XII.

Kevät oli tulossa. Päivät olivat pitenneet, ihanat auringonlaskut

punahehkuvain pilvien taa ynnä kultaiset liekehtimiset ylös aina

keskitaivaalle saakka ennustivat kevättä. Porvareissa siinä pikku

kaupungissa, jossa Horn hallitsi, heräsi huomattava levottomuus. He

olivat porvareja ensimmäisessä tai toisessa polvessa eivätkä olleet

koskaan oppineet elämään kaupungissa. Sydämmessään kadehtivat he

maalaista, joka vapaasti liikkui tiluksillansa, ja jokaisella heistä,

kelle vain soveltui, oli pieni maatilkkunsa tuolla kaupungin rajan

äärillä, ja siellä hekin kylvivät ja niittivät. Pakko, asianhaarat

olivat kuljettaneet nämä ihmiset säätyyn, joka oli heille vieras.

Porvari-sana, käytettynä näistä pikkukaupunkilaisista, ei millään

tavoin vastannut, mitä sillä ylpeällä nimellä vanhoissa

kauppakaupungeissa tarkoitetaan. Kevätilma teki kaupungin vielä

tyhjemmäksi ja autiommaksi, sillä nythän piti jokaisen rientää

varustamaan asuinpaikkaansa kesäksi ja vapautua kaupunkielämän

hälinästä, kuten aivan mahtavasti sanottiin.

Erik Horn oli lähtenyt pahimman kelirikon aikana tärkeälle

virkamatkalle läänissään, ja oli matkan laskettu kestävän neljätoista

päivää. Kauan oli hän miettinyt, lähtisikö sille matkalle vai eikö,

sillä hänen vaimonsa vointi huoletti häntä. Helena oli erittäin

kiihtynyt ja levoton, milloin taipuva syvimpään surumielisyyteen,

milloin taas liiallisen iloinen. Erikin ystävä, tohtori Alm, oli

kuitenkin rauhoittanut häntä ja luvannut pitää huolta nuoresta

rouvasta. Niinpä Horn, kun hänen virkamatkansa tärkeyttä ei voitu tehdä

tyhjäksi, viimein läksi. Hänen lähtönsä jälkeisenä päivänä Helena sai

Darja Mihailovnalta kirjeen, jossa hän ilmoitti, että asiat olivat sen

verran selvinneet, että niin irtaimen kuin kiinteänkin myöminen

huutokaupalla voitiin toimittaa viikon kuluttua. Omat varansa oli hän

suurimmaksi osaksi saanut pelastetuksi tuosta yleisestä häviöstä,

mutta kaikki muu oli välttämättä menevä vasarakaupalla. Nikolai

Konstantinovitshista kirjoitti hän, että vanhus oli yhtä taipumaton

kuin ennenkin. Hän asui vanhassa siipirakennuksessaan, mutta häntä

hoitamassa ei enää ollut se katala puolalainen hovimestari, vaan

sairaanhoitaja.

Itselleen oli Darja sisustanut asunnon toiseen siipirakennukseen,

entiselle palvelijain puolelle, jossa hän toistaiseksi asui kahdessa

pienessä huoneessa vanhan Marfan ja metsästäjä Ivanin kanssa. Kuin

linna tuli myödyksi, aikoi hän tulla pikimmältään käymään Suomessa ja

sitte ainiaaksi muuttaa muutamien sukulaisten luo Pietariin. Muuten,

lopetti hän kirjeensä, olen minä kauan ollut kivulloinen; nämä

ikävyydet kaikki ovat vaikuttaneet minuun enkä minä luule elinaikaani

enää pitkäksi.

Nuo loppusanat tekivät Helenan hyvin levottomaksi. Mielellään olisi

hän heti matkustanut Moskovaan; mutta sitä vastusti tohtori Alm

jyrkimmästi. Helena taipui, mutta tuskin ehti hän vähän rauhoittua,

kuin yht'äkkiä saapui näin kuuluva sähkösanoma: Dorothea Mihailovna

Koshelsky on pahasti sairastunut, lääkäri ei anna mitään toivoa.

Helena lähetti heti noutamaan Almia ja selitti hänelle vakaan

päätöksensä lähteä jo samana päivänä Moskovaan. Lääkäri huomasi hänen

aikomuksensa peruuttamattomaksi, autteli häntä kyydin, ajoneuvojen ja

peitteiden hankinnassa ja pyysi häntä varomaan kovia mielenliikutuksia

sekä vilustumista. Erik Hornille lähetti hän kiireimmiten sanan ja

muuten teki Helenan avuksi, mitä voi. Kahden tunnin kuluttua oli Helena

jo matkalla ja seuraavana päivänä läksi Pietarista pikajunalla

Moskovaan. Vaikka hän olikin hyvin levoton tuon sähkösanoman johdosta

ja levottomuudessaan pelkäsi tulevansa liian myöhään tuonne vanhaan

kotiin ja vaikka hän muistaessaan Darja Mihailovnan yli-kuohuvaa

hyvyyttä tunsi tunnossaan katkeria nuhteita, että hän ja Erik olivat

niin kauan antaneet hänen yksin kestää kaikkia vaikeuksia ja vastuksia,

niin hän ei kuitenkaan voinut vastustaa ilon ja vapauden tunnetta,

joka sisällisen voiman tavoin nousi ja paisui hänen mielessään, kuin

hän nyt oli tulossa isän kotiin. Tuolla Suomessa, arveli hän, ei

huolenpito talosta ja taloudesta sekä siitä pienestä, jota odotettiin,

antaneet hänelle mitään oikeata rauhaa. Ja sitä paitsi hän oli kuin

pakkopaidassa. Hänhän tuskin voi sanoa yksinkertaisintakaan asiaa ilman

apua. Ja kaikki ihmiset tuolla ylhäällä koko ajatussuuntineen ja

käsitystapoineen, olihan se kaikki hänelle vierasta. He puhuivat

sellaisista asioista ja henkilöistä, jotka hänelle olivat tuntemattomat

ja vähäarvoiset. Hänen täytyi pitää ajatuksiansa kaksinkertaisessa

työssä ja kaksinkertaisessa jännityksessä, voidakseen ollenkaan

käsittää, mistä oli puhe, kuulla se ruotsiksi, kääntää itselleen

venäjäksi ja sitä paitsi koettaa saada selville, millä tavoin toinen

käsitti asian, sitte vasta oikein ymmärtääkseen sanojen sisällys,

nähdäkseen niin sanoaksemme asia uudelta kannalta.

Täällä sitä vastoin! Joka ihminen ymmärsi häntä ja hän ymmärsi

jokaista. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja vapautetuksi. Nyt tulvivat

pitkällä, yksitoikkoisella matkalla ajatukset hänen mieleensä, ja hänen

aivonsa työskentelivät ilman mitään ponnistusta. Hän ei tiennyt

itsekään, mistä se aatteiden rikkaus nyt tuli hänelle. Hän näki koko

elämänsä ja asemansa kirkkaammin ja selvemmin kuin koskaan ennen tai

myöhemminkään -- ja hän peljästyi. Nyt vasta tajusi Helena, että

hänellä, jos tahtoi elää tuolla kaukana poissa, ei ollut mitään, ei

kerrassaan mitään muuta valinnan varaa kuin joko muuttua yhdeksi

heistä, heidän kaltaiseksensa, tahi tulla todella onnettomaksi. Riisua

persoonallisuutensa, kielensä, elämän käsityksensä, jättää lapsensa

kokonaan ja täydellisesti tuon uuden maan valtaan kielen, uskonnon,

opin puolesta. Ja jos hän sen teki, niin lapset, kuin he kerran ehtivät

kasvaa isoiksi, olivat tulevat vieraiksi hänelle, tulevat samoin kuin

nuo sitkeät, jäntevät ihmiset äänettömiksi, umpimielisiksi,

miellyttämättömiksi, viehättämättömiksi, kansanvaltaisiksi siihen

määrään, että... Ja jos hän sitä ei tahtonut, jos hän ei tahtonut

uhrata persoonallisuuttansa eikä taipua muuttumaan heidän

kaltaiseksensa, niin häntä koko elämänsä ajan ei kukaan ymmärtäisi, hän

jäisi yksikseen, voi, niin yksikseen, kuin hän jo monesti nytkin oli

ollut. Ei edes Erikkikään tiennyt, kuinka äärettömän yksikseen hän

välistä oli tuntenut olevansa.

Ja kuin Darja Mihailovna kerran on poissa... Nyt kääntyivät hänen

ajatuksensa toiselle taholle: vieläköhän hän oli tapaava hänet elossa?

Tämä ajatus saattoi Helenan heltymään levottomuuden kyyneliin,

kaipauksen ja epätietoisuuden kyyneliin. Mitä oli hänen tehtävä?

Kumpiko arpa hänen oli valittava niistä kahdesta, joita kohtalo hänelle

tarjosi maljassaan: muuttuako suomalaiseksi vai pysyäkö venäläisenä?

Hän tiesi, että hänen nyt oli tehtävä päätöksensä. Ja kauheinta oli se,

että mitä jalompi, parempi ja sielultaan rikkaampi hänen Erikkinsä oli

eli toisin sanoen: mitä lämpöisemmin hän rakasti maatansa ja mitä

uutterammin hän sen eteen työskenteli, sekä toiselta puolen mitä

paremmin oman maansa arvoinen tytär hän oli, sitä suurempi oli

epäsointu heidän välillänsä, sitä vaikeampi oli heitä yhdistää, sitä

suurempi uhri, joka toisen heistä täytyi tehdä toisen hyväksi. Tässä ei

voinut olla puhettakaan siitä, että mentäisiin toisilleen puolitiehen

vastaan, sillä yhtymäpaikkana oli ainoastaan toisen tai toisen

uhraaminen koko persoonallisuutensa. Mitä syvemmin hän ajatteli tätä

asiaa, sitä syvemmäksi, näki hän, kasvoi juopa, joka erotti heitä. He

kaksi, hän ja Erik, edustivat kahta erilaista maailmankäsitystä, jotka

aikain alusta olivat kasvaneet erillään toisistansa ja joita ei mikään,

ei edes aviopuolisoiden keskinäinen rakkauskaan, vaikka se olisi

kaikkein hellinkin, voinut yhdistää. Niin kuin asiat nyt olivat, täytyi

toisen tai toisen mennä kokonaan toiselle puolelle; jos se ei voinut

tapahtua, oli kerran kaikki hajoava, kukistuva kokoon.

Koko yön oli hän käännellyt ja väännellyt näitä ajatuksia, pääsemättä

mihinkään vakavaan päätökseen. Nyt nousi aurinko, koko itäinen puoli

taivasta loisti kullankeltaiselta. Kevyet, sini- ja maitovalkoiset

pilvet ylhäällä keskitaivaalla muodostivat emaljikuvioita

kultapohjalle. Helena katsoi ulos ja näki rientävänsä höyryn

huimaavalla vauhdilla pois aamun kultaista valoa kohti. Ja keskellä

tuota valoa seisoi siellä taivaan rannassa sadottain kirkontorneja ja

hammastettuja muureja komeina, tummansinisinä. Hän katsahti taaksensa.

Siellä vitkasteli vielä pakeneva pimeys raskaine lyijynkarvaisine

sumuineen. Ja tuolla ulkona lenteli äänettömän tasangon päällitse

joukottain kottaraisia, ja nuori ruoho yleni keväisen pirteänä, vaalean

vihreänä. Nyt Helena ensi kertaa koko vuoden aikaan sai äärettömällä

tasangolla katsella yli laajain alojen. Täällä hänen näköalaansa eivät

supistaneet tummat havumetsät, ei kallioiset vuoret eikä paljaat

kalliot. Hän veti syvään henkeä.

-- Ilmaa, ilmaa ja valoa, sanoi hän, ja vieno ilon punastus nousi hänen

kasvoillensa. Hänen silmänsä loistivat kevään nuoresta onnesta. Ah,

jospa Erik olisi täällä! Mitäpä oli apua hänen matkustamisestaan kohti

aamuruskon maata pois tuolta pakkasesta ja lumesta, kuin hän, paras

ihmisistä, se ainoa, jota hän oli rakastanut, joka oli ottanut hänet

myrskyn vauhdilla ja rakkauden koko hehkulla, ei ollut täällä. Mitä

tästä apua, sillä yksinhän hän kuitenkin oli. Ja hän purskahti taas

itkemään.

Vatikaanin museoissa on marmorinen korkokuva nuoren tytön haudasta.

Siinä on kuvattuna Eros polttamassa Psyke-perhosta, s.o. sielua,

alttarin liekeissä ja itkein katsomassa toisaanne, ollakseen näkemättä

tuskaa, jota hän tuottaa. Sellainen oli rakkaus uusplatonilaisten opin

mukaan. Tämä vertaus ei ole ajan pitkäänkään kadottanut mitään

katkerasta totuudestaan. Eivät ne siivet koskaan enää leviä lentoon,

jotka Eros on alttarin hehkussa polttanut poroksi.

* * * * *

Vanhassa palatsissa, joka oli vuosisatoja ollut Chamitov ruhtinasten

omana, oli avattu puutarhaan vievä portti. Sitä tietä piti ostajain

tulla kuulutettuun huutokauppaan. Pihan puolella vallitsi syvä

hiljaisuus.

Darja Mihailovna makasi kuolemaisillaan entisessä palvelusväen

siipirakennuksessa. Ikkunain verhot olivat lasketut puolialhaalle,

pyhän kuvan edessä paloi lamppu, levittäen väsynyttä valoa huoneesen.

Sairas makasi hiljaa ja katsoi koko ajan tyynesti kelloon, joka oli

vastapäätä oven päällä. Hänen poskensa eivät tänään tarvinneet mitään

maalia, hänen katseensa ei mitään ympäröimistä mustalla ja keltaisella,

ollakseen loistava, sillä kuume oli antanut poskille väriä ja silmiin

loistetta. Marfa Ivanovna makasi vuoteen jalkopään puolessa. Hän oli

latonut esiin pyhiä esineitä, joita pyhäin kuvain kauppiaat olivat

tuoneet Solovetskistä, Valamosta ja Jerusalemista. Hän oli sytyttänyt

kynttilän ja levitellyt eteensä kaikki kuvat ja rukoili nyt milloin

mitäkin pyhää, että Jumala laupeudessaan antaisi Darja Mihailovnan elää

vielä yhden päivän, yhden ainoan päivän.

-- Marfa, jo nyt tulee loppu, sanoi sairas, ei ole enää vähääkään öljyä

lampussa, itse lamppukin on rikki, joka silmänräpäys uhkaa sydän

sammua. Rukoile laupiasta Jumalaa, että minä, kaikkein suurin

syntisistä, saisin vielä elää puoli tuntia. Kello on yksitoista, nyt on

Helena tullut, luuletko sinä hänen vielä ehtivän tänne?

-- Me vaellamme Jumalan käden turvissa, vastasi Marfa; älkää väsyttäkö

itseänne puhumisella, maatkaa hiljaa kuin lapsi, joka nukkuu.

Ja hän makasi hiljaa, aivan hiljaa, säästääkseen viimeisiä, tuikkivia

elinvoimia, ja katsoi, katsoi hievahtamatta kelloon.

-- Nyt hän tulee, sanoi kuolemaisillaan oleva sairas. Hänen

äärimmilleen jännittyneet hermonsa käsittivät jo pitkän matkan päästä

niiden vaunujen tutun jyrinän, jotka oli lähetetty noutamaan Helenaa.

Rautainen ristikkoportti rämisi ja kiireitä askelia kuului pihasta. Jo

kuului esihuoneesta kuumeentapaisia liikkeitä jonkun kiireesti

riisuessa päällysvaatteitansa.

Kuoleva sairas makasi hiljaa ja odotti. Kuume oli poistunut hänen

poskiltansa, hän oli kalpea ja kylmä. Ovi aukesi. Helena astui hiljaa

sisään.

-- Helena, sanoi Darja Mihailovna kirkkaalla ja selvällä äänellä,

Jumala olkoon ylistetty, minun silmäni ovat saaneet vielä kerran nähdä

sinut. Ja vähään aikaan kuului ainoastaan heidän hiljaista

nyyhkytystänsä, kuolemaisillaan olevan raskasta hengitystä ja kellon

tikutusta, joka mittasi ijankaikkisuutta sekunti sekunnilta.

-- Voitko, kuiskasi Helena, antaa meille anteeksi, että olemme

jättäneet sinut yksin selvittelemään kaikkia noita vastuksia? Me olemme

siinä tehneet pahoin.

Sairas nousi hitaasti vuoteessaan, katsoi Helenaan ja hymyili lempeää,

kaunista hymyä.

-- Älä puhu anteeksi annosta, kuiskasi hän hiljaa. Minä se pyydän

anteeksi. Koko elämäni -- niin, enemmänkin kuin sen olen minä antanut

sinulle, sillä sinä olet minun...

-- Darja Mihailovna, keskeytti Marfa uhkaavasti ja ankarasti

kajahtavalla äänellä.

Sairas vaipui alas. Hänen kurkkulihaksiensa hirvittävä pingoitus

paljasti laihan, kuivan kaulan. Hänen oli vaikea saada vedetyksi henkeä

vai lieneekö hän tahtonut kukistaa sitä sanaa, joka väkisin pyrki

tunkeutumaan hänen huuliensa takaa, tahtonut ottaa sen viimeisen sanan

kanssansa haudan kätköön. Ja hän voitti, hän oli vaiti. Isä Ossip,

pappi, tuli kiireesti ja antoi hänelle viimeisen voiteluksen. Milloin

elämä oikeastaan lakkasi, milloin kuolema tuli, sitä ei voinut kukaan

huomata.

Sehän olikin vain uuden elämän kynnys, niin kuin iltarusko ainoastaan

joksikin ajaksi peittyy yön pimeään, vaan kohta jälleen uudistuu

aamuruskona, uuden tulevan päivän alkuna.

* * * * *

-- Marfa Ivanovna, mitä tahtoi se kuoleva sanoa? Mikä se sana oli,

jonka hän vei kanssansa hautaan? kysyi Helena. Mutta Marfa ei tiennyt

tai ei tahtonut vastata siihen kysymykseen. Se arvoitus kiusasi Helenaa

koko päivän, niin että surukin siitä heikkeni. Se vaivasi häntä, sillä

hän ei uskaltanut itse lisätä sitä sanaa, joka oli lähimmin siihen

sopiva. Se olisi hirmuista! Marfa aivan varmaan tietää jotakin, miksipä

hän muuten olisi keskeyttänyt kuolevan puheen. Ja hän tosiaan oli sen

keskeyttänyt. Ei, hänen täytyi saada tietää se, täytyi välttämättä.

Helena meni Marfan luo, mutta Marfa oli kuin muuttunut. Kyllä hän oli

yhtä rääsyinen, yhtä hyvä, yhtä huolimaton puvussaan ja yhtä

kampaamaton kuin ennenkin, jollaisena Helena häntä muisti enemmän kuin

kaksi kymmentä vuotta. Hän saattoi aivan kuin ennen oikealla

venäläisellä sukkeluudella lörpötellä kaikkein mitättömimmästä asiasta

tuntikausia ja yhä uudestaan palata samaan asiaan. Mutta kuin Helena

vain lausui tuon kysymyksensä, saivat hänen piirteensä oudon

ominaisuuden, jollaisina hän ei ollut koskaan nähnyt noita pehmeitä,

lihavia kasvoja: ne muuttuivat lujiksi, melkeinpä ankaroiksi. Yksin

paksut huuletkin muuttuivat vain hienoiksi viiruiksi, kuin olisi hän

puristanut suunsa kiinni, lujasti päättäen olla vaiti, niin vaiti kuin

kohtalon jumalatar.

Yht'äkkiä johtuu Helenalle keino mieleen. Marfa ei tahdo sitä sanoa

minulle; olikohan siinä jotakin salaisuutta vai oliko se ainoastaan

sellainen tapa puhua, lausua hellyyden sanoja, joita Darja

kuolemaisillaan, juuri kuolinhetkenä oli soperrellut? Olipa vielä yksi,

joka tiesi sen, joka voi sanoa sen, jos tahtoi. Se yksi oli hän tuolla

toisessa siipirakennuksessa, hänen isänsä. Viisi vuotta oli kulunut

siitä, kuin Helena hänet viimeksi näki. Ja se viimeinen kerta kuului

hänen elämänsä vähälukuisiin tuskallisiin muistoihin. No niin, Helena

päätti kuitenkin mennä hänen luoksensa, ja jos hän vielä osasi puhua ja

muistaa, niin täytyi hänen sanoa se hänelle, ilmaista hänelle tuo

salaisuus, joka vaivasi ja kiusasi häntä. Hän meni jälleen Darja

Mihailovnan luo, joka makasi niin hiljaa, kasvoilla se rauhan leima,

joka muutamien tuntien kuluttua kuolemantaistelun jälkeen tavallisesti

ilmestyy. Helena katseli häntä kauan ääneti. Nyt tuntui hänestä, että

hänen pitäisi ainiaaksi jättää tietämättömyyden peittoon kaikki, mitä

oli ollut, koko entisyys, jos siinä oli jotakin, jota tarvitsisi

salata. Hänen pitäisi varoa vainajan salaisuutta, tuota kiusaavaa

salaisuutta, jonka hän oli niin suurella vaivalla saanut viedyksi

kanssansa hautaan. Ja kuitenkin, pitihän hänen sentään saada tietää,

kuka se oli tuo Darja Mihailovna, joka oli rakastanut ja hoidellut

häntä koko hänen elämänsä ajan.

-- Ei, anna anteeksi, anna anteeksi, mutta sinun itsesi tähden... Hän

ei enää kauemmin voinut hillitä mieltänsä, hän ei voinut tehdä toisin.

Kuin kevättaivas illan tullen sytytti liekitsevät värinsä, meni hän

sykkivin sydämmin pihan poikki Nikolai Konstantinovitshin puolelle. Hän

oli jo ehtinyt rappusille, kenenkään näkemättä häntä, mutta kuin hän

juuri avasi ovea, mennäkseen sisään, näki hänet metsästäjä Ivan.

Silmänräpäyksen ajan oli Ivan kahden vaiheella, mitä tehdä, vaan sitte

juoksi hän Marfa Ivanovan luo. Marfa vallan kauhistui.

-- Se ukko säikyttää hänet kuoliaaksi. Tule, Ivan, tule heti!

Molemmat vanhat palvelijat riensivät sisään. He tuskin ehtivät

esihuoneesen, kuin kuulivat kauhistuksen huudahduksen ja sen jälkeen

Helenan tenhottomasti kaatuvan maahan.

Marfa ja Ivan juoksivat huoneesen. He näkivät halvatun Nikolai

Konstantinovitshin, silmät kauhusta seljällään, istuvan kumarassa

pyörätuolissaan ja ähkyen huutavan apua.

Marfa ja Ivan kantoivat pyörtyneen ulos ja edelleen pihan poikki Marfan

huoneesen. Lähetettiin heti noutamaan lääkäriä. Helena oli saanut

tietää, mitä tietää tahtoi. Ihmisen elämä on kuin syvä, peilikirkas

lammikko. Ei ole hyvä harata sitä liian syvältä; on asioita, joiden

jättäminen ainiaaksi veden kirkkaan pinnan peittoon on paras kaikille.

Kolmen päivän kuluttua syntyi Helenalle poika, liian aikaisin. Lääkäri

ja kätilö olivat yksimieliset tuomiossaan: lasta ei voitu pitää

hengissä. Ryhdyttiin kyllä kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin,

käytettiin kaikkea, mitä lääketaito tällaisissa tapauksissa määrää. Ei

katsottu kuluja, ei säästetty vaivoja. Ja kuitenkin: hämärissä tuli

Marfa sairaan äidin luo.

-- Helena, sanoi hän -- Helena makasi hiljaa eikä vastannut mitään,

hänen kuumeesta kuumat kätensä liikkuivat levottomasti peitteellä. --

Helena, hyväntekijäni, pikku Lenotshka, kuuletko minua? kuiskasi Marfa

pehmeimmällä hunajaäänellään,

Helena katsoi häneen vakavasti. -- Pienokainen tekee lähtöä ja kuolee.

Isä Ossip on täällä pyhän kasteen toimittamista varten.

-- Ei, sanoi Helena kauhistuen. Minä lupasin hänen isällensä, että

lapsi kastetaan oman maansa uskoon. Hanki luterilainen pappi.

-- Mutta, hyvä Lenotshka, mistäpä meidän oikeauskoisessa

kaupungissamme, meidän pyhässä Moskovassamme löytyisi luterilainen

pappi? Sill'aikaa kuolee pienokainen, älä sulje häneltä paratiisin

iloa. Älä tuomitse häntä helvetin kauhuihin; anna kastaa hänet, että

hän ei pakanana valittaisi Jumalan ja pyhäin tykönä äitinsä julmuutta.

Mutta nyt oli Helena luja kuin kohtalon jumalatar.

-- Ei, minä en tahdo, en tahdo. Minä olen luvannut. Eikö sitte ole

ketään, joka voisi auttaa minua, joka voisi kastaa pienokaisen? Mene

Snamenskajalle pastori Raumbacherin luo ja pyydä häntä tulemaan heti.

Minä olen tehnyt valintani, minä menen syvyyden poikki hänen luoksensa,

Erikin luo, koko sydämmestäni ja sielustani ainiaaksi, minä matkustan

takaisin sumujen maahan, siellä on hyviä ja rehellisiä ihmisiä.

Marfa luuli hänen hourailevan ja juoksi heti kätilöä noutamaan.

Esihuoneessa seisoi isä Ossip, levottomasti odotellen Marfan

palaamista. Kaikki oli valmiina kastetoimitusta varten. Pappi katsoi

tarkkaavasti tuota pientä, tuikkivaa elämää. Ei mitään valitusta, ei

mitään muuta liikettä kuin hengitys, ainoastaan siitä näkyi, että

elämän haihtuva lahja ei ollut vielä liihoitellut jälleen pois niihin

salaperäisiin seutuihin, joista se oli tullutkin. Nyt palasi Marfa.

-- Hän hourailee, hän hourailee -- hän tahtoo tänne luterilaista

pappia, mutta puhuu samalla syvyydestä. Kastakaa toki lapsi, pyydän

minä kaikkein pyhäin ja enkelein nimessä, kastakaa ennen, kuin perkele

ottaa hänen kalliisti lunastetun sielunsa.

Pappi katsoi neuvottomasti.

-- Mikä on hänen isänsä nimi?

Marfa koetti muistutella, mutta ei muistanut.

-- Hänen nimensä on Kaarle kuten kaikkein saksalaisten, sanoi pappi

hiljaa, me kastamme hänet Kaarleksi.

-- Ei, malttakaahan, nyt minä muistan, Jegor hänen nimensä on ja tänään

on pyhän Jegorin päivä.

Niinpä Haapakosken tuleva sukuperintöläinen tuli kastetuksi

oikeauskoiseen oppiin, siihen uskoon, josta ei ole mitään palaamisen

mahdollisuutta, ja sai Jegor-nimen.

Kasteen peso tuli pienokaiselle uuden syntymisen pesoksi: ensi kerran

elämässään avasi se silmänsä, ensi kerran sykki hänessä elämä

nähtävästi. Niin, hän oikein vikisikin. Ja vaikka se vikinä oli kuin

pikku linnun piipitys, tulivat lapsen pienet, poimuiset kasvot aivan

sinisiksi ponnistuksesta.

Mutta tuolla sisällä makasi Helena täydessä kuumeessa. Hän haaveksi

syvyydestä, jonka yli hän tahtoi päästä, siellä sillä toisella puolen

seisoi Erik odotellen; mutta hänen äitinsä, Darja Mihailovna, ja

kastamaton pienokainen, jonka piti saada isänsä nimi, eivät päästäneet

häntä. Hän valitti ja heittelehti vuoteellaan, kunnes lääkäri tuli ja

yksi pistos Pravatzin ruiskulla antoi lepoa hänen kiusatulle sielulleen

ja vaivatulle ruumiilleen.

* * * * *

Tuolla linnan isossa salissa jatkui koko tämän ajan huutokauppa hyvää

vauhtia. Nikolai Konstantinovitshin koottuja aarteita ei voitu kaikkia

julkisesti tarjota täällä, mutta ne menivät muuten kaupaksi hyvästä

hinnasta. Hillittömästi nauraa rähisten ja muuta iloa pitäen osa

hänen entisen rykmenttinsä upseereista kiisteli ja kilpaili noista

taide-esineistä, jotka olivat myrkyttäneet omistajansa koko elämän.

Vanhan haidamakin kuva joutui Pestin museoon, tuonne tekijänsä

synnyinkaupunkiin. Nuori Petrov seisoi siinä synkkänä ja koko hänen

lämmintä sydäntänsä inhotti nähdä näitä huoneita, näitä hänelle pyhiä

paikkoja häväistävän tällä tavoin. Hän meni ulos puutarhaan. Kevään

esikoinen, häikäisevän valkoinen lumikko, kohotti puhdasta kupuaan

märjästä, likaisesta maasta. Hän taittoi sen muistoksi nuoruutensa

rakkauden ja onnen unelmasta ja läksi raskain askelin ja murheisin

mielin pois viimeisen kerran tästä saastutetusta kodista.

* * * * *

Samana päivänä iltasella saapui Erik Horn Moskovaan. Hän oli, saatuaan

Almin kirjeen, heti lähtenyt matkalle ja matkustanut yötä päivää ja

kuitenkin joutui perille liian myöhään.