia tuosta Helenan

ajattelemattomasta: eihän se ole mitään, se on minun puolisoni. Vieraat

käsittivät velvollisuutensa ja viipyivät ainoastaan niin kauan, kuin

säädyllisyys ja kohteliaisuus välttämättä vaativat. Puolen tunnin

kuluttua olivat puolisot jo kahden kesken.