X.

Lempikuukausi, tuo aika, jota maalatessa olisi kuvattava jollakin

valkoisella ja ruusun värisellä kultapohjalle, musiikin alalla

esitettävä jotenkin siihen tapaan, kuin Gounod on sitä kuvannut

Faustinsa neljännessä näytöksessä, se aika tuli Erik Hornille aivan

toisenlaiseksi, kuin hän oli odottanut. Maalla kauniin luonnon

keskessä, vapaana raskaasta työstä, hellänä, rakastavana ja terveenä

ollen hän oli uskaltanut toivoa täysin määrin sitä onnea, joka kuului

tuohon salaperäiseen sanaan, ja kuitenkin oli sitte todella aivan

toisin.

Syitä, joiden tähden elämä ei hänelle muodostunut sellaiseksi, kuin hän

oli toivonut, oli kaksi, ja ne tosiaan olivat niin luonnolliset, että

hän ne heti huomasi ja myös käsitti, että ne olisi poistettava; mutta

niiden poistamiseen hänen kykynsä ei riittänyt. Nuorella parilla,

heillä kummallakaan ei ollut mitään tekemistä, kerrassaan ei mitään

työtä. Erik, luonnostaan jotenkin toimelias -- ei kyllä sillä tavoin

kuin vanhus tai sisar, mutta kuitenkin tottunut kuten sotilaat

tavallisesti työskentelemään määrätyssä piirissään -- oli nyt tuomittu

täydelliseen joutilaisuuteen.

Vanhus oli monivuotisen yksinäisen elämänsä aikana maalla koonnut

suuren joukon kokemuksia ja havainnoita, joita hän kantoi mielessään

kuin jokin viisauden kaivo. Ja hän katsoi velvollisuudekseen ilmoitella

Haapakosken tulevalle isännälle nämä yksinäisinä hetkinä harjoitetun

ajatustyön käytölliset tulokset ja johtopäätökset; mutta jättää

ainoatakaan tilan hoidon osaa, edes pientäkään, pojalle -- ei, niin

kauan, kuin hänen päänsä oli pystyssä, tahtoi hän yksin hoitaa

Haapakoskea. Niinpä Erik pysyi äänettömänä kuuntelijana, kuin isä

selitteli suunnitelmiaan, ajatuksiaan ja unelmiaan talouden sekä

yhteiskunnallisten ja valtiollisten asiain alalla, ja se äänettömän

kuulijan osa tuli hänestä ajan pitkään aivan sietämättömäksi.

Helena puolestaan oli kyllä tottunut jouten oloon, sillä vierailut,

ratsastusretket ja köyhäin hyväksi työskenteleminen, johon hänen

päivänsä olivat kotona kuluneet, eivät oikeastaan ansaitse työn nimeä,

mutta ei hän siltä kuitenkaan ollut tottunut elämään niin aivan ilman

kaikkea mahdollisuutta kuluttaa aikaansa millään. Muuten hän nyt ensi

kerran elämässään näki suurimmaksi kummastuksekseen, millaista orjan

työtä maanviljelys todella on. Hänen kälynsähän oli aikaisin aamusta

ylhäällä ja piti päivät päästänsä vaaria koko talon ja tilan hoidosta.

Ja senaattori, salaneuvos, vapaaherra, vanha maanviljelijä-ylimys, niin

hän -- Helena luuli ihan varmaan, että hän ei nukkunut koskaan. Helena

muisti ennen muinoin tavanneensa erään saksalaisen tilallisen, joka

esitettiin hänelle "maatalouden hoitajana". Hänestä oli tuo arvonimi

tuntunut varsin kummalliselta ja hän oli itsekseen ihmetellyt, mitähän

sellainen henkilö oikeastaan toimitteli; nyt tapasi hän sen huvittavan

sanan takana henkilön, ja se oli hänen appensa. Mutta näiden kahden

lisäksi oli myöskin koko talolla, kuten hänestä näytti, lakkaamatta

oikea kuritustyö tehtävänä.

Jos hän tahtoi lähteä ratsastamaan, katsoi Hanna häneen, kuin olisi hän

ehdottanut jotain kirkon ryöstämistä tai parin tähden sieppaamista

taivaalta: nytkö ratsastamaan kiireimpänä heinänkorjuuaikana! sanoi

Hanna kylmäkiskoisesti ja nykäytti olkapäitään. Jos hän tahtoi saada

kalossit jalkaansa, ei koskaan ollut ketään palvelijaa lähitienoilla

apuun tulemaan, ja jospa romantillinen Larsson siellä olikin, niin hän

ei sitä tehnyt millään ehdolla, olipa hän niinkin viisas, että aina

heti katosi, milloin luuli hänen häntä tarvitsevan. Toisin sanoen: hän

oli tavannut erään kulman siitä sitkeästä taipumattomuudesta, joka on

vaiti ja tekee, mitä itse tahtoo, suomalaisesta itsepäisyydestä.

Täytyipä hänen itsensä kammatakin itsensä, jopa yksin pukeutuakin.

Mitähän olisi Marfa Ivanovna sanonut, jos olisi tämän tiennyt. Ei

Helena uskaltanut edes Darja Mihailovnallekaan kertoa tätä arkaa asiaa.

Helena itse oli alussa siitä hyvin loukkautunut, mutta kuin Erik oli

vakavasti selittänyt, että, vaikka he tarjoisivat dukaatin kultaa, ei

sittekään löytyisi koko Kymin laaksosta ketään, joka osaisi tai

ehtisikään tehdä kaikkea, mitä hän tahtoisi teettää, niin täytyi hänen

siihen tyytyä. Eikä se yleensä niin perin vaikeata ollutkaan, sillä

Erik itse koko tämän ajan toimitteli enimpiä kammarineitsyen tehtäviä

kuten toinen Herkules Omfalen jalkain juuressa.

Pahempi kaikkia näitä vastuksia oli kieli, tuo kieli, josta hän ei

ymmärtänyt sanaakaan. Istua siinä, nähdä lähimpien omaistensa

hymyilevän ja heltyvän kyyneliin, kuulla heidän kiivastuvan ja jälleen

tyyntyvän, vakavasti neuvottelevan ja laskevan leikkiä, eikä ymmärtää

sanaakaan siitä kaikesta, se oli kiusallista. Ja kuin sukulaiset ja

talon ystävät tulivat tervehtimään nuorta rouvaa, istua siinä

ainoastaan näytteillä kuin jokin Dalai Laama, tervehtiä, nyykäyttää

päätään, hymyillä, mutta osaamatta sanoa sanaakaan, se tuli välistä

oikeaksi rasitukseksi.

Se kaikki kasvatti levottomuutta, kyllästystä ja väsymystä, joista

vuorostaan iti esiin monta kiistaa, ja kun lempikuukauden epätasaisessa

elämässä yleensäkin liikkuu kiivaita tunteen kuohuja ja tapahtuu

heikkohermoisuuden purkauksia, niin nuo kiistat tuottivat itkua,

kyyneliä, toivottomuutta ja mustasukkaisuuden kohtauksia. Ja kuitenkin

he molemmat tiesivät, ett'ei kukaan koko maan päällä ollut lähempänä

eikä rakkaampi kuin he toinen toiselleen. Ah, Helena ei tahtonut sitä

tunnustaa, mutta välistä tuntui, kuin olisivat he olleet kovasti

sidotut toisiinsa. Milloin kaikki heidän kesken oli hyvin, ei Helena

sitä huomannut. Mutta heti, kuin he joutuivat erimielisiksi ja pyrkivät

eri tahoille, nuo siteet leikkasivat syvälle lihaan ja tekivät pahoja

haavoja. Ja sitte kului vuosia ennen, kuin he voivat unhottaa tämän

ajan, levottomuuksien ja alituisen mielenjännityksen ajan, tämän

kevätmyrskyjen rauhattoman ajan.

Mutta kuinka poistaa nämä vastukset, kuinka kotimaassa saada jokin

toimi, johon kuuluisi oma talo ja oma koti sekä työtä itselle ja

Helenalle ... jos hän ei saanut mitään itsenäistä toimialaa täällä,

niin siinä tapauksessa hän tahtoi matkustaa jälleen Moskovaan. Ja

milloinkahan Helena oppisi tätä kieltä, joka nyt tuotti hänelle niin

monta katkeraa hetkeä, puhumattakaan toisesta kielestä, suomesta, jota

silloin, kuin Erik matkusti Venäjälle, tuskin kuultiin mainittavankaan,

mutta joka nyt tunkeusi kaikilla tahoilla esiin.

Erikkiä monesti halutti neuvotella tästä asiasta sisarensa Hannan

kanssa, mutta Hanna ei enää ollut saman kaltainen kuin ennen. Hänen

tuonnoiset sanansa "varo sitä Helena Nikolajevnaa" kaikuivat yhä hänen

korvissansa. Sisarukset, jotka olivat ennen olleet niin hyvät ystävät,

oli nyt ikään kuin jokin kiila kiskonut irti toisistaan, ja se kiila

oli käly. Syvällä Hannan sydämmessä vallitsi epäluulo tätä uutta

tulokasta kohtaan. Hän uskoi tahi tahtoi uskoa, että minä

silmänräpäyksenä hyvänsä saattoi tulla ilmi tuosta suvusta joitakin

häpäiseviä seikkoja, jotakin kaksimielistä, jotakin, hän ei tiennyt,

mitä, mutta jotakin, johon Martinov oli viitannut ja josta hän oli

uneksinut tuona vaikeana yönä Aldonin huvilassa. Sillä aina siitä asti

oli hänessä kytenyt ja kasvanut ankara vastenmielisyys kälyä kohtaan,

jonka hän sitä paitsi huomasi kanssakilpailijaksi Haapakosken

hallitsemisesta. Kaikkein korkeimmassa määrässä kuitenkin oli heitä

erottamassa uskonto. Hannasta, joka oli sydämmestään mieltynyt kaikkiin

protestanttisen uskonnon liiallisuuksiinkin ja erittäin sen

suvaitsevaisuuteen uskon asioissa, olivat oikeauskoisen opin

horjumattomat, kaavalliset ja ainiaaksi määrätyt muodot

käsittämättömät, jopa aivan vastenmielisetkin.

Jos sisarukset eivät olisi ensi päivinä karttaneet tätä asiaa, joka

heillä kuitenkin lähimmin oli mielessä, niin he ehkä olisivat jonkin

verran tarkistaneet mielipiteitänsä ja oiaisseet erehdyksiänsä. Mutta

he olivat päästäneet oikean ajan luiskahtamaan pois käsistä, ja nyt

tarvittiin voimakas sysäys ulkoa päin ennen, kuin he ottivat puheeksi

arkaluontoisen ja osittain vastenmielisenkin asian.

Niin kului aika hitaasti, kunnes viimein eräänä pitkänä sadepäivänä olo

tuntui nuorista sietämättömältä. He olivat joutuneet kiistaan, jostakin

vähäpätöisestä asiasta, niin mitättömästä, että he sitte parin tunnin

kuluttua eivät enää osanneet sanoa, mistä he olivat kiistelleetkään.

Nyt istui Helena ja tunsi itsensä hyvin onnettomaksi: Erik sitä vastoin

käveli, tyytymättömänä itseensä ja asemaansa.

Koputettiin ovea. Astukaa sisään, huusi Erik kärsimättömästi. Larsson

toi kirjeen. Se oli Moskovasta ja osoitettu Erik Hornille. Darja

Mihailovna se siinä laveasti selitteli oloja ja asioita. Nyt oli tullut

se, jota Darja niin kauan oli odotellut. Kaikki kukistui kerrassaan,

rynnäkkö toisensa perästä. Velkomisia, laskuja, papereita äärettömästi

joka taholta. Nikolai Konstantinovitsh oli raivostunut ja eittänyt

kirjoittaa nimeänsä mihinkään asiakirjoihin. Darja Mihailovnan

notaariukset olivat neuvoneet häntä pyytämään, että itsepäiselle

ruhtinaalle asetettaisiin holhoja. Siihen toimeen oli hän puolestaan

ehdottanut Martinovia ja sitä, joka nyt oli heitä lähinnä, vävyä Erik

Hornia. Darja pyysi Erikkiä tulemaan niin pian kuin mahdollista

Moskovaan tämän asian tähden.

Mutta silloin Erik Horn suuttui. Hänellä ei ollut koko elämässään ollut

mitään tekemistä sellaisten asiain kanssa, hänkö, sotilas, antautuisi

asianajajain käsiin, keräjöimään kenties kuinka likaisia asioita ...

ei, tuhannesti ei, hän oli nainut Helenan, mutta ei hänen

sukulaisiansa.

Kun Helena ajatteli toisin ja kiivaasti vaati lähtemään avuksi Darja

Mihailovnalle, päätti Horn puhua suunsa puhtaaksi ja ilmoittaa

Helenalle, millainen hänen kotinsa oli. Olihan hän sen kuitenkin joskus

saava tietää, ja nyt ehkä oli paras aika. Sen tähden hän ensin selitti,

kuinka hänen oli mahdoton hoitaa mitään asioita, pataljoonankaan

asioita, yhdessä Martinovin kanssa, kuinka Martinov, jos Horn palaisi

jälleen palvelukseen, epäilemättä hakisi toisen paikan itselleen,

kuinka Martinov oli käyttänyt tietoaan Nikolai Konstantinovitshin

elämästä ja raha-asioista sellaisella tavalla, jota ei hänen

rakkautensa Helenaan, ei lemmenkateus, ei mikään voinut puolustaa...

Edelleen puhui hän niin peittelevällä tavalla kuin mahdollista Helenan

isän entisestä elämästä.

Helena kuunteli yhä enemmän hämmästyen ja kummastuen. Hänestä tuntui,

kuin olisi äkisti sytytetty kynttilä pimeässä huoneessa, jossa on kauan

liikuttu haparoiden. Nyt hän yht'äkkiä ymmärsi Darja Mihailovnan

kyyneleet ja levottomuuden, vanhan Marfan aiheettoman kirouksen,

palvelijain himmeät viittailut tulevaan tutkintoon ja kostoon. Nyt hän

ymmärsi, minkä tähden oli niin usein äkisti vaiettu, kuin tuli puhe

hänen isästänsä. Nyt muisti hän, kuinka oli kauan sitte ollut puhetta

jostakin ulkomaalaisesta ruhtinattaresta, joka oli tuottanut

onnettomuutta hänen kotiinsa. -- Nyt oli hänen edessään kirkkaana tuo

tähänastinen pimeys, tuo selviämätön arvoitus, joka oli niin usein

kiihottanut hänen uteliaisuuttansa; nyt ymmärsi hän kaikki. Ah,

syvimmät kärsimykset tulvivat meidän päällemme samasta lähteestä, joka

voisi täyttää meitä suurimmalla ilolla, ja niitä haavoja, jotka

rakastava käsi tekee, kirvelee pahimmin. Ja kuin Helena nyt kuuli

Erikin suusta nämä sanat, valtasi hänet sellainen suru, että se näytti

toivottomuudelta. Hänestä tuntui, kuin mustat laineet olisivat

syöksyneet yhteen hänen päällänsä ja hän hitaasti vaipuisi syvyyteen,

lakkaamatta yhä alas päin. Alussa hän ei edes löytänyt kyyneliäkään

surunsa lievitykseksi.

Koputettiin taas ovea. Horn oli kahden vaiheella. Hän ei ollut luullut

Helenan noin kovin hämmästyvän noista asioista, ja tuo koputus nyt...

-- Kuka siellä? kysyi hän kiivaasti.

Larsson se taaskin oli, ja hän ilmoitti vanhalla vapaaherralla olevan

hyvin tärkeätä puhuttavaa överstin kanssa.

-- Vai niin, olkaa hyvä ja sanokaa, että minä tulen heti.

-- Mutta rauhoituhan toki, Helena, sanoi hän levottomasti, tietämättä,

mitä tehdä, mennäkö alas vaiko jäädä hänen luoksensa,

-- Erik, sanoi hän lempeästi, mene alas isäsi luo, minun olisi tarpeen

olla yksin ajatuksineni... Mutta Erik, lisäsi hän kiivaasti, sinä et

puhu tästä kellekään, kaikkein vähimmin sisarellesi, kuuletko, hänelle

ei missään tapauksessa.

-- Sisarelleni! Niin, ell'ei hän jo tiedä kaikkea. Helena hypähti ylös

kiivastuen: kuka, kuka sen olisi hänelle sanonut?

-- Ehkä Martinov.

-- Voi kataluutta, voi kataluutta! Mikä häpeä, mikä kurjuus! Ja hän

purskahti itkuun.

Tästä hetkestä alkoi Helenakin tuntea vastenmielisyyttä kälyä kohtaan,

oikeata naisellista vastenmielisyyttä, jota ei mikään maailmassa, ei

mitkään järjelliset perusteet, ei edes omavoittokaan saattanut kukistaa

eikä haihduttaa, jollainen sokea, kenties mistä sisällisistä

vaikuttimista johtuva vastenmielisyys on niin monen naisen

omituisuutena. -- Helenan suuttumus laimensi hänen surunsa.

-- Mene, sanoi hän, mene vanhuksen luo. Minä mietin, mitä nyt on

tehtävä.

Erik tullessaan alas isänsä luo näki hänen iloisesti kävelevän edes

takaisin suuressa huoneessa.

-- No, poikaseni, sanoi hän hymyillen, minä olen tehnyt kuin muinainen

vierasvarainen ruhtinas. Minä en ole kysynyt vaeltajalta, mistä hän

tulee, mihin on menossa ja kauanko aikoo viipyä. Mutta nyt olet

kävellyt lemmen puistikossa kaksi viikkoa ja kauemminkin. Saanko nyt

kysyä, kuinka olet asetellut asiasi? Palaatko takaisin Moskovaan?

Erik katsoi paljon tarkoittavasti isäänsä, vastasi sitte jyrkän ei;

toisin sanoen: hänen tavallinen päättämättömyytensä sai hänet

koettamaan, eikö tuon jyrkän eiton takaa ehkä löytyisi jotakin

mahdollista keinoa, jonka avulla asia vielä voisi tulla keskustelun

alaiseksi uudelleen.

-- Hyvä. No niin, minä pidän kiinni sanastasi, ja isä otti pöydältä

äsken tulleen Helsingfors Dagbladin numeron. -- Kuulehan tämä uutinen:

Kuvernööri J. A. Gripenstedt, joka nyt on kaksitoista vuotta ollut

maaherran istuimella -- läänissä, kuuluu Hänen Keis. Majesteetiltaan

anoneen sairauden tähden eroa virastaan ja täyttä eläkettä niistä 36

vuodesta, jotka hän on ollut valtion palveluksessa. Gripenstedt on sinä

aikana, jonka hän on ollut kuvernöörinä mainitussa läänissä, osannut

hankkia itselleen kaikilta tahoilta hyvän maineen, eikä hänen

seuraajansa, tulkoonpa siksi kuka hyvänsä, ole helppo täyttää tämän

kansaa rakastavan ja oikeudentuntoisen miehen paikkaa. -- No, mitäs

arvelet siitä uutisesta?

-- Kyllä ymmärrän sinut, rakas isä, vastasi Erik vakavasti. Mutta...

Nyt hänen vanha päättäväisyyden puutteensa valtasi hänet.

-- No mitä? kysyi isä.

Vastuunalaisuuden pelko tuossa tärkeässä virassa ja synnynnäinen

vaatimattomuus nostivat punan Erikin kasvoille. -- Ei, isä, minä en

voi.

-- Kuule nyt, Erik, minä se olen pyytänyt Gripenstedtiä anomaan eroa ja

minä se olen kiinnittänyt asianomaisten huomiota sinuun. Voithan siis

arvata, mihin pulaan joutuisin, jos sinä nyt et huolisi siitä virasta.

-- Mutta ajattelehan, isä ... olenko minä kykenevä siihen? Mitä minä

tiedän kuvernöörin velvollisuuksista, mitä läänin tarpeista?

-- Erik! Kun minä olen ehdottanut sinut, niin pitäisi sinun tietää,

että minä olen täysin vakuutettu, että aina hyvällä tahdolla voit

hoitaa sen paikan. Ja tottahan sinulta ei tahtoa puutu.

Erik punnitsi asiaa hyvän aikaa itsekseen, käveli edes takaisin

huoneessa ja sytytti papyrossin. Viimein kääntyi hän vanhuksen puoleen,

joka oli koko ajan katsellut häntä, ja sanoi:

-- Jos minulla olisi mitään toivoa siitä paikasta, niin tiedät kyllä,

että minun vakaa aikomukseni on astua vanhan Gripenstedtin jälkiä.

Mutta tuo kaikkihan on vain unelmia -- ja...

Vanhus iloitsi voimastansa ja kyvystänsä, iloitsi siitä tällä kertaa

enemmän kuin koskaan ennen elämässään, sillä nythän olikin kysymys

hänen pojastaan. Tuohon voiman kiihotukseen liittyi vielä jotakin, jota

saatettaisiin katsoa vanhuuden heikkoudeksi: häntä hyvin miellytti myös

voimansa näyttäminen. Voida, vaikka jo kauan sitte palveluksesta

luopuneena, vieläkin lausua tärkeissä maan asioissa, ylennyksissä,

sanansa maan vähien aatelissukujen hyväksi ja toimia siinä

itsenäisesti, osata silloin tällöin ohjata jonkun yleisen asian kulkua,

se oli vanhukselle oikeaa juhlailoa. Ja nyt, nyt kuin hänen oma

poikansa oli kysymyksessä, nyt oli tuo vaikuttaminen aivan välttämätön

ja se oli -- ihana voittoriemu.

-- No no, ei pelkkiä unelmia. Pane kokoon paraadipukusi, matkusta

Helsinkiin ensi viikolla ja käy tervehtimässä senaatin jäseniä,

matkusta sitte alas Liettuaan, käy kenraalikuvernöörin luona -- noin

vain ohi mennen -- matkalla Berliiniin tai mihin hyvänsä. Ota mukaasi

kreivi Stülpersin kirje -- Skobelevista ja likeisestä tuttavuudestasi

hänen kanssansa et tarvitse puhua, se olisi haitaksi, mikäli juuri

äsken olen saanut tietää. Ja minä olisin arvostellut asioita perin

huonosti, jos en voisi taata hyvää päätöstä.

-- Isä! ja Erik Horn katsoi ihmettelyn ja kiitollisuuden silmäyksellä

vanhukseen, tämä kaikki on sinun työtäsi, arvaan minä. Kiitos, isä, ja

anna anteeksi kaikki se kylmyys, jota olen muinoin osoittanut sinulle.

Jospa tietäisit, kuinka sydämmestäni kiitollinen minä olen! Jospa

tietäisit, minkä äärettömän suuren palveluksen ja avun teet minulle

juuri nyt tällä hetkellä!

-- Ettäkö sitä en tietäisi! Kyllä minä sen tiedän, poikaseni. Sinä

haluat päästä pois täältä. Elää täällä Helenasi kanssa ilman mitään

työtä, ilman vähääkään tointa, se ei käy päinsä. No, maltahan. Kuin

Haapakosken vanha vapaaherra menee isäinsä luo, silloin tulee sinun

aikasi. Hoitele nyt siihen asti leiviskääsi kuin oikea suomalainen

aatelismies.

Vanhus löi poikaansa olkapäille ja katsoi häntä syvälle silmiin. --

Rakas Erik, sinä olet kaikissa tapauksissa hyvin äitisi näköinen.

Lämmin ja hyvä, luottavainen suhde vallitsi tästä lähtein isän ja pojan

välillä. Ja vanhuksesta tuntui, kuin olisi raskas taakka, joka oli

painanut häntä vuosikausia, nyt kerrassaan poistunut.

Ihmissydän on kummallinen kappale. Nyt, kuin taakka poistui, kuin hän

tunsi helpotuksen, sanoi hän itsekseen: minun kasvatustapani oli

sittekin oikea. Tämän minä kerron veli Maunu Jaakolle. Pojat ovat kuin

siemenet: vasta silloin, kuin itsenäinen voima on saavutettu, murtuu

kasvua pidättävä kuori itsestään.

* * * * *

Helena istui huoneessaan, ajatukset pauhuisina. Tuossa häpeällisten

uutisten tulvassa, jotka hän oli äkisti, aivan arvaamatta saanut

kuulla, oli hänen kuten pimeällä myrskyisellä merellä purjehtijan perin

vaikea osata laskea oikeaan. Mitä oli hänen nyt tehtävä, mikä oli

oikein, mitä kohti piti hänen suunnita matkansa. Korkealla kuohuvat

hyökyaallot, valkeana kiehuu meri, pimeä on yö -- hän on aivan

neuvoton. Vihdoin pilkuttaa valo, kirkas loiste, siitä leviää koko

joukko valosäteitä, jotka tosin ensin monta kertaa hukkuvat yön

pimeyteen, kunnes valo voittaa yön ja levittää kirkkaat, vakavat

säteensä hänelle; nyt tietää hän, kuinka hänen tulee ohjata venoansa.

Kaikki nuo rumat, häpeälliset asiat, kaikki nuo onnettomuudet on hän,

Erik, tiennyt ja edeltä arvannut, ja kuitenkaan hän ei ole peljännyt

häviötä eikä häpeää. Hän on urhollisempana kuin muinaisajan ritarit

taistelemalla tunkeutunut hänen luoksensa ja pelastanut hänet tuosta

siveydellisestä ja taloudellisesta vararikosta, joka uhkasi häntä.

Kuinka voitollisen voimakas onkaan hänen rakkautensa ollut! Nyt tietää

hän, minkä pohjalle hänen tulee rakentaa, mihin hän voi luottaa. Minne

Erik menee, sinne menee hänkin; missä Erik tahtoo olla, siellä tahtoo

myös hän olla. Hänen sydämmensä sulaa kuin vaha, se on valmis tulvimaan

ylitse hellyydestä ja rakkaudesta. Hänen sielunsa on liikutettu ja

hehkuva, ja juuri silloin tulee Erik sisään, silmät loistavina ilosta.

-- Minä jään Suomeen, minä en koskaan enää lähde maastani, sanoi hän

melkein läähättäen, niin liikutettu hän oli.

-- Ja minä, minä seuraan sinua ainiaan, sanoi hän, laski kätensä

hänelle kaulaan ja katsoi häneen hymyilevästi, hellästi ja pehmoisesti.

Suru, suuttumus, viha, kaikki ovat saaneet keinot millä ilmaista

itsensä, ilo yksin syntyi sanatonna kiihkojen sisaruspiirissä. Se ei

voi tuoda ilmi tunteitansa, se voi ainoastaan olla vaiti ja hymyillä,

milloin sen tunteet kuohuvat ylitse. Mutta milloin se äänettömänä kuin

pyhyys säteilevin silmin katselee sinua, puhuu se kuitenkin paremmin

kuin koko tuo muu sisarusjoukko.