XI.

Neljän kuukauden kuluttua tapahtui Erikin nimitys kuvernööriksi monen

virkaheiton kenraalin, valtioneuvoksen ja virastonpäällikön

kummastukseksi ja harmiksi. Tästä nimityksestä tuli kuuluisa asia,

siihen tarttuivat sanomalehdet, puhuttiin vakavasti ja ankarasti

suosituksista ja sen järjestelmän huolettavista seurauksista

yhteiskunnalle. Harvoin on kuvernööri tullut hallituskaupunkiinsa

vilpittömämmästi iloiten ja enemmän itseltänsä vaatien yhteiseksi

hyväksi kuin Erik Horn. Hän oli iloinen, sillä tämä isän toimi vapautti

hänet kerrassaan kaikista noista keräjöimisistä, häväistyksistä ja

ikävyyksistä, joita hänen appensa olosuhteet olisivat tuottaneet, jos

hänen olisi täytynyt matkustaa Moskovaan. Syvimmällä sydämmessään tunsi

hän, että vieläkin vaikeampi asia kuin keräjöimiset olisi hänellä ollut

edessä tuolla Moskovassa, joka asia oli häntä usein vaivannut.

Siellähän hän olisi nähnyt koko tuon joukon pataljoonansa upseereja,

jotka kaikki olivat notkistaneet polviansa Helenan edessä,

puhumattakaan Martinovista. Milloin vain ajatus johtui kaikkiin noihin

kiihkeihin ihailijoihin, jotka olivat puhuneet kenties mitä kaikkea

Helenasta, niin se jo työnsi hänelle veriaallon ylös päähän.

Mutta nyt -- hänen ei tarvinnut enää koskaan nähdä nuoren Petrovin

rakastuneita silmiä, ei koskaan pikku Novosiltzovia eikä tuota muuta

ihailijajoukkoa.

Vaikka Erik olikin hyvin iloinen, niin yhtä iloinen oli myöskin Helena.

Vapaus, vapaus, riemuitsi hän, kuin viimein istui vaunuissa Erikin

sivulla ja hevoset ripeää juoksua veivät häntä pois Haapakoskelta ja

hermoja ärsyttävästä kosken kohinasta. Viimeinkin oli hän saava oman

kodin, aivan oman kodin, jossa sai itse asetella kaikki niin, kuin

tahtoi, ilman tuota kälyä, joka katseli alas häneen monivuotisen

kokemuksensa ja eittämättömän tarpeellisuutensa korkeudesta.

Pieni kuvernöörin asuinkaupunki oli monen peninkulman päässä

rautatieltä. Se oli matalikkorantaisen järven rannalla ja jaettu

kortteleihin ja tontteihin niin säännöllisesti kuin shakkilauta.

Onnettomuudeksi oli se suunnittu liian suureksi. Sen torit ja kadut

olivat aivan suhteettomat asukaslukuun ja pieniin, yksinkertaisiin

puukartanoihin verraten, jotka suurten, hoitamattomien koivu-,

haapa- ja pihlajapuistojen välillä seisoivat pitkän matkan päässä

toisistaan. Talojen välillä oli lauta-aidat, pitkät, yhtäläiset ja

yksitoikkoiset, ja ne ne juuri oikeastaan antoivat kaduille niiden

oikean luonteen, nuorasuoran yksitoikkoisuuden.

Yli kaikkein näiden lauta-aitojen ja puukartanoiden kohosi kuvernöörin

asunto, sekin ympäristöönsä verraten suhteettoman suuri kartano,

rakennettu raskaasen, viralliseen malliin. Sen palkongilta sopi

katsella pohjoiseen päin kattojen, savupiippujen ja puutarhain

päällitse honkametsään, joka sillä puolen ahdisti kaupunkia tummalla

honkakehyksellä. Etelään päin sitä vastoin oli näköala järven ja sen

saarien päällitse jonkin verran vapaa. Kaupunki muuten oli oikea

virkamieskaupunki, ilman varoja ja liikettä. Siinä ei ollut mitään

tehdasteollisuutta, ei mitään kauttakulkua muihin kaupunkeihin, ei

mitään muuta kauppaa kuin päivän tarpeiden rihkamoitsemista; eikä edes

mitään rikasta tai kukoistavaa maalaisväestöäkään lähiseuduilla,

Ensi ajat oli Helena ahkerassa kotinsa järjestämispuuhassa. Joka viikko

tuli huonekalukuormia Pietarista. Samoin oli tullut myöskin hänen

entinen, rakas Erard-flyygelinsä ja hänen äitinsä kuva. Hänen suurin

ilonsa oli järjestellä kaikkia näitä eri esineitä taiteellisesti ja

käytöllisesti. Siihen työhönsä oli hän niin kiintynyt, että hän aluksi

ei ollenkaan huomannut, kuinka aika kului. Sillä ennen, kuin hän siitä

selvisi, oli syksy jo aikaa sitte mennyt. Jo oli tullut talvi ja

satanut lunta. Taivas makasi kuin litteänä, raskaana kantena maan

päällä. Elämä näytti aivan jähmettyneen kuoliaaksi tässä pikku

kaupungissa. Autioilla, pitkän pitkillä kaduilla, jotka päättyivät

järven jäälle tai honkametsään, näkyi ainoastaan silloin tällöin

joitakuita rohkeita kävelijöitä; kaikki muut olivat virkamiehiä, jotka

menivät virastoihin niin täsmälleen, että sopi asettaa kellonsa sen

mukaan, koululapsia, jotka menivät tunneillensa, tahi palvelijoita,

joita oli lähetetty jollekin asialle. Sillä välin saattoi kulua lähes

koko tunti niin, ett'ei ketään näkynyt tuolla leveällä kadulla eikä

autiolla kentällä kuvernöörin asunnon edustalla.

Helena seisoessaan välistä salin suuren ikkunan edessä, katsellen

lumisen tyhjän torin, lumivallien taakse puoleksi peittyneiden talojen,

lumisten kattojen ylitse tuonne tummaan honkametsään, ei voinut olla

muistelematta synnyinkaupunkiansa Moskovaa. Ja kuin se ajatus johtui

hänelle mieleen, täytyi hänen niellä jotakin, joka tuntui tukeuttavan

kurkkua, ja kiivaasti mennä soittelemaan tai katselemaan ruotsalaista

kielioppia ja lukukirjaa, jotka oli saanut apeltansa. Sillä tavoin

koetti hän unhottaa kuvaa, jonka mielikuvitus maalaeli hänen eteensä,

unhottaa ajatuksiansa ja muistojansa. Mutta kuin läksy oli luettu, kuin

koti oli järjestetty yhä uudelleen jo kymmeneenkin kertaan, kuin

talvihämärä harmaankalpeine valoineen, joka teki yksin salin

purpurasilkkiset huonekalutkin sairaan näköisiksi, alkoi laskeutua

hänen päällensä, silloin nuo ajatukset ja unelmat vastustamattomasti

nousivat jälleen esiin kuin muinaisuuden haamut. Jos hän silloin meni

piaanon luo, niin herätti soitto ainoastaan surumielisiä ajatuksia

hänen mielessään. Sellaisina hetkinä pelkäsi hän piaanoansakin eikä

koskenut siihen moneen päivään. Silloin tuntui elämä hänestä aivan

sopusointuisesti kaupungin luonteen kanssa väsyttävältä, nuorasuoralta,

yksitoikkoiselta, ja hän vaipui pitkiksi hetkiksi jonkinlaisen

joutilaan suruisuuden valtaan.

Alussa oh hän turvautunut lukemiseen, s.o. romaaneihin. Maupassant,

Daudet ja Zola olivat aina hänen pöydällään. Mutta huvitukset eivät voi

antaa elämän iloa, ne ovat ainoastaan sen vajavaa korvausta,

jonkinlainen koetus peitellä sisällistä tyhjyyttä ja ilottomuutta. Ja

nuo mainitut kolme suurta kirjailijaa eivät totta puhuaksemme ole

kirjoittaneet teoksiansa huviksi. Tyytymättömyys ja nurkumielisyys ovat

itsessään tarttuvaista laatua, ja siitä se juuri johtuu, että koko

perheet, jopa koko aikakaudetkin kärsivät elämänilon puutetta. Kuinka

paljon neroa, tietoja, kaunopuheisuutta ja taiteellista aistia ovatkaan

juuri Zola, Maupassant ja Daudet käyttäneet, todistaakseen nykyajan

ihmiselle, että me elämme kaikista mahdollisista maailmoista juuri

kaikkein pahimmassa. Helenan saattaminen toivottomien ja nurkumielesten

joukkoon ei tosiaan ollut mikään vaikea tehtävä. Velvollisuus, joka

voisi olla kuin rakastava äiti, muuttuu surumielisille ankaraksi

valtiaaksi, kärsimys ei heistä ole koetus, vaan raskas ja sortava

pimeys, huolet ovat pyöveleitä, jotka kiduttavat heitä kuoliaaksi. Ja

kuin kerran ollaan tyytymättömyyden viettävällä rinteellä, silloin

tarvitaan tavatonta sielun voimaa tai kovaa sysäystä ulkoa päin,

herätäkseen alakuloisuuden syvästä unesta. Ollen ikävässään itsekäs

teki Helena itsensä onnettomaksi ja olipa jo hyvällä alulla tekemään

onnettomaksi myöskin miehensä. Ja jospa Helena, mitä hänen mieheensä

tulee, ei ollut vielä ehtinyt niin pitkälle, niin se oli Erikin eikä

suinkaan Helenan ansio.

Erik Horn oli suurimmalla innolla tarttunut maaherran

velvollisuuksiinsa. Vaihtelevat toimet, pitkät matkat maalla,

keskustelut kaikensäätyisten ihmisten kanssa olivat herättäneet hänessä

vilkasta harrastusta. Ollen nuori, toimelias ja mielellään työtä tekevä

saavutti hän kaikkein myötätuntoisuuden, joita hänen lähellään oli. Hän

oli kauan elänyt poissa isänmaastansa; mitä hänen maanmiestensä

mielessä syvimmällä liikkui, hän ei tiennyt. Henkilöitä hän tunsi perin

vähän. Hänen arvostelukykynsä ei ollut läheskään yhtä terävä kuin hänen

isänsä. Lyhyesti sanoen: hän ei ollut mikään johtava henki; virtauksia,

joita liikkui hänen kansassaan, hän ei voinut auttaa eikä myöskään

vastustaa. Tapausten juoksu häntä itseään kuljetteli. Mutta paikallaan

oli hän aina rehellinen, ihmisystävällinen, rakastettava ja kerrassaan

hyvä mies. Kuin Erik ensin tuli vaikutuspaikkaansa, sanottiin hänestä:

hän ei ole itsenäinen mies, vaan on aina ollut toisten käskettävänä,

hän joutuu omain virkamiestensä käsiin ja valtaan. Hänessä ei ole

päättäväisyyttä liiallisen tunteellisuuden ja liiallisen itsearvostelun

tähden. Se kaikki oli ollut ja oli osaksi vieläkin totta, mutta hänellä

ei ollutkaan tähän asti ollut yhtään asiaa käsiteltävänä omalla

vastuulla, hän oli vain totellut ja tehnyt valmista käskettyä. Nyt sitä

vastoin, kuin hänen tunteittensa, ajatustensa ja lausuntojensa täytyi

muodostua päätöksiksi, nyt hänen ensinnä tuli kukistaa tuo

päättäväisyyden puutteensa ja hankkia itselleen oma, voimakas tahto.

Sen tähden hän otti vaarin jokaisesta tilaisuudesta, millä voi näyttää,

että tuo yleinen mielipide ei pitänyt paikkaansa, ei ollut tosi.

Joka kerran, kuin hän tunsi epäröimistä, nousi samalla myöskin

mieleen sairaalloinen levottomuus, jopa oikea pelkokin tuota omaa

päättämättömyyttä kohtaan. Samalla, kuin hän täten kasvatti itseään,

tuli tuo hänen vanha ominaisuutensa hänelle tavallaan hyödyksikin. Hän

ei iskenyt kiveen, ei rajusti syöksynyt suin päin päätöksineen esiin,

hän tuli varovaksi. Jos oli jokin arkaluontoinen, hyvin tärkeä asia,

otti hän asiakirjat kotiinsa, tutki niitä tarkkaan, kirjoitti isälleen,

pyytäen hänen lausuntoansa, ja kuin hän sitte neuvottelussa ryhtyi

selittelemään sitä, joutuivat hänen alemmat virkamiehensä aivan

kummastuksiinsa hänen tiedoistansa ja kokemuksestansa.

Suurimman voittonsa saavutti hän virastossa, oltuaan noin puoli vuotta

toimessa. Hänen lähin miehensä, lääninkamreeri Blomster, oli vanha,

kuuro, äkäinen vanhapoika, niin perehtynyt asioihin, että hän itse ja

muutkin katsoivat häntä erehtymättömäksi. Vaikeimmissa tapauksissa

kysyivät yksin pääkaupunginkin kameralistit häneltä neuvoa. Hän vihasi

vanhan, kuivuneen paperisielunsa koko voimalla lääninsihteeriä, herra

von Fischerströmiä, joka puolestaan palkitsi häntä samoilla tunteilla.

Viisi kuvernööriä oli jo koettanut sovittaa näitä vihamiehiä keskenään

päivällisillä, maljapuheilla, arvonimillä, suosion osoituksilla,

hyvillä ja pahoilla sanoilla, mutta kaikki oli aivan kuin kivistöön

kylvetty. Jos herra von Fischerström tahtoi saada jotain tietoa herra

Blomsterin osastosta, niin täytyi, vaikka ainoastaan ohut väliseinä

heitä erotti, tiedustelun tapahtua virallisessa kirjeessä, ja päin

vastoin.

Kuitenkin oli tämä uusi kuvernööri maltillisuudella, arvokkaisuudella

ja todellisella ystävyydellä saanut puolessa vuodessa aikaan sen

verran, että herrat Blomster ja von Fischerström antoivat tarvittavia

tietoja toisilleen suullisesti. He kyllä vieläkin katsoivat toisiinsa

kuin äkäiset verikoirat, mutta se uskomaton käänne oli kuitenkin

tapahtunut, että heidät saatiin taivutetuksi puhuttelemaan toisiansa.

Tämän rauhanteon maine levisi leimauksen nopeudella yli koko läänin,

sitä keskusteltiin kaikissa nimismiespiireissä, kaikkein kruununvoutien

luona ja kaikissa kunnankokouksissa. Se himmensi kokonaan Bismarckin

ansiot Berliinin kongressin suhteen ja monta muuta merkillistä

rauhanpäätöstä, mitä oli tehty Europassa kymmenenä viime vuotena. Erik

Horn oli, toisin sanoen, osoittanut olevansa oiva kyky paikallaan. Hän

tunsi, että oli onnistunut ja oli itse onnellinen siitä.

Niinpä hän, ollen tyytyväinen asemaansa ja itseensä, palatessaan

kotiinsa kansliasta ei katsonut Helenan surumielisyyttä niin raskaaksi,

laski leikkiä hänen kanssansa, luki hänen kanssaan ruotsalaisia sanoja

ja tavallisesti sai hänet joiksikuiksi tunneiksi jälleen sulamaan.

Mutta yhteen hän ei häntä saanut taivutetuksi: tuntemaan kaupunkia ja

maata kodiksensa. Erikin suureksi suruksi näytti Helena katsovan

nykyistä olopaikkaa ainoastaan väliaikaiseksi, ikään kuin levähdys- tai

leiripaikaksi matkalla jonkin suuren pyrinnön perille. Mikä se

kaivattu paikka oli, Pietariko vai Moskova, sitä hän ei tiennyt

itsekään; vaan että hän täällä kuvernöörin kaupungissa oli ainoastaan

"matkustavainen", se hänellä oli aivan selvillä. Ja Erik, josta tämä

työ ja sen tuottama hyöty oli pyrintö, paljon arvokkaampi kuin

turkmeenien tappaminen, oli hyvin pahoillaan tästä hänen

ikävöimisestään johonkin uuteen, johonkin toiseen. Jopa hän kerran

aivan suuttuikin, jota hänelle ei ollut koskaan ennen tapahtunut

Helenaa kohtaan. Helenan täytyi kauan karttaa tätä vastenmielistä

asiaa.

Erik Hornilla oli vielä toinenkin suru. Hän piankin huomasi, että hänen

Helenansa ei ollut vähääkään suosittu kaupungissa. Se tuntui hänestä

pahalta, mutta hän ei voinut sille mitään. Ainoana lohdutuksena oli

toivo, että, kuin tuli se onnellinen aika, jolloin Helena oli tuleva

äidiksi, hän silloin sai jotakin aikansa kuluksi, jotakin, jonka kanssa

puuhaella, jota rakastaa ja jumaloida. Silloin oli tuo helposti

selitettävä alakuloisuus haihtuva ja sen jälkeen toivoi Erik hänen

kyllä sulavan yhteiskuntaan ja saavuttavan sen suosion. Paremmin kuin

pitkistä kuvailuista näkyvät Helenan tunteet ja elämä seuraavista

kirjeistä, jotka hän eri aikoma kirjoitti Darja Mihailovnalle:

"Rakas, armas täti! Sinä pyydät minua kertomaan kaupungista ja

elämäni kulusta täällä. Se kuvaus ei tule pitkäksi. Kaupunki ei

ole mikään kaupunki ollenkaan, ja minun elämäni kuluu kuin myyrän,

hitaasti, pimeästi, yksitoikkoisesti. Silloin tällöin pistäydyn

kuin myyrä ylös pimeistä käytävistä, näen auringon paisteen ja

taivaan sinen. Se tapahtuu silloin, kuin Erik istuu minun luonani

ja kuin sinun kirjeesi saapuvat: Erik on minun aurinkoni, sinun

kirjeesi minun sinitaivaani. Millainen muuten on elämä, selviää

paraiten, kuin sanon, mitä täältä puuttuu. Meillä, ei ole

mitään teaatteria, ei mitään konsertteja, ei sirkusta, ei edes

metsästysretkiäkään, vaikka kaupunki on keskellä erämaata. Ei

mitään seuraa, ei ylimystöä, ei sotilaita, ei ketään, joka osaisi

meidän kieltämme esteettömästi kuin äidinkieltänsä. Ei kerrassaan

mitään. Arvostele itse. Alamme arvohenkilöistä. Pormestari,

minun mieheni ainainen vastapelaaja vistipöydässä, ei ole vielä

minun kuulteni koskaan puhunut sanaakaan. Sitte on täällä eräs

kauppaneuvos Veikkolin. Hän on alkanut uransa metsänhakkaajana

Amerikassa, on nyt viinanpolttaja, rikas ja puhuu ainoastaan

suomea. Erikin viraston päälliköt vihaavat toisiaan, joten heitä

ei voi kutsua yht'aikaa, toinen vanha poika, toinen nainut ja

seitsemän lapsen isä. Vaimo puhuu ainoastaan ruotsia, on hurskas

ja 'pysyy poissa maailmasta'. Lyseon rehtori on juoppo, sanotaan;

vaimo mahdoton. Arkkitehti on oleskellut kaksi vuotta Espanjassa

ja sanotaan hänen puhuvan sen maan kieltä; mutta varmasti tiedetään

ainoastaan, että hän rakastaa Xeres-, Madeira- ja Oporto-viinejä.

Lääkärejä meillä on kaksi, paljon matkustelleet ja paljon lukeneet

miehet, toinen kihloissa, toinen juuri tullut isäksi. Se nainut,

mieheni yliopistokumppani, on meidän lähimpänä seuranamme -- saa

nähdä, millainen on vaimo. Hän kuuluu olevan kasvatettu Genevessä.

Provasti ja hänen vaimonsa puhuvat ainoastaan ruotsia, lapset ovat

Helsingissä kouluissa, koko talo autio ja hiljainen. Kaupungin

ainoan (suomalaisen) sanomalehden toimittaja on kansakoulun

opettaja, joka katselee maailmaa kansakoulun opettajain kaikkein

ahtaimmalta kannalta, sanoo Erik, paitsi itseään, jota katselee

suurennuspeilistä. Hän jo pitkän matkan päähän haisee jankutukselta

ja kuihtuu vähäarvoisuudestaan, jota katsoo sallimuksen vääryydeksi.

Kas siinä näytelehti.

Mainitsen vielä jotain lisäksi. Kello kolme tai neljä pimenee. Kello

yhdeksän sammutetaan kaupungin muutamat lyhdit. Kello kymmenen,

viimeistään yksitoista nukkuu jok'ainoa sielu paitsi paikkakunnan

vakinaiset juomarit, jotka kaupungin ravintolassa vielä pari

tuntia jatkavat juominkejansa.

Minä valitin kelpo tohtorillemme, että minulla on ikävä eikä

mitään tekemistä. Hän sen tähden laittoi niin, että minä tulin

eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajaksi. Kauan minä vastustelin,

mutta kun hän lupasi kertoa kaikki asiat minulle ranskaksi,

suostuin viimein. Saa nähdä, voinko siellä mitään hyödyttää.

Pelkään tulevani olemaan mykkänä kuin suojeltavani eläimet. Provasti

tahtoi minua orpolasten huoneen yhdistyksen puheenjohtajaksi. Mutta

kun en voinut tehdä ajatuksiani ymmärrettäväksi heille kellekään,

en edes lapsillekaan, en voinut ottaa vastaan tarjousta.

Rakas täti! Nyt pitäisi kai minun myötäjäisteni olla jo kunnossa;

lähetä kaikin mokomin, mitä on tehtynä, päärmettynä ja merkittynä.

Minä olen aivan varma, että kolmas osa siitä, mitä olet minulle

varustanut, riittää yllin kyllin. Minä tahtoisin hyvin mielelläni

ennen joulua toimittaa kälylleni takaisin, mitä olen lainannut

häneltä. Palvelusväestä on minulla suuri vastus. Minun on täytynyt

taas vaihtaa melkein koko joukko, lähettää pois entiset ja toimittaa

uusia Pietarista. Suuren, suuren uutisen luulen kohta voivani kertoa

sinulle. En vielä sano, mikä se on, ehkä kuitenkin jo ensi kirjeessä.

Kerro terveisiä pikku Petroville ja vanhalle Marfalle. Sinun oma

pikku

_Lenotshkasi_."

"Rakas Darja Mihailovna! Että nyt näin pian taas kirjoitan sinulle,

on kyllä oikeastaan ylimääräistä työtä -- minun ei pitäisi totuttaa

sinua heti alussa pahoille tavoille -- mutta se seikka, että minun

nyt täytyy vähäisen niukahduksen tähden pysyä sisällä ja että Erik

on matkoilla, on tämän kirjerunsauden pääsyynä. -- Sinä kysyt,

millainen on Suomi. Siihen ei ole niin helppo vastata. Siinä

maantieteessä, jota luimme opistossa, mainittiin kyllä pari sanaa

Suomestakin, samoin kuin Liettuasta ja Vähävenäjästä. Se on väärin,

sillä siten saadaan se käsitys, että 'kaikki on yhtä maata'. Jos

matkustat johonkin maahan, jossa ei kukaan osaa sinun kieltäsi,

jossa, jos tahdot maksaa ruplilla, saat vastaukseksi: me laskemme

markoissa ja penneissä, jossa sinun täytyy rajalla kärsiä

tullitarkastusta, jossa lait ovat aivan toisenlaiset kuin meidän,

jossa kirkot ovat kiinni koko viikon paitsi sunnuntaina, jossa,

jos sanot kellon olevan yksi, saat vastaukseksi: mahdotonta, rouva,

te erehdytte, sillä kello on heillä silloin vasta puoliyksi -- niin

täytyneepä sinun myöntää, että olet ulkomailla. Sellainen on Suomi.

Sinä olet täällä ulkomailla. Sen kyllä huomaa tuhansistakin asioista,

jostakin ulkonaisesta järjestyksestä, tavattomasta puhtaudesta, joka

ei juuri ole meidän rakkaan Moskovamme tuntomerkkinä. Tuhansista

pikku asioista, jotka eivät kaikki ole minulle mieluiset, sillä minä

olen oikea venakko; suomalainen naamus ei sovellu minulle.

Enimmin on minua kiusannut omituinen, kömpelömäinen suoruus, kun

lausutaan kiertelemättä ja koristelematta asioita, joita ei ole

mieluinen kuulla.

Niitä, joilla tuo kyky on, on erittäin kälyni; hän ei aristele

mitään. Hän näkyy päättäneen tehdä minusta oikeauskoisen suomalaisen,

eikä minulla olekaan mitään itse asiaa vastaan, mutta keino on

huonosti valittu. Minä olen kyllästynyt tuohon Kustaa III:teen,

Ruotsin kuninkaasen, hän minua jo vallan kammottaa. Hänen

muistelmiansa ja syväoppisia, ranskalaisia, historiallisia

teoksiaan on kohta koko pöytäni täynnä. Hän se on tämän suvun

mallikuva. -- -- --

Minun appeni, jalo vanhus, ylpeä ja hyvä, ikään kuin leikattu

Schardinin oivallisesta romaanista, saman vertainen mies kuin ne

ylevät naiset, joita Turgenjev on kuvannut.

Hän on ottanut minut oppilaaksensa Ruotsin kielessä. Hirveän ankara

opettaja, sen saat uskoa.

Ja sitte olemme lukeneet hiukan sitä kuuluisaa Runebergiä. Appeni

antoi minulle sen kirjan jonkinmoisella hartaudella. Pyhäin

nimessä älä koskaan päästä muiden tietoon, mitä minä olen sinulle

kirjoitellut.

Minä huomaan jotakin yhtäläisyyttä Wagnerin, säveltäjän, josta

minä en pidä, ja tämän Runebergin välillä, joka siitä vähästä

päättäen, minkä minä ymmärrän, on suurenmoinen runoilija. Kumpikin

käyttää taidettaan johonkin määrättyyn tarkoitukseen. Ensimainittu

alentaa taiteensa, musiikkinsa, selittämään kenties mitä kaikkia

tavallisia lauseita ikäviksi saduiksi. Eikä Runebergkään minusta

näytä olevan vapaa siitä virheestä. Hän riippuu kiinni isänmaassa

ja teroittaa joka säkeistössä velvollisuuksia tätä maata kohtaan.

Hänestä tulee kansanrunoilija, sellainen kuin Frug on eräälle

osalle meidän kansastamme, juutalaiselle, vaikka verrattoman paljon

suurempi. Taiteilijaksi katsottuna on hän tyyni ja ylevä. Toiselta

puolen en ole koskaan edes hänen kauneimmissakaan säkeissään

tavannut mitään sellaista vapaasti kuohuvaa runollisuutta kuin

näissä Nadsonin sanoissa:

Sanat lentävät nuo,

Sulavat säkehet

Niillä leiki mä en.

-- -- -- -- --

Joka myrskynä käy

Läpi syömmeni, sen

Minä vain säkehin

Koen lämpöisin,

Vaikka köyhinkin,

Selittää surussain.

Se on runoa runon tähden, ei mitään tarkoitusta varten. En tiedä,

olenko saanut lausutuksi ajatukseni kyllin selvästi. Sinun

mielestäsi minä kai kirjoitan kuin oppinut, mutta näetkös, tästä

me väittelemme joka päivä Erikin kanssa, sen tähden se on minulle

niin tavallista. Tietystihän Erik on aivan toista mieltä.

Tosiaan on hirvittävän vähä asioita, joista olemme yksimieliset.

Kuinkahan tämä on kehittyväkään ajan pitkään? Kyllä kuitenkin

kaikki käy hyvin, jos vain Erik on luonani. Nyt täytyy minun

lopettaa. Hanna tulee. Kirjoita pian pikku

_Lenotshkallesi_."

"Rakas, armahin Darja! -- -- -- Erik vuokrasi tässä äskettäin pikku

höyrylaivan. Hän tahtoi näyttää minulle, minkä näköinen Suomi on.

Me laskettelimme ulos kaupungista pitkin avaroita, välkkyviä järviä,

joita ainiaan äänettömät, tummat metsät ympäröivät. Erik oli

ihastunut, aivan hurmautunut. Kaikki hänen lapsuutensa havainnot,

hänen nuoruutensa muistot kalastus- ja metsästysretkistä, joita hän

lakkaamatta ja aina yhtä suurella ilolla kertoeli, kaikki ne

liittyivät näihin maisemiin, äänettömiin metsiin ja penikulmain

laajuisiin järviin. Minä olin sydämmestäni pahoillani, ett'en

voinut ottaa osaa hänen iloonsa. Mutta minussa nuo autiot

maisemataulut vaikuttivat alakuloisuutta, oikein ahdistavaa

suruisuutta. Ajattelehan, että läänin pääkaupungin ulkopuolella,

niin pitkältä, kuin silmä kantaa, ei näy ainoatakaan vainiota,

ei kattoa, ei niitty tilkkua niin suurta kuin meidän puutarhamme

Moskovassa, ei edes suitsevaa savupiippuakaan. Tummia, jyrkkiä

kukkuloita, kuusien peittämiä, tahi tasaisia, sammalpeittoisia

kallioita, joita järvien laineet huuhtelevat, siinä kaikki, yhtä

ja samaa ainiaan, lakkaamattomassa jonossa. Ei ainoatakaan ihmistä,

ei yhtään venettä, ei muuta elämää kuin joitakuita valittavia

kalalokkeja ja muutamia sorsia, jotka kaulat sojossa meluisesti

lentävät pakoon laivan potkurin pärskettä, joka rikkoo joka

pyörähdyksellään järven peilikirkasta pintaa. Kääntyen katsomaan

sille taholle, josta olimme tulleet, näimme koivujen latvain

päällitse pienen kaupungin yksitoikkoisen mustat katot.

Erik sanoo suuren saksalaisen filosoofin Jean Paulin sanoneen,

että luonto on ilman väreitä ja että ne tulevat itsestään

ihmisestä. Ne ovat kammarimietelmiä. Jos se saksalainen professori

tulisi tänne, niin häneen kuten minuunkin tämä luonto vaikuttaisi

mahtavasti, ja hän -- itkisi. En koskaan ole niin elävästi kuin

täällä tänä kauniina kesäpäivänä tuntenut, että me elämme erämaahan

haudattuina. Se tunne on minua syvästi surettanut, sillä minä

tiedän, kuinka varmaan Erik on luottanut siihen, että hänen maansa

kauneus on oikein lumoava minut, sitova minut, tekevä minut

suomalaiseksi. Rakas Erik, minä en tarvitse mitään, en mitään.

Hänen kanssansa minä eläisin onnellisena vaikka Siperiassa,

Kamtshatkassa. Hän on ylevyys, hyvyys kerrassaan.

Mutta tullakseni suomalaiseksi olen minä liian paljon elänyt

Venäjän sydämmessä, kuunnellut avarain tasankojen vapaita tuulia,

arojen runoutta, elänyt kaupungissa, jonka muistot ovat yhtä

ylevät ja suuret kuin muinaisen Rooman. Älä millään ehdolla,

rakas täti, anna Erikin saada tietoa tämän kirjeen sisällyksestä,

ja unhota, että sen on kirjoittanut sinun oma pikku

_Lenotshkasi_."

Kaupungissa oli hyvin laaja telefooniverkko. Keskusasemaa hoiti kaksi

telefoonineitoa, aatelinen ja aateliton, ensimainittu kaukaista sukua

kuvernöörin perheelle. Nämä telefoonineitoset suututtivat kovin

kaupunkilaisia vuodet päästänsä siten, että olivat toimessaan

huonokuuloiset ja välinpitämättömät. Mutta kun he toiselta puolen

runsaasti toimittivat kaupungille sen koko vuositarpeen juoruja,

jätettiin enimmäkseen heidän vikansa muistamatta. Molemmat

telefoonineidet istuivat ylhäällä komerossaan kuin hämähäkkipari ja

virittivät lankojansa yli koko kaupungin. Jos sattui tulemaan oikein

maukas häväistysjuttu, joka loistavan ja lihavan lihakärpäsen lailla

lentää suristeli ilmassa, tahi huhu, myrkyllinen kuin keskeä kuristettu

ampiainen, tahi paremman puutteessa ajattelematon sana, sisällyksetön

kuin kidutettu, laiha lukki, tahi kihlaus, väririkas ja onnellinen kuin

aron perho, jos jotain sellaista tuli ja sattui telefoonineitosten

viritettyihin lankoihin, heti nuo hämähäkit sieppasivat sen saalikseen.

He sitoivat sen, kietoivat verkkoonsa, imivät sen tyhjäksi; se oli

heidän omaisuuttansa. Minuutin kuluttua kilisivät kellot talossa

toisensa perästä siinä pikku yhteiskunnassa ja langat kantoivat ulos

maailmaan sähköpuheen siivillä sen uudestaan korjaellun historian.

Kiitokseksi siitä makupalasta unhottivat kaupunkilaiset pitkiksi

ajoiksi kaikki suuttumukset lankojen erottamisen unhotuksesta, huutojen

kuulemattomuudesta, numeroiden kääntämisestä väärään järjestykseen ja

kaikesta muusta sellaisesta selkkauksesta.

Uuden kuvernöörin paikkakunnalla olon alussa olivat paikkakunnan

telefoonikellot tuon tuostakin kilisseet ja langat kantaneet ulos minkä

mitäkin historioita äsken tulleista. Ensin kertoi aatelinen

telefoonineiti, että vapaaherratar Hornilla ei ollut omia lakanoita,

tyynynpäällisiä ja pöytäliinoja. Kaikki oli tullut Haapakoskelta ja

kaikissa oli Hornin vaakuna; hän itse oli nähnyt sen. Aateliton

puolestaan tiesi kertoa, että vapaaherratar piti raakasilkkisiä,

oikeilla pitseillä koristettuja paitoja, sen hän oli kuullut

pesijältänsä, joka myöskin käy kuvernöörillä pesemässä; sitä paitsi oli

hän sen myös itse nähnyt. Raakasilkkiä ja oikeita Brysselin pitsejä!

Siinähän oikein sopiva juttu. Silkkiset paidat vapaaherratar Hornilla

oli, mutta ei omia lakanoita. Sitä päiviteltiin kaupungissa -- niin, se

oli vasta epäjärjestystä! Kyllähän tiedetään, mistä se tulee, kyllä se

on ruhtinatar sekin!

Eräänä päivänä soivat kellot taas. Hän on lääkärin pyynnöstä luvannut

ruveta eläinsuojelusyhdistyksen puheenjohtajaksi. No, se nyt oli oikein

laiha-lukki uutinen. -- Mutta viikon kuluttua soitettiin taas kiivaasti

kaikissa taloissa. Hän on hyljännyt provastin pyynnön, että rupeisi

orpolasten huoneen yhdistyksen puheenjohtajaksi. Nyt oli puheen

aihetta. Eläimiä hän kyllä tahtoo suojella ja puolustaa, mutta

ihmislapsista hän ei pidä vähintäkään lukua. Onpa se sydämmetön

ihminen! On se ruhtinatar sekin!

Pahinta suuttumusta, aina syvimpiin kerroksiin asti, herätti kuitenkin

se, että hän erotti palvelijat, joista moni oli palvellut entiselläkin

kuvernöörillä, ja hankki uutta väkeä Pietarista. Nyt meikäläiset eivät

enää kelpaa edes passaamaankaan sitä ylpeätä ihmistä! Ja suuttumus oli

aivan yleinen.

Helenalle kävi, kuten tavallisesti käy. Sitä, josta itse ajatellaan

pahaa, ollaan taipuvainen katsomaan viholliseksi. Jos se henkilö

tarjoaa meille ruusua, niin luulemme, että hän ei sitä tarjoa kukan

eikä tuoksun vuoksi, vaan piikkien tähden.

Helenalla ei ollut aavistustakaan, kuinka suuresti tämä pikku

yhteiskunta rakasti maatansa ja kansaansa, kuinka paljon sen asujamet

vähäisistä varoistaan uhrasivat yhteiseksi hyväksi, kuinka he

lemmenkateesta rakkaudesta tätä köyhää maata kohtaan käsittivät

jokaisen tylyn sanan, jokaisen ylpeän arvostelun loukkaukseksi tätä

yhtä kohtaan, joka oli rakas heille, joka teki elämän heille

siedettäväksi, jonka edestä kannatti elää ja kuolla. Jos hän olisi

ottanut käteensä minkä koulukartan hyvänsä ja tarkastellut 60:nen

leveysasteen kohdalla olevia maita, niin hän ei olisi mistään löytänyt

sen arvoista sivistystä kuin skandinaavialainen ja suomalainen täällä

ylhäällä tässä pienessä maassa. Se oli itänyt täällä hitaasti, kuten

kaikkikin kehitys täällä tapahtui meidän pohjolassamme, se oli maksanut

miljoonain ihmisten hengen ja vuosisatain työn. Oliko sitte ihme, että

sen sivistyksen edustajilla, jotka katselivat tehtyä raskasta

päivätyötä ja nyt alkavaa hämärän aikaa, ei ollut sellaista kevyttä

elämän rohkeutta, joka heti ensi silmäyksellä vetäisi puoleensa.

Pikku porvarit eivät voineet käsittää sitä, että kuvernöörin rouva,

joka eli komeudessa ja ylellisyydessä, oli nuori, kaunis ja äsken

naimisiin joutunut ja jolla oli kaikkea, mitä suinkin saattoi toivoa,

ikävöi kotimaahansa, tunsi olevansa yksin, oli surumielinen ja katsoi

liian ahtaaksi tätä yhteiskuntaa, jossa ei kukaan ymmärtänyt häntä,

jossa uskonto, lait ja kieli olivat hänelle aivan uutta, osaksi

vastenmielistäkin.

He eivät käsittäneet tai eivät tahtoneet käsittää, että hän oli nuori,

vaan ilman suuria henkisiä varoja, että hän kuten kaikki kokemattomat

nuoret tarvitsi jotakin, joka antoi hänelle havaintoja, herätti hänessä

ajatuksia, saattoi hänet tuntemaan, että hän ei nukkunut pois elämästä,

vaan päin vastoin eli täydellistä ja rikasvaihteista elämää.

* * * * *

Uuden vuoden alussa sai Erik isältään näin kuuluvan kirjeen:

"Rakas poikani Erik! Kun nyt lähestyy aika, jolloin sinun

rakkaalle vaimollesi on syntyvä nimemme perillinen, joka kuten

toivon, on suvun päämiehenä ryhtyvä vuorostaan työhön silloin,

kuin minä ja sinä kerran lähdemme pois, niin tahdon minä

elämässä saavuttamieni kokemusten nojalla pyytää sinua ryhtymään

tarpeellisiin toimiin, että tämä meidän jälkeläisemme tulee

kastetuksi puhtaasen luterilaiseen oppiin eikä äitinsä uskoon.

Kenties ajattelet minun olevan liiallisen varovainen, mutta niin

tärkeässä asiassa kuin se, josta nyt on puhe, ei ole mitään

oikeutta menetellä ilman perinpohjaista punnitsemista. Kenties

ajattelet myöskin, että äiti on lastaan niin paljon likempänä,

kärsii, tuntee huolia ja on puuhassa sen tähden niin paljon

enemmän, että ei ollenkaan olisi luonnotonta, että hän saisi

kasvattaa sen siihen uskontoon, jota hän itse tunnustaa. Mutta

minun käsitykseni mukaan ei asia ole niin käsitettävä.

Sinä samoin kuin maailmakin saattanet syyttää minua jostakin

kovuudesta tai mielen kylmyydestä, kun minä en tässä kuten niin

usein ennen tunnusta yksilön, yksinäisen henkilön vapaata

oikeutta, tahi tässä en tunnusta äidille oikeutta pitää huolta

poikansa uskonnollisesta kasvatuksesta. Mutta niin on, että

minä en voi katsella tätä asiaa niin -- olkoon lupa sanoa --

alhaiselta kannalta kuin yksilön itsemääräämisoikeuden. Minä

katson sitä korkeammalta, joltakin kansalliselta kannalta.

Mitä kokonaisempi ja läpeensä yhtäläisempi jokin pieni ja

ahdistettu kansakunta on, sitä varmemmin sen elinvoima pysyy,

sitä vähemmin voivat ulkonaiset myrskyt ja järkytykset repiä

rakoja sen muhkeaan rakennukseen. Tästä syystä katson minä

välttämättömäksi, että johtavat ja hallitsevat henkilöt -- ja

minä toivon, että minun rakas poikani poika on tulevaisuudessa,

jota minun silmäni eivät enää näe, tuleva johtavain miesten

joukkoon tässä yhteiskunnassa, kuten hänen esi-isänsäkin ovat

olleet -- omistavat sen uskonnon, ne aatteet ja ajatukset, jotka

ovat laveimmalle levinneet heidän maassansa, aina kansan

syvimpiin riveihin asti, ja ne ajatukset ja aatteet ovat eittämättä

ne luterilaiset, jotka meillä tunnustetaan, Sinun tulee näet

muistaa, että sinun poikasi ei ole tavallinen herra "von",

jollaisia on Itämeren maakunnissa, Ruotsissa, Tanskassa ja muualla

kuinka monta hyvänsä, vaan hän on suomalainen vapaaherra, jonka on

oikeus ja velvollisuus edustaa maatansa. Hänessä on jotakin siitä,

mitä englantilainen lordi pitää paraimpana ja kalleimpana

omaisuutenaan, ja se on oikeus istua Englannin ylihuoneessa.

Sen tähden tulee hänelle tulevaisuudessa hyvin tärkeäksi asiaksi,

mitä uskontoa hän julkisesti tunnustaa.

Päinvastaisessa tapauksessa hän sukunsa edustajana joutuu

vaikeihin velvollisuuksien ristiriitoihin, ehkä herättää

epäilystä säätyveljissään, tulee useammassakin kuin yhdessä

suhteessa olemaan vieraana maallensa ja suvullensa ja kaikissa

tapauksissa joutuu täydelliseen ristiriitaan sukumme

muinaismuistojen ja entisyyden kanssa.

Huomaat ehkä ja ihmettelet, että minä tässä kirjeessäni jätän

aivan syrjään asian siveysopillisen puolen eli tämän uskonnollisen

asian uskonnollisen osan. Sen olen tehnyt tahallani. Sillä vaikka

minä, kuten tästä kirjeestäni selviää, tahtoisin samoin kuin kuka

hyvänsä sivistynyt vanhollinen henkeen ja vereen asti puolustaa

luterilaista oppia ja niitä muotoja, joihin se on pukeutunut

meidän maassamme, niin en minä suinkaan ole jyrkkä- eli

oikeauskoinen, tuskinpa kirkollisessa mielessä edes kelvollinenkaan

sen kirkon jäseneksi, jota kunnioitan. Mutta tästä juuri johdun

yksilöllisyyteen, persoonallisuuteen, jonka minun mielestäni pitää

yleisen edun tähden olla toisessa sijassa. Uskonto on, jos

syvimmälle katsotaan, tunnustukseton, sillä joka henkilö käsittää

sen omalla tavallaan; kaikille yhteistä on ainoastaan siveysoppi

ja muutamat uskonoppimme alkeet, kaikki muu sitä vastoin on

omantunnon asioita minun ja luojani välillä. Totuutta eivät sido

mitkään tunnustukset eikä sovintokirjat, se on paljon korkeammalla

niitä ihmismietelmiä. Mutta jos nämä ihmismietelmät eivät rasita

minun omaatuntoani, eivät estä minua toimimasta rehellisesti ja

oikein, on paras minun asettua yleisen järjestyksen alaiseksi

maani ja koko yhteiskunnan pystyssä pysymisen tähden.

Minun on katseltava asiaa yleiseltä, ehkäpä jonkin verran oloihin

sovitellulta kannalta ja jättää pikku eroavaisuudet ja uskon

puolustukset omaan arvoonsa. Pääasia on, että tässä asiassa ei

mitään erimielisyyttä eikä mitään epäilystä ole ylhäisimmän ja

alhaisimman välillä, sillä kieli ja uskonto ovat kuitenkin ainoat

pysyväiset puolustuslaitokset maallemme, kuin kerran muut

ulkovarustukset raukeavat.

Minä olen ehkä liiaksikin esittänyt valtio-uskonnon hyötyä, vaan

muut ovat sitä minun mielestäni esittäneet liian vähän. Huomaan

-- olkoon vähä sijaa mietelmille asian ohella -- uudesta,

sosialismia koskettelevasta Laveleyen teoksesta, että myös nämä

onnelan haaveksijatkin uneksitussa tulevaisuusvaltiossansa

tietämättään asettavat välttämättömäksi pääehdoksi juuri sen

hyveen, joka on uskonopissa esitetty kristinopin ytimeksi, n.s.

altruismin; siihen hekin luottavat ja sen turviin unelmansa

rakentavat.

Minä sanon heitä haaveksijoiksi, sillä tämä pääkohta, tämä hyve

on niin korkea, että sitä ei ihmiselämässä saavuteta minkään

valtiomuodon vallitessa. Ja se juuri on uskonnon vahvuus, että

sen pyrintöperät ovat niin korkealla. Me emme koskaan voi päästä

sen vaatimusten tasalle, vielä vähemmin niistä ohitse. Ne ovat

aina korkeammalla meitä.

Palaan nyt jälleen siihen, josta äsken puhuin. Minä tahdoin sanoa,

että uskonto ja kieli painavat leimansa maan tapoihin ja ne

puolestaan lakeihin, sillä tapa on vahvempi kuin laki, on sen äiti,

on kaikkein meidän lakikirjaimme ja asetustemme perustus. Sen

tähden tulee meidän katsoa, että maan ensimmäiset suvut pitävät

sen uskontoa arvossa ja kunniassa.

Toivoen sinun kyllin käsittävän minun levottomuuteni Haapakosken

tulevan sukuperintöläisen tähden -- varsinkin, kun se uskonto,

josta nyt voisi olla puhe, vast'edes ei jätä mitään tunnustuksen

valinnan vapautta -- pyydän sinua tarkoin punnitsemaan asiaa.

Nuorempana ollessani olisin minä -- pelkään -- jyrkästi määrännyt

tässä asiassa: mutta siten olisin tehnyt väärin. Sen tähden pyydän

sinua selittämään kirjeeni sisällyksen vaimollesi ja olen varma,

että hän huomattuaan asian tärkeyden, kylläkin käsittää sinun

vanhan isäsi levottomuuden tämän asian tähden.