XIII.

Viikkoja, jopa lähes kaksi kuukauttakin oli kulunut ennen, kuin Helena

ja äsken syntynyt sen verran tointuivat, että Erik voi ajatella

vaimonsa viemistä jälleen kotiin. Hän oli ollut hellä sairaanhoitaja.

Ensi aikoma hän ei poistunut sairaan luota yöllä eikä päivällä, sillä

hän oli huomannut, että Helenalla oli rauhaa ja lepoa ainoastaan

silloin, kuin hän oli huoneessa.

Nyt hän viimeinkin voi jo paremmin. Asianajaja Levysohnin avulla oli

kaikki saatu järjestetyksi. Darja Mihailovna oli, sovitettuaan

myrskyisen nuoruutensa siitä lähtein moitteettomalla elämällä,

kärsimyksillä ja puutteella, katumuksella ja rakkaudella, viimein

saanut leposijan suurten jalavain varjossa Moskovan hautausmaassa.

Nikolai Konstantinovitsh oli joutunut samaan tilaan kuin hänen kuuluisa

irstaisuuden opettajansa, markiisi de Sade. Niin kuin tämä

pahamaineinen kirjailija Napoleon I:sen käskystä suljettiin naisen

vaatteihin puettuna La Salpétrièreen, samoin Horn sijoitti tämän

melkein jo aivan tylsämielisen ruhtinaan hulluinhuoneesen. Ja sen

jälkeen hän oli valmis lähtemään kotimatkalle. Hän oli melkein

kuumeessa koti-ikävästä, ikävästä työhönsä ja vastuunalaiseen

virkaansa. Hän tahtoi päästä pois täältä tukeuttavasta kuumuudesta,

Moskovan pölystä, tuonne tuhatjärvisen maan vilpoisiin metsiin.

Vaivalloisesti ja lyhyissä päiväyksissä tehtiin matkaa pohjoista kohti.

Pietarissa kävivät he tervehtimässä muutamia Helenan serkkuja ja setiä

äidin puolelta, jotka olivat vakaantunutta väkeä, etevillä sijoilla

hovielämässä, ja jotka tuossa lakkaamattomassa juhlatanssissa

keskusvalon ympärillä eivät olleet kulkeneet ympyrässä, vaan yhä

ylenevässä kierrepiirissä, sillä joka vuosi, kuin kului, pääsivät he

yhä lähemmäksi alkulähdettä, voimaa ja kunniaa. Näiden sukulaisten

luona lepäsivät Erik ja Helena pari viikkoa, ja sitte viimein oli

eräänä kauniina kesäkuun iltana päästy matkan perille, kotiin.

Näytti siltä, että Suomen raikas, männyntuoksuinen ilma vaikutti kuin

elämän neste Helenaan ja pikku Erikkiin, kuten lasta kaikki nimittivät

paitsi Marfa Ivanovna. Nähdessään jälleen kauniin kotinsa, suuren,

muhkean salinsa, pienen, viehättävän erityishuoneensa kaikkine

monilukuisine pikku kapineineen ja koristuksineen näytti Helena ensin

erittäin tyytyväiseltä. Ensi viikon vahvistuivat äiti ja lapsi

melkoisesti, mutta siihen se voimistuminen sitte pysähtyi, mitä

Helenaan tuli; hän pysyi viikkokausia aivan ennellaan parantumatta,

jospa myös heikkonemattakin. Lääkäri määräeli kaikkea mahdollista, mitä

tiede sellaisissa tapauksissa neuvoi, mutta turhaan.

-- Sinun tulee olla kärsivällinen, sanoi tohtori Alm Erikille; sinun

vaimollasi on ollut vaarallinen käännekohta sekä henkisesti että

ruumiillisesti. Sellaisen lapsivuodekuumeen jälkeen kuin hänen ei

yleensä niinkään pian toinnuta. Sitä paitsi -- suoraan puhuen, ystäväin

kesken -- eikö siellä ole tapahtunut mitään erikoista, mitään

sellaista, joka on masentanut ja häirinnyt hänen mieltänsä?

Ei, Erik ei tiennyt mitään sellaista. Helena ei ollut tosiaankaan

kertonut sitä hänelle. Naisellisesta kainoudesta ja myös ylpeydestä ei

hän tahtonut miehelleen ilmaista sitä salaisuutta, jonka ainiaan

hellästi rakastava Darja Mihailovna oli tahtonut viedä kanssansa

hautaan.

Mutta se juuri vaivasi Helenaa aika-ajoin hyvinkin ankarasti, että hän

kätki salaisuutta mieheltänsä. Hän tunsi, että heidän välinsä ei ollut

enää sama kuin ennen, ei yhtä sydämmellisen avomielinen kuin ennen. Ja

taas hän alkoi sekä ruumiillisesta heikkoudesta että sisällisestä

levottomuudesta vaipua siihen surumielisyyteen, jonka Erik oli toivonut

haihtuvan hänen tultuaan äidiksi. Tuntikausia saattoi hän maata

sohvallaan mietiskellen niitä myrskyjä, jotka ennen muinoin olivat

riehuneet hänen kodissaan, ja kuinka he siellä kotona olivat kantaneet

kaikkia noita kohtalon heille valmistamia iskuja.

-- Voi Darja, Darja, miksi lausuit nuo sanat, jotka kiihdyttivät minun

uteliaisuuttani, miksi en saanut muistella sinua puhtaana ja hyvänä,

sellaisena, kuin sinua näin elämässä! Miksi heitit ulos tuon hirmuisen

salaisuutesi, joka nyt on raateleva minua ijäisesti! Ja hän purskahti

itkuun. Kuultuaan Erikin askeleet kuivasi hän kyyneleensä ja otti

käteensä kirjan, sillä hän tiesi, että Erik ei ollut hyvillään hänen

makaamisestaan joutilaana ja uneksien. Helena ei tahtonut vaivata häntä

suruillaan, ja sen tähden hän oli lukevinaan. Ja kuitenkin oli hän

tänne tullessaan kaikkein vakavimmasti päättänyt koettaa mukautua

siihen asemaan ja niihin oloihin, jotka hänelle tässä maassa kuuluivat.

Turhaan; kaikki oli aivan ennellään. Hänellä ei ollut mitään muuta

tehtävää kuin käydä aina katsomassa lastansa; mutta siellä oli hänellä

voimakas kilpailija, joka oli lujasti päättänyt olla antamatta lasta

pois luotansa kellekään. Marfa Ivanovna oli koko sielustaan antautunut

pienokaisen hoitoon. Katsoipa hän monesta syystä itseänsä ikään kuin

sen oikeaksi äidiksi. Hän oli pelastanut lapsen sielun, kuin kaikki

muut yhdessä koettivat sitä hukuttaa; hän oli hoidellut sitä aivan sen

syntymisestä asti. Ja merkillisintä vielä oli, että, vaikka hän, kuten

lääkäri sanoi, oli perin epäterveellinen henkilö, lapsi kuitenkin eli,

viihtyi ja kasvoi hänen hoidossaan. Kaikki nyyttinsä ja käärönsä oli

hän tuonut kanssansa Moskovasta, eikä häntä voitu koskaan totuttaa

kätkemään niitä mihinkään. Ne olivat kuten ennenkin ladotat pitkin

seiniä ympäri huonetta -- samassa huoneessa jossa hän ja lapsi

makasivat ja jossa hän kuivaeli lapsen vaatteita ja keitti sen ruokaa.

Alussa oli Erik joka päivä käynyt lapsen kammarissa, pannut toimeen

suuren siisteysmetelin, tuulettanut huonetta ja uhannut erottaa Marfa

Ivanovnan kokonaan palveluksesta; mutta kuin Marfa kaikkein pyhäin

nimessä vakuutti, että lapsi oli kuoleva, jos siellä ryhdyttiin

tuulettamaan ja pesemään, ja kuin Helena oli taipuvainen puolustamaan

Marfaa, päättyi asia niin, että itsepäinen vaimo vanhus sai pitää

paikkansa ja omat tapansa. Viimein Erik ei enää ollenkaan mennyt koko

huoneesen, päästäkseen riidoista ja kiusasta. Eikä Marfa taistellut

yksistään talon isäntää vastaan, vaan piti puolensa myöskin kaikille

muille palvelijoille. Hän halveksi heitä sydämmestänsä: hehän olivat

vain tshuhooneja, alempaa rotua, uskottomia ja taitamattomia; eiväthän

he osanneet edes venättäkään. Ja Helena puolestaan, kuin huomasi

pienokaisen voivan varsin hyvin, vaan tulevan levottomaksi, jos hän

itse rupesi sitä hoitelemaan, viimein hänkin ainoastaan kävi sitä

katsomassa. Mutta se ei ollut mitään työtä. Niinpä hän tuota pikaa taas

oli aivan kuin viime talvenakin joutilas, alakuloinen, väsynyt ja avun

tarpeessa. Paljon houkuttelun jälkeen oli sisko Hanna luvannut tulla

kälylleen avuksi, mutta ainoastaan muutamiksi viikoiksi.

Viimein, kun ei mikään auttanut, kun kesä kului eikä parantumisesta

tullut sen enempää, ehdotti lääkäri kaikkein viimeisintä keinoa:

Helenan täytyi muuttaa etelään, ja kun hänelle siellä tulisi ikävä

lasta, piti se viedä mukaan. Mutta mihin matkustaa? Siitä neuvoteltiin

toden perästä, Hanna ehdotti Rivieraa, Helena mainitsi Jaltaa Krimin

niemellä, jossa hänen sukulaisillansa Koshelskyillä oli kaunis huvila,

nyt tyhjänä. Mutta Hanna kiivastui ja lausui melkein liian jyrkästi,

että sellainen tuntematon kylpypaikka kuin Jalta ei ansaitse

ajatellakaan. Helena pahastui ja kertoi, mitä suuria ansioita juuri

sillä paikalla oli, sillä siellähän Mariakin ymmärsi kieltä ja siellä

oltiin kuin kotona ja kuitenkin etelässä.

-- No, mutta eihän Marfa tarvitse kylpyjä eikä etelän ilmaa, vaan sinä,

vastasi Hanna kärsimättömästä. Erik rypisti kulmiaan. Helena kalpeni

kiukustuksesta; niin, nyt hän tahtoi matkustaa juuri Jaltaan, sanoi hän

päättävästi. Ja siten se oli päätetty.

Kuin Hanna ja Erik sattuivat kahden kesken, sanoi Hanna:

-- Suo anteeksi, mutta minusta sinä näytät liian heikolta, rakas

veljeni Erik. Kaikki, mitä olet tänä aikana voittanut, menee nyt

hukkaan. Ja kuinka käy kielen? Se vähäinen, kuin hän on oppinut

ruotsia, unhottuu kokonaan. Ei tosiaankaan haittaisi, että vaimosi

saisi nähdä Länsi-Europpaa.

-- Niin, siskoseni, mutta mitä sitte sinun mielestäsi minun pitäisi

tehdä? Kuin hän haluaa Jaltaan, niin...

-- Entä sitte tuo likainen Marfa, eikö jo olisi aika...

-- Marfa ja Marfa -- lapsi viihtyy ja kasvaa hänen hoidossaan. Minä

olen koettanut erottaa heitä, mutta poika kuihtuu. Kuin hän kasvaa niin

isoksi, että voimme tulla toimeen ilman Marfaa, otamme sellaisen

hoitajan, joka saa opettaa hänelle, mitä tarvitsee.

-- Niin, mutta minusta on anteeksi antamatonta, että...

-- Kuulehan nyt, sanoi Erik kärsimättömästi ja ääni vapisevana -- hän

oli kauan ollut pahoillaan sisaren tylyydestä kälyänsä kohtaan -- minun

mielestäni ei tuo asia kuulu kellekään muille kuin meille. Ja hän meni

huoneesensa ja löi ovensa lujasti kiinni. Helena tukeutti huokauksen ja

pyyhkäsi silmästään kyyneleen: Oliko tämä hänen veljensä, jota hän

rakasti ikään kuin äidin rakkaudella, omaa voittoa pyytämättä,

hellästi, enemmän kuin ketään muuta. Tästä veljestä erotti häntä tuo

käly, jota hän ei ollut koskaan voinut kärsiä ja joka oli kerran

riistävä häneltä kaikki. Ja hänen sydämmessään nousi vihan tunne,

voimaton viha tuota muukalaista naista kohtaan.

Ja Helena, lapsi ja Marfa matkustivat pois etelään. Hanna oli jo ennen

matkustanut kotiinsa Haapakoskelle. Erik oli aivan yksin suuressa

kartanossa. Välttämättömyyteen tyytyvästi huoaten ryhtyi hän innolla

töihinsä. Työn tuli nyt lohduttaa häntä hänen pitkin talvea yksin

kävellessään suurissa huoneissa ja odotellessaan uutta vuotta, jolloin

hän oli lähtevä Helsinkiin valtiopäiville, ja sitte kevättä, jolloin

hänen vaimonsa ja pieni Erik parka olivat palaavat.

Viikko kului toisensa jälkeen, hän teki virkamatkoja ja piti

tarkastuksia, tutustui kansan oloihin ja alkoi taas viihtyä työssään.

Silloin yht'äkkiä tuli odottamaton sanoma Haapakoskelta.

* * * * *

Kuin Haapakosken vanha vapaaherra oli saanut tietää, että hänen

poikansa poika oli kastettu oikeauskoiseen oppiin ja saanut nimen

Jegor, joutui hän aivan haltioihinsa ja nosti suuren melun sen kohdan

korjaamisen aikeissa. Ainoastaan vaivoin saatiin hänet uskomaan, että

hyvin surettavat perheolot ne vain olivat sen saaneet aikaan ja että

Helena, vaikka kyllä sielustaan ja mielestään hartaasti rakastava omaa

uskoaan, oli tehnyt, mitä suinkin voinut, pitääkseen kerran antamaansa

lupausta.

Vapaaherra vanhus oli aikoinaan ollut edellisen keisari vainajan

suosiossa. Nyt hän poikansa nimessä kirjoitti anomuskirjan hänen

seuraajalleen, matkusti Pietariin, taivutti jäykkää niskaansa, kävi

ministerien puheilla ja virastoissa, pyysi pääsöä keisarin puheille ja

pääsikin, mutta ei saanut varmaa vastausta, sillä nyt olivat ajat jo

toiset. Viimein hän suureksi harmikseen sai vastaukseksi armollisen

"emme voi" ja samalla pyhältä synoodilta kirjoituksen eli oikeammin

lavean ja syväoppisen selityksen, jossa lopulla sanottiin, että hänen

lapsensa lapsi lepäsi turvallisena oikeauskoisen kirkon pyhässä ja

lempeässä sylissä ja että hänen tulisi kiittää taivasta, joka oli niin

ihmeellisesti ohjannut äskensyntyneen kohtaloita, että hän vastoin

kaikkia ihmispuuhia oli joutunut oikeaan isän syliin.

Tämä kirje saapui vapaaherralle, joka viime aikoina oli hyvin

vanhennut, juuri hänen maatessaan sairaana vilustumisesta,

levottomuudesta ja pahasta mielestä tuon hänen käsityksensä mukaan

suuren onnettomuuden tähden, joka oli kohdannut sukua. Sanoma, jonka

kirje toi, oli hänelle aivan odottamaton. Hän oli luullut saavansa olla

varma myöntävästä vastauksesta. Sentähden se koski häneen niin kovin,

että hänen sairautensa siitä paheni. Parin viikon kuluttua tuntien

vointinsa vähän paremmaksi ryhtyi hän heti uuteen taisteluun

pojanpojan puolesta. Nyt hän haki virastoilta sitä muutosta

sukuperintö-asiakirjoihin, että, jos suvussa oli useampia poikia, tila

jäisi vanhimmalle ainoastaan siinä tapauksessa, että hän tunnusti maan

yleistä valtiouskontoa; jos ei, niin oli tiluksen saava vanhimman

jälkeinen poika.

Kaikissa näissä huolissa paheni tauti, jota hän sairasti, yhä enemmän.

Tämä oli surun ja kiusan aika vanhalla tilalla. Hanna koko sen ajan

vakavalla kädellä johti kaikkea, unhottamatta siltä kuitenkaan isäänsä.

Hän ehti niin uskomattoman paljon ja osoitti niin suurta

kykeneväisyyttä ja päättäväisyyttä, että vanhus viimein oli aivan

huoleton jättäessään tiluksen koko hoidon hänen käsiinsä. Vapaaherran

alustalaisetkin, joita hän oli kohdellut ankarasti, mutta

oikeudentuntoisesti osoittivat nyt häntä kohtaan liikuttavaa rakkautta.

Mitä pitemmälle kului syyskuu, sitä enemmän totutti vanhus mielensä

siihen ajatukseen, että nyt kohta tuli erota täältä ainiaaksi.

Syksy oli tullut. Kesän komeus makasi alhaalla loassa ja mätäni kuuran

alla. Taivas oli hämärä ja maa muuttui mustaksi.

Suruisesti katseli vanhus ajelehtivia pilviä ja pakenevia muuttolintuja

ja sanoi kohtaloonsa tyytyväisesti:

-- Minä olen kiitollinen siitä, että saan kuolla syksyllä. Keväällä,

jolloin Haapakoski on rikas ja vihreä, jolloin kaikki kehoittaa elämään

ja työhön, olisi minun ollut raskas jättää tämä kaunis maa. --

Ainoastaan yksi asia piti häntä levottomana. Hän tahtoi tietää,

millainen vastaus oli tuleva hänen viimeiseen anomukseensa. Viimein

saapui eräänä päivänä kirje Helsingistä hänen asiamieheltään; hänen

pyyntönsä oli hyväksytty. Nyt oli vanhus levollinen, mutta kuin hän

pääsi lepoon, näytti jäntevyys ja toimeliaisuus, jotka olivat pitäneet

yllä hänen elämänsä liekkiä, nyt höltyneen. Hänen voimansa vähenivät

nopeaan. Hanna peljästyi ja lähetti kutsumaan hänen nuoruutensa ystävää

provasti Veleniusta ja lääkäriä.

Kuin provasti hämärissä tuli vanhuksen luo, istui hän suuressa

nojatuolissaan puolinukuksissa. Syysaurinko levitti kalpeata,

surumielistä valoa hänen hyvin laihtuneille, jaloille kasvoilleen.

Provasti tuli kovin liikutetuksi, niin väsyneiltä ja veltoilta

näyttivät nuo ennen niin vilkkaat ja jäntevät kasvojen piirteet.

Vanhus heräsi ja katsahti ylös.

-- Sinäkö se olet, Jaakko Maunu. Hyvä ystävä, minulle on loppu tulossa.

Käy istumaan tänne minun luokseni.

Provasti meni ja tarttui hänen kylmään, laihtuneesen käteensä.

-- Tietääkö Erik, kuinka sinun vointisi nyt on?

-- Ei, se on tullut niin aavistamattoman äkisti. Ei hän ehdi tänne

ennen, kuin kaikki on lopussa.

-- Rakas, vanha ystävä Aleksander, luuletko, että Herra jo...

-- Kyllä minä sen tiedän. Se on kuolema. Ja hän katsoi miettiväisesti

ylös, ikään kuin odottaen jotakuta. Hänen katseensa oli lempeä ja

valoisa. -- Me olemme nyt kahden kesken, sanoi hän, ota vastaan minun

tunnustukseni.

Provasti kävi istumaan sairaan luo. Vapaaherra vanhus, odottamatta

hänen kysymyksiänsä, alkoi ikäänkuin itsekseen miettien puhua:

-- Kuin minä istuin senaatissa, esitettiin -- niin, se tapahtui 1862 --

valtiopäiväin uudestaan elvyttämisen asia. Sitä vastaan puhui eräs

senaatin jäsen, tiedät kyllä, kuka. Minä kiivastuin ja puhuttelin häntä

julkisesti sopimattomalla, halvalla haukkumanimellä.

-- Vanha sukulaisesi, vastasi provasti, antaa sen kyllä anteeksi; sehän

tapahtui kiivaudessa ja maltittomuudessa...

Vapaaherran silmät leimahtivat.

-- Antaako vanha sukulaiseni sen anteeksi vai eikö, siitä minä en

huoli. Hän on mateleva raukka. Vaan minä en sitä itse anna anteeksi

itselleni, se oli minun arvolleni sopimatonta. Vielä yksi asia: Kuin

kirjoitin sukuperintökirjan, aioin lisätä, että sukuperintöläisen pitää

välttämättä olla nainut suomalaisen aatelisneiden. Sen kohdan minä

kuitenkin pyyhin. Sen ainoan kerran elämässäni olen kantanut uhria ajan

vapaamielisille, romantillisille aatteille. Minä kadun sitä syvästi.

Nyt en olisi siinä tilassa, jossa olen, jos olisin totellut ensi

mielijohdettani.

-- Hyvä ystävä, jätä se asia Jumalan haltuun, ei mitään asiakirjaa ole

niin kirjoitettu, että kaikki kohtalon puhallukset siinä olisi lukuun

otettuna. Eikö sinulla, jatkoi hän puhettaan lempeällä äänellä, ole

mitään sanottavaa vaimostasi ja...

Vanhus oli vaipunut kokoon, hänen rintansa läähötti raskaasti kuin ison

taakan alla. Hän otti vapisevalla kädellä pöydältä kellastuneen, usein

taitellun paperin, nosti sen huulilleen ja suuteli sitä kahdesti. --

Anna anteeksi, kuiskasi hän hiljaa, anna anteeksi.

Ovi aukesi hiljaa. Hanna toi lampun, pani sen pöydälle ja asetti sen

päälle ruusuisen verhon, että valo ei vaivaisi sairasta, sekä meni

sitte isänsä luo.

-- Nyt tulee lääkäri kohta, sanoi hän, kuinka voit nyt, isä...

Ei vastausta. Provasti kumartui hänen puoleensa.

-- Hyvä Jumala, hän on kuollut!

Aleksander Horn istui kuolleena, kangistuvassa kädessä se kellastunut

paperi rypistyneenä. Varovasti ottivat tytär ja ystävä sen pois ja

lukivat, mieli liikutettuna ja silmät kyyneleisinä, kirjeen, hehkuvan

rakkauskirjeen, jonka vainaja oli kerran, viidettä kymmentä vuotta

sitte, kirjoittanut sille, joka sitte tuli hänen vaimokseen.

Hanna vaipui nyyhkyttäen vainajan jalkain juureen ja surusta melkein

mieletönnä huudahti: -- Isä, isä, älä jätä minua yksin! Provasti

silitteli ja taittoi kokoon kirjeen.

-- Tämän me panemme hänen arkkuunsa, se seuratkoon häntä kuolemaankin.

* * * * *

Seuraavana päivänä saapui nuori sukuperintöläinen. Hän oli luullut

tapaavansa isänsä vielä hengissä. Suuri ja vilpitön sen tähden oli

hänen surunsa, kuin sai kuulla odottamattoman uutisen hänen

kuolemastansa. Mutta eivät ainoastaan nuori vapaaherra ja alustalaiset

syvästi surreet vapaaherra Aleksander Hornin kuolemaa. Koko maassa

herätti hänen pois menonsa jonkinlaista ahdistusta. Vaikka hänet

tunnettiin kovaksi ja vallanhimoiseksi, oikeaksi vanhollisuuden

ilmiöksi, niin hän toiselta puolen oli luja voima tueksi, kulmakivi,

jonka tiedettiin seisovan vakavasti paikallaan. Hänen kuuluisa nimensä

ja arvonsa tekivät jokaisen asian, jota hän kannatti, tärkeäksi, ja

yleensä katsoen ei hän ollut koskaan kannattanut mitään, joka ei

perustunut lain henkeen ja kirjaimeen. Synkkinä aikoina, jotka nyt

koittivat, oli kokeneen valtiomiehen kadottaminen aivan korvaamaton

vahinko.

Erik Horn tunsi, että nyt oli tuleva selvittämisen hetki hänen ja

sisaren välillä. He olivat kahden kesken kotona. Helena oli poissa, ei

ketään heitä häiritsemässä, ei ketään ajatuksia johtamassa muuanne; hän

ei voinut nyt kuten niin usein ennen leikillä karttaa eikä torjua, mitä

Hanna sanoi, sillä kuoleman vakavuus verhosi koko taloa. Hän valitsi

viisaimman keinon: mitä ei mitenkään käynyt estää eikä karttaa, sen hän

itse haki esiin.

Oli vanhuksen kuoleman jälkeinen päivä. Syysmyrskyt olivat asettuneet

levolle, vielä kerran tahtoi aurinko näyttää voimaansa. Sen kultavalo

verhosi veripunaisia vaahteran ja haavan lehtiä sekä koivujen

vaaleankeltaista lehdistöä. Ilma oli lämmin ja tyyni. Kiertolinnut

olivat tulleet ja hypiskelivät ahkerasti etsien puiden oksilla. Kesän

komeuden heijastus, lempeä ja surumielinen, välkkyi luonnossa. Suuressa

viehättävässä vierashuoneessa istuivat sisarukset vanhojen kirjeiden ja

asiapaperien ääressä. Kuoleva päivä levitti vielä viivähtävää valoa

huoneesen.

-- Hanna, sanoi Erik ystävällisesti, sinä et ole ollut ystävällinen

minulle aina naimisestani asti, olkaamme nyt ystäviä...

Hannan mielessä heräsi kaikki, mitä hän oli hautonut lähes kolme

vuotta. Oli kuin olisi kauan suljettuna ollut lähde ruvennut tulvimaan,

ja Erik kummastuksekseen ja ihmeekseen tunsi hänen puheestaan, mikä

etevä henki hän oli. Hänessä oli sama metallin sointu kuin isässäkin.

Kuin yksinäinen, tähystelevä ja ylpeä lintu liiteli hän tuolla

korkealla ylhäällä, näki sieltä korkeudesta laajat alat, ja kuin hän

sitte nuolen nopeudella syöksyi alas, löysi hän etsimättä sopivan

sanan, oikean ajatuksen. Hän näytti niin selvästi, kuinka näennäisesti

vähäpätöinenkin asia meidän valtiollisessa elämässämme kuului yhteen

suurten ja tärkeiden asiain kanssa. Hän esitti jokaisen hänen tekonsa

vastuullisuutta ja hänen velvollisuuttaan katsoa, että se, joka oli

perivä isäin tilan, tuli sydämmeltään ja ajatuksiltaan suomalaiseksi

mieheksi.

-- Sinä olet kauan ja usein ollut poissa, sinä olet nähnyt meidän

isämme elämän pikku puolia, et suuressa kokonaisuudessaan, sinä et ole

nähnyt hänen lakkaamatonta työtään kaiken sen koossa pitämiseksi ja

säilyttämiseksi, mitä on peritty läpi vuosisatojen. Niitä, jotka

tahtovat repiä ja rakentaa uudestaan, on yllin kyllä sekä maassa että

sen ulkopuolella. Sinun asiasi on jatkaa siitä, johon isäsi työ

päättyi. Paha kyllä sinä ryhdyt työhösi puolella sydämmellä. Sinä

horjut ja olet epätietoinen jo nyt.

-- Hanna, sanoi hän, älä enää puhu sanaakaan, ja hänen muotonsa

synkistyi. Olosuhteet ovat vaihtuneet. Sinä katselet asiaa yleensä.

Sinun sydämmesi ei ole mukana taistelussa, sinä puhut lämpöisesti ja

ylevästi tästä asiasta, sillä sinä olet vapaa. -- Nyt hän yht'äkkiä

tunsi, mikä syvä juopa heitä erotti, sisarta ja veljeä, toisistaan. --

Minun on toista, minun sydämmeni on myös osallisena taistelussa.

Hän vaipui kokoon, kyynäspäät painuivat polvien varaan ja pää syvälle

olkapäiden väliin. Hänen silmänsä himmenivät, hän katseli miettivästi

eteensä ja näki merten ja arojen takaa nuoren, ruusuisen muodon

säihkyvine, lämpöisine katseineen, näki pienen hienon lapsenpään

vaaleain kultakiharoiden keskellä, ja hänen sydämmensä oli niin hellä

ja lämpöinen. -- Hanna, sanoi hän, Hanna...

Oli niin hiljaista huoneessa kuin äsken ruumiin vielä ollessa siellä.

Hanna oli poissa. Erik istui yksin siinä suuressa huoneessa. Seinältä

katseli eräs hänen esi-isistään, suuri sotapäällikkö, alas hänen

puoleensa. Hänen petolinnun-muotonsa tuimine katseineen ja ankaroine

silmineen -- kaikkein niiden hienostuneiden tyyppien alkukuva, joita

sitte on suvussa esiytynyt -- näytti Erikistä katselevan

halveksivaisesti, jopa perin ylenkatseellisesti alas jälkeläiseensä.

Erik nousi ja läksi etsimään Hannaa. Hän oli mennyt ulos.

Tämä oli viimeinen kerta elämässä, kuin sisarukset puhelivat siitä,

joka heillä oli lähimmin mielessä. Sittemmin ei enää koskaan tullut

vaihdetaksi siitä asiasta sanaakaan, He olivat erossa ainiaaksi.

* * * * *

Viikkokauden kuluttua sai Erik vaimoltaan kirjeen, lämmöstä ja

hellyydestä hehkuvan kirjeen, jossa hän liikuttavalla tavalla esitti

surunsa siitä, että ei voinut olla hänen luonansa nyt, kuin häntä oli

kohdannut onnettomuus.