IX.

Vapaaherra vanhus oli tarkka talouden hoitaja, Hän tiesi, kuinka

äärettömän vaivalloista oli saada suomalaisesta maasta kiskotuksi

varat, mitä maalaisruhtinas, maanomistaja-ylimys tarvitsi, elääkseen

ylhäisenä herrana. Hän sen tähden käänsi moneen kertaan rahaa ennen,

kuin antoi sen pois kädestänsä mihinkään, joka ei kuulunut

maanviljelyskaluihin, meijeriastioihin tai rotueläimiin. Kaikki

sellaiset olivat hänellä mallikelpoisessa kunnossa, mutta kaikki muu

oli ylellisyyttä, ja sellaisessa hän säästi. Varsinkin oli hän

säästänyt ajokaluissa; vuodet päästänsä oli hän ajanut korkeissa,

monitaipeisissa ja perin vanhanaikaisissa vaunuissa. Kuin hänen nyt oli

lähetettävä se Noakin arkki, joksi naapurit sitä leikillä sanoivat,

asemalle noutamaan poikaa ja hänen vaimoansa, löi hän käsiään yhteen ja

sanoi miettivästi: niin, kaunis tuo ei kyllä ole, mutta minkäpä sille

tekee; enhän minä nyt mistä voi yht'äkkiä ostaa uusia vaunuja. Kuski

Gabriel ja uusi, herramainen palvelija Larsson, joka syvimmässä

sielussaan kiihkeästi rakasti teaatteria ja murhenäytelmiä ja oli

aikoinaan palvellut äänettömänä näyttelijänä teaatterissa, saivat siis

lähteä ajamaan asemalle.

Erik Horn ja hänen nuori rouvansa olivat pysähtyneet K:n asemalle. Erik

tunsi heti Haapakosken ajoneuvot, jotka olivat kuulut yli koko

valtakunnan. Hän oli niistä vähän häpeissään Helenan edessä, jolla

juuri tällä alalla oli erittäin tarkka ja harjautunut silmä. Mutta eipä

siinä mikään auttanut, hän vei hänet niiden luo. Nauraen nousi Helena

niihin, ja liikkeelle lähdettiin hölkkäjuoksua.

Kuinka kaunis oli tie kääntyessään honkain runkojen välitse. Kuinka

syvälliset ja salaperäiset olivat metsät: puiden rungothan näyttivät

aivan pylväsriveiltä, jotka kaukana hälvenivät valoisaa pohjaa vasten.

Kuinka taivas oli sininen ja ilma kevyttä hengittää. Niityt komeilivat

kauneimmassa puvussaan, pääskyt lentelivät riemusta huudellen

valkoisten pilvien alla ja lepäsivät toisen vuoron vierekkäin, pari

toisensa rinnalla pitkin noita loppumattomia sananlennätinlankoja.

Helenan sydän paisui onnesta ja ilosta, ei pauhuisesti, ei, se sykki

niin hiljaa kuin perhon hienot siivet tuolla, jossa se kesäpäivän

auringonpaisteessa istui metsäruusun lehdillä.

-- Erik, sanoi hän hiljaa, tarttui hänen ruskettuneesen käteensä,

painoi sitä silmiään ja huuliaan vasten ja katsoi ihastuneesti hänen

silmiinsä, Erik, tämä on kaunis tämä maa, täällä odottaa meitä onni.

Erik myöskin katsoi häneen; hänen kasvonsa eivät hymyilleet, ne vallan

loistivat terveydestä, onnesta ja autuudesta.

-- Helena, sanoi hän ikään kuin ponnistaen, ja hänen sydämmensä värisi

kuin kieli hänen lausuessaan hänen nimeänsä. Hän oli liikutettu, hellä,

sydämmellinen -- kaikki hänen lapsuutensa ja nuoruutensa muistot

syöksyivät hänelle vastaan, kuin hän nyt Helenan sivulla matkusti tätä

tietä, jota ennen oli ajanut niin monesti. Hänen sydämmensä paisui

jalojen tunteiden kuohusta, ja hän teki mielessään lupauksen, että nämä

vainiot, joita hänen esi-isänsä olivat vuosisatoja viljelleet, olivat

hänestä saavat heille seuraajan, yhtä uskollisen ja uutteran työssä

kuin hekin.

Nuorelle parille ei kuitenkaan jäänyt tilaisuutta enempiin

haaveksimisiin, sillä romantillinen palvelija joka silmänräpäys kääntyi

heidän puoleensa, tehden selityksiä ja pitäen puheita, joita varsin

hyvin saattoi sanoa liialliseksi virkainnoksi.

Vaunut kääntyivät lehtikujaan, jonka kahden puolen kasvoi koivuja,

haapoja ja pihlajia hoitelemattomina, Helena tähysteli uteliaasti

"linnaa". Hän näki tuolla valkoiseen vivahtavan kartanon mustine

taittokattoineen ja mataloine siipirakennuksineen; sen päällitse koetti

hän saada vilahdusta varsinaisen kartanon torneista ja huipuista, sillä

eihän toki satavuotinen herraskartano voinut...

Samassa pysähtyivät vaunut sen valkoisen rakennuksen eteen, ja Helena

tunsi köyhyyden ja pikkumaisuuden enteitä, ja niin voimakas oli tämä

tunne, että se kuului niihin, jotka ainiaaksi painuvat muistiin -- se

oli niitä, joiden mukaan sitte koko ikänsä arvostellaan ja tuomitaan

oloja. Rappusilla seisoivat vapaaherra vanhus ja Hanna; he ottivat

nuoren parin vastaan ilman mitään yli kuohuvaa iloa, mutta

ystävällisesti, ääneti, käden puserruksella ja syleilyllä, joka kaikki

tuntui sanovan: Helena, me otamme sinut vastaan ilman ehtoja, vakaasti

aikoen rakastaa sinua ja viihtyä sinun kanssasi -- jos se ei onnistu,

niin syytä itseäsi. Jonkinlainen ritarillisuus ja miniän tavattoman

kauneuden ilmeinen ihmettely lämmittivät vanhuksessa jonkin verran

tuota muuten kylmänkoleata tervehdystä. Mutta neiti Hannassa pääsivät

Aldonin huvilassa vietetyn, tuskaisen yön muistot niin suuresti

valtaan, että hän ei saanut kukistetuksi vastenmielisyyttänsä.

Ainoa, joka myrskyisesti otti vastaan nuorta herraansa, oli Rob Roy,

hänen vanha metsästyskumppaninsa; mutta kun hän nyt ei enää jaksanut

iloisella hyppimisellä eikä kovalla haukunnalla ilmaista iloansa,

paneutui se maahan Erikin jalkain juureen ja ainoastaan vikisi ja

vaikeroi, joka nuoreen muukalaiseen ja taikauskoiseen naiseen vaikutti

hyvin voimakkaasti ja tuskallisesti.

Tampuurissa uudistettiin tervehdykset, ja nuoret menivät ylös siihen

huoneesen, jonka neiti Hanna oli laittanut heille kuntoon. Tämä tilava

ja valoisa huone, kalustettu vastoin nykyajan kirjavaa ja moniväristä

aistia yksinkertaisesti, mutta sievästi, oli puutarhan puolella.

Ikkunat olivat auki ja kullalta välkkyvää, vihreätä valoa tulvi

huoneesen. Lämpöinen kesätuuli kohotteli hiljaa valkoisia ikkunan

verhoja, ne paisuivat kuin purjeet, nousivat ja laskeutuivat ja

huiskuttivat -- niin Helenasta tuntui -- raitista, viileätä tervetuloa.

Huone tuoksui kukista ja puhtaudesta. Kosken kuohu täytti sen

yksitoikkoisella, nukuttavalla kohinalla.

Tuskin sai Erik suljetuksi oven, kuin Helena tuskaisen näköisenä

tarttui hänen kaulaansa.

-- Erik, Erik, minua pelottaa täällä. Minua ei rakasteta, minä en ole

tervetullut sinun sisarellesi Hannalle. Minä tunnen sen, minä tunnen

sen mielessäni, ei maksa vaivaa sinun koettaakaan saada minua uskomaan

muuta.

-- Rauhoitu, rakkahani, rauhoitu, sinä vallan erehdyt. Minun sisareni

on luonnostaan kylmä. Sellainen on hänen tapansa, ei hän sillä tarkoita

mitään pahaa. Muuten riippuu kaikki siitä, kuinka sinä osaat miellyttää

heitä tänään -- malta mielesi. Jos -- minä sanon: _jos_ on jotakin,

joka ei ole aivan oikein meidän välillämme, niin se koskee minua eikä

sinua. Isäni ja luultavasti myöskin Hanna ovat tyytymättömät siitä,

että menimme naimisiin niin äkisti; mutta itsehän tiedät, rakkahani,

itse tiedät, mikä meitä pakotti siihen.

--- Kyllä, kyllä, mutta sinä, Erik, ethän sinä jätä minua koskaan!

Kasvot juhlallisina, melkein ankaran näköisinä vastasi Erik:

-- En koskaan, Helena, sen minä vannon sinulle.

Erikin vakavuus kukisti Helenan levottomuutta sen verran, että hän

tunsi itsensä tyynemmäksi, mutta ei hän siltä kuitenkaan ollut vielä

läheskään varma. Hän kiiruhti pukeutumaan ja laittautui niin

yksinkertaiseen pukuun, kuin suinkin saattoi.

Nyt soi päivälliskello. Erik ja Helena astuivat alas ruokasaliin,

viimemainitulla sydän kovasti sykkivänä. Päivällisellä syntyi suuri

hankaluus kielestä. Venättä osasivat ainoastaan Erik ja Helena; neiti

Hanna kyllä osasi sujuvasti ranskaa, mutta vapaaherra vanhus puhui

ainoastaan vaivalla sitä kieltä. Täytyi tyytyä saksaan. Kerrotaan

keisari Kaarle V:nen sanoneen: minä puhun espanjaa Jumalani kanssa,

ranskaa naisten kanssa ja saksaa palvelijaini kanssa. Jos Espanjan

kielen sijaan sovitetaan venäjä, niin tämä keisarin lausunto soveltuu

vielä tänäkin päivänä venäläisiin ylimyksiin. Helenasta oli varsin

tuskallista puhua saksaa sellaisessa asemassa olevan henkilön kanssa

kuin hänen appensa; lisäksi appi vielä puhui saksaa hyvin huonosti. Sen

tähden keskustelu supistui kaikkein tavallisimpiin jokapäiväisyyksiin

ja uhkasi aika-ajoin kokonaan sammuakin, kunnes vanhus rohkeasti

turvautui Ruotsin kieleen. Vapaaherra Aleksander oli iloinen ja ylpeä

pojastaan, innostui kysymyksissään ja melkein unhotti Helenan. Helena

oli hyvin liikutettu, mutta taisteli urhollisesti liikutustansa

vastaan. Hänestä tuntui ikään kuin epäkohteliaisuudelta tuo vieras

kieli hänen läsnä ollessaan, vaikka hän kyllä käsittikin olevan aivan

oikein, että vanhus puhui poikansa kanssa sitä kieltä, joka hänellä oli

sydämmen ja hienoimpain tunteiden kieli. Kaikki surumieliset luonteet

tuntevat suruisuutta, milloin joutuvat vaihtamaan olopaikkaa. Rohkeat,

sangviiniset luonteet eivät siitä mitään tiedä. Heitä päin vastoin

ilahuttaa että heidän elämänsä jokapäiväisyys tulee keskeytetyksi.

Helena kuului ensimainittuihin. Niin kauan, kuin hän ja Erik olivat

kahden kesken, ei hänelle ollut johtunut edes mieleenkään, mitä kaikkia

vaikeuksia hänellä oli voitettava, mutta nyt, nyt se yht'aikaa selvisi

hänelle kaikki tyyni. Hän koetti paeta Hannan turviin. Mutta Hanna,

ollen koko sydämmestään kiintynyt isän ja Erikin vilkkaasen

keskusteluun, antoi ainoastaan hajamielisiä vastauksia. Niinpä Helena

jäi aivan yksikseen, enemmän kuin toiset olisivat tahtoneetkaan.

Silloin tällöin lausui vapaaherra vanhus joitakuita sanoja hänelle,

kilisti hänen kanssansa ja esitti muutamilla sanoilla hänen

tervehdysmaljansa; mutta sitte kääntyi puhe jälleen tuohon perheen

salakammioon, johon hänellä -- tunsi hän tuskakseen -- ei ollut

avainta. Hän oli heille taakkana, joka esti heitä vapaasti nauttimasta

toistensa jälleen näkemisen iloa. Hän oli täällä muukalainen, hän tunsi

sen ja joutui siitä perin toivottomaksi. Siitä toivottomuudesta

kehräytyi jo tuhansia lankoja, jotka kietoivat häntä hienoina, kevyinä,

mutta katkeamattomina, kierrettyinä yhteen ahdistuksesta,

katkeruudesta, vastenmielisyydestä ja kateudesta ja kudottuina

verkoksi, joka kokonaan sulki hänen sydämmensä ja aivonsa. Ah, jospa jo

päivälliset päättyisivät, jospa jo noustaisiin pois pöydästä, ajatteli

hän itsekseen ja töin tuskin sai niellyksi kyyneleensä.

Viimein noustiinkin atrialta. Erik puristi rohkaisevasti vaimonsa

kättä. Mentiin pihan puoliselle kuistille juomaan kahvia. Erik ehti

paraiksi kuiskata muutamia helliä rakkauden sanoja vaimonsa korvaan,

kuin palvelija ilmoitti vieraan ajavan lehtikujaa pitkin kohti taloa.

Uteliaasti, kuten maalla on tapana, kumartui Hanna kuistin laidan

päälle katsomaan tielle päin.

Yht'äkkiä hän odottamattomasta ilosta huudahti: Se on Lilly, Lilly,

minun paras ystäväni!

Erik oli juuri nostamassa kahvikuppia huulilleen, mutta tuon

huudahduksen tenhovoimasta pysähtyi kuppi puolitiehen ja Erikin

kasvoissa tapahtui vieno värin muutos, joka ei jäänyt huomaamatta

Helenalta, vaikka hän näyttikin olevan kiintyneenä puheluun appensa

kanssa. Vieraita nyt, ajatteli hän, kukahan tuo Lilly saattaa olla,

joka oli niin hienoja tapoja tuntematon, että heti hänen ollessaan ensi

päivää uudessa kodissa riensi tänne heitä häiritsemään?

Lilly ajoi yksi-istuimisissa käässyissään rappusten eteen, heitti

ohjakset takana istuvalle kuskille ja hyppäsi notkeasti alas.

Lilly ja Hanna syleilivät ja tervehtivät toisiaan sydämmellisesti.

Vieras, nähtyään Erikin ylhäällä rappusilla ja tultuaan esitellyksi

talon nuorelle, kauniille miniälle, punastui kovin ja pyysi moneen

kertaan anteeksi, että oli häirinnyt perhettä; mutta hänellä ei ollut

vähintäkään aavistusta ei kihlauksesta, häistä eikä tuliaisista. Hän

sanoi heti menevänsä jälleen pois, kuin hepo vain ehti vähän levätä, ei

hänen tarkoituksensa ollut ketään häiritä.

Siitä ei Hanna tahtonut kuulla puhuttavankaan, hän oli niin kiihkeä

pidättämään Lillyä, että aivan näytti siltä, kuin hän olisi toivonut

hänestä ahdistavan mielialan haihduttajaa. Hän esitteli Lillyn paraana

ystävänänsä Helenalle, joka puolestaan hyvin kummastui Lillyn muodon

omituisuudesta.

Hän ei ollut kaunis, mutta missä seurassa hyvänsä oli hän tuleva

huomatuksi. Hänessä oli jotakin Leonardo da Vincin naistyypeistä,

jotain tuosta umpinaisesta ja syvästä, sisällisestä elämästä, joka oli

kätkettynä tyynen ja kohtalaisen ulkomuodon ja käytöksen peittoon,

mutta se elämä -- siltä aivan näytti -- saattoi minä hetkenä hyvänsä

puhjeta esiin miellyttävänä nauruna, kyynelittömänä suruna tai

hurmaavana kohteliaisuutena. Hän vaiti ollessaan oli niin paljon

sanovan näköinen, että syrjäinen aivan tahtomattaan tuli ajatelleeksi,

tokko hän ollenkaan tarvitsikaan puheenlahjaa. Sileä, vaaleanruskea

tukka, hienopiirteinen suu, jonka ympärillä elämä leikitsi joka

hermossa, jokaisessa pienimmässäkin lihaksessa, pienissä poskien ja

leuan kuopissa, ja kirkkaat silmät, jotka katsoivat suoraan ulos

maailmaan, ikään kuin tahtoen ottaa mittaa kaikesta mitä näkivät, ja

samalla kuitenkin tuossa kirkkaudessaankin tutkimattoman monivaihteiset

kuin meri -- kaikki se antoi hänen muodolleen ja käytökselleen

sellaisen voiman, että hän kerrassaan voitti kenen hyvänsä, jota hän

todella tahtoi viehättää.

-- Terve tuloa, överstinna, terve tuloa, jospa viihtyisitte meidän

maassamme, sanoi hän miellyttävästi hiljennetyllä äänellä ja hymyillen

niin paljon lupaavasti.

Ja nyt puhelu, joka niin kauan oli ollut hidas ja kylmä, alkaa toden

perästä, Lilly on kuin sähköllä täytetty esine: tarvitsee vain koskea

siihen, niin se säkenöitsee, viskelee liekkejä ja levittää lämpöä

ympärillensä, Ja puhelu alkaa ranskaksi, vaihtuu saksaksi ja ruotsiksi

ja jälleen ranskaksi, kunnes viimein päistikkaa syöksyy ruotsiin, joka

kuin kohiseva virta vetää itseensä kaikki ranskan, saksan ja venäjän

pienet, vähäpätöiset sivuojat. Ja siinä istuu Helena taas yksin, Helena

parka, ja kuuntelee tuota yksitoikkoista, vierasta kieltä, jonka ääniä

hän ei voi huomata kauneiksi. Hän näkee, kuinka Erik innostuu, kuinka

käly Hanna kylmästi ja viisaasti kuin vanhus sekautuu puheesen, kuinka

Lilly leimahtaa. Ja nuo silmät, tuo hurmaava hymy herättivät hänet

miettimään, mitähän on saattanut olla olemassa hänen miehensä ja tämän

Lillyn välillä, sillä hän näki heti, että jotakin siinä oli ollut.

Lillyn suu heti ilmaisi, kuinka liikutettu hän nyt oli katsoessaan

Erikkiin. Hänen silmänsä katsahtivat niin suruisesti häneen, että

Helenan mielessä välähti kirkas leimaus, jonka valossa hän kerrassaan

näki koko entisyyden. Hyvänen aika, hänhän rakastaa Erikkiä, ja

Erik ... hän on ennen muinoin rakastanut Lillyä!

Helena sai ilmi hänen salaisuutensa, noiden puhuvain kasvojen

salaisuuden. Hän tunsi sen äkisti, ikään kuin olisi löytänyt Aladdinin

ihmeellisen lampun, ja sen tenho valossa tunsi hän kaikki, luki kuin

kirjasta Lillyn koko rakkaustarinan, ymmärsipä myös tuota inhottavaa

kieltäkin. Ja toivottomuuden kourilla kuristi mustasukkaisuus äkisti

rikki hänen onnensa välkkyvän saippuarakon. Hän tunsi olevansa

muukalainen täällä eikä koskaan voivansa päästä tämän perheen

jäseneksi, ei olla kotonaan tässä maassa. Ylipääsemättömäksi muuriksi

kaikki sulkeutuvat lietensä ympärille, tämän kotilieden, jossa hän ei

koskaan löydä tyhjää paikkaa itselleen. Eikä hänkään, hänen Erikkinsä,

voi hankkia hänelle sitä paikkaa. Helenan tunteet kasvoivat liian

voimakkaiksi, hän tunsi sen; oli kuin vesi olisi äkisti muuttunut

kovaksi jääksi. Hän nousi ylös ja sanoi kylmästi ja levollisesti, että

aikoi mennä ylös huoneesensa.

-- Minä tulen kohta perästä, vastasi Erik, katse ja koko kasvot

hajamielisen näköisinä.

Helena ei tiennyt vielä kartanon sisustusta. Hän astui ruokasaliin,

sieltä saliin ja joutui jälleen ulos puutarhan puoliselle kuistille.

Hän ei tahtonut kääntyä takaisin kysymään, missä yläkertaan vievät

raput olivat. Miksipä hän häiritsi heitä, jotka monen vuoden kuluttua

nyt tapasivat toisensa, heitä, joiden joukossa hän yksin oli vieras,

joille hän oli taakkana ja esteenä. Suora, leveä käytävä johti

kukka-istutusten keskitse halki puutarhan. Mieli katkerana ja

alakuloisena astui hän käytävää pitkin ja kuuli äkisti mahtavan

kohinan. Hän astui edelleen. Mitä etäämmäksi hän joutui kartanosta,

sitä kovemmin kuului kohina. Nyt oli hän sen seasta kuulevinaan

muutamia yksityisiä bassoääniä, jotka vierivät esiin kuin ukkonen. Hän

laskeutui jyrkkiä rappusia, jotka olivat tehdyt karkeaksi hakatusta

graniitista, ja kääntyessään viimeisellä rappuslattialla vasemmalle

näki hän edessään Haapakosken kuohuen ja kohisten syleilevän pientä

saarta, jossa kasvoi tiheä kuusikko. Ensin hän peljästyi; tuolla

Venäjän tasangoilla hän ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista, hän

yritti pakenemaan. Mutta omituisen tenhovoiman lumouksesta kiintyi

hän kohinaan, värin vivahtelemiseen, raivoiseen taisteluun tuolla

syvällä hänen allansa, niin että hänellä ei ollut voimia liikahtaa

paikastaan. Hänestä aivan tuntui, kuin jokin kummallinen, kammottava,

magneetillinen voima olisi vetänyt häntä alas tuonne koskeen, ja kerran

hän jo kiivaasti tarttui käsipuihin. Vasta sitte, kuin käsissä tuntui

luja tuki, rauhoittui hän ja saattoi yhä enemmin mieltyen katsella

veden hurjaa leikkiä. Sinivihreän pohjavärin näki hän joka silmänräpäys

vaihtelelevan sinimustasta keltaruskeaan. Siinä kohden, jossa molemmat

joen haarat raivoisina syöksyivät vastakkain, nousi korkealle ilmaan

miljooneja vesipisaroita, joihin taivaankaari toisensa perästä kutoi

sädetöyhtöjään, loistaen ja välkkyen; sen kudoksen värikomeutta ei ole

kukaan kuolevainen, ei Salomo kaikessa kunniassaan eikä maan kauneimmat

kukat kuvannut. Helena seisoi hetkisen ikään kuin kivettyneenä tämän

luonnonvoimien hurjan taistelun edessä. Hän muisti muutamia säkeitä

Pushkinin runoelmasta Vaskisesta ratsastajasta:

Rajummin yhä myrsky riehuu

Aalloissa -- Neva paisuu, kiehuu

Ja ärjyy, pyrkii vapauteen

Ja pedon lailla ärtyneen,

Äkisti kaupunkiin nyt syöksyy.

Ja kuin hän sai selville runomitan, tuntui hänestä kosken ja joen

kohina käyvän samassa rytmillisessä tahdissa, se tuntui laululta, joka

alinomaa kohisten toisteli samalla mitalla samoja säkeitä. Ja kun

luonto meistä näyttää sellaiselta, millaisiksi sielumme kielet

kulloinkin ovat viritetyt, kaikui kosken laulu hänestä nyt perin

surumieliseltä: sä täällä vieras oot, et rakkautta saa. Se oli laulun

A ja O. Ja aivan menehtyneenä surustaan, luonnon mahtavasta

hirvittävästä äänestä, joka ei ollut koskaan puhunut hänelle niin

ankarasti, niin tylysti, niin väkivaltaisesti, mustasukkaisuuden

tuskista, viimeisistä kovista mielenliikutuksista, vaipui hän alas

rappusille, ja väkivaltainen itku vavistutti koko hänen olemustansa.

Ja tämä kosken hurjan, karhean, raivoisan laulun tunne jäi hänelle

pysyväksi, sellaiseksi, jota ei koskaan unhoteta.

Nyt kuuli hän miehensä levottomasti ja hätäisesti huutavan hänen

nimeänsä. Erik tuli lähemmäksi ja Helenasta tuntui ikään kuin hyvältä,

että äänen kaiusta kuului, kuinka levoton hän oli. Vastaisiko hän vai

eikö? Hän taisteli itsekseen ja viimein huusi lyhyen, jyrkän _täällä_,

ja heti juoksi Erik alas rappusista, sulki hänet syliinsä ja suuteli

hänen silmiään moneen kertaan.

-- Kuinka ihmeen tavalla sinä olet joutunut tänne alas! Kuinka minä

olin levoton! Ja miksi sinä itket, sano, rakkahani, miksi?

Mutta Helena ei saanut pitkään aikaan puhutuksi sanaakaan. Viimein

puhkesi hänen kaunisten huultensa takaa esiin koko tulva katkeroita

sanoja, häilyviä arveluita, hurjia mielikuvituksia, kaikki rakennellut

luulevaisuuden tuskain pohjalle. Kaikki, mitä hän tänä puolena tuntina,

jonka oli yksin suruisten ja kiivasten ajatustensa kanssa, oli saanut

kokoon haaveksituksi, kaikki työnsi hän tulvanaan Erikin turvatonta

olemusta vastaan. Ensi aluksi yritti Erik kovin loukkautumaan hänen

sanoistansa ja suunnattomista syytöksistään, ja aikoi puolustaa ja

puhdistaa itseään hänen edessänsä. Mutta nähtyään, kuinka perin onneton

Helena oli, ja tultuaan ajatelleeksi, että vastustus ainoastaan

kiihdyttäisi häntä, ryhtyi hän häntä lohduttamaan. Hän kävi istumaan

hänen viereensä ja puhui hänelle kuin sairaalle lapselle,

ystävällisesti, hellästi. Helenan kyyneleet ja nyhkytykset pysähtyivät,

ja heti sen jälkeen oli hän kahta vertaa hellempi, tunnusti vikansa ja

nöyrtyi, niin että se Erikistä tuntui melkein liialta.

Seoittaakseen pois hänen näitä tunteitansa ja saadakseen hänet

unhottamaan, minkä vaikean hetken hän oli nyt kokenut, sanoi hän:

-- Katsos, kuinka kaunis koski on. Katsohan tuota ruusupunaista pilveä

taivaalla, kuin olisi se raakun kuori, katso keltaista, kirkasta

taivasta, tummaa honkametsää ja valkoista koskea. Katso, kuinka valo

virtaa kuusien välitse kuin sula kulta tänne veden päällitse, sano,

eikö tuo kaikki ole kaunista? Täällä olen minä poikana kesät päästänsä

ihaillut tätä näköalaa.

Helena katsoa tirkisteli maisemaa. Viimein hän sukeutui likemmäksi

Erikkiä.

-- Anna anteeksi, rakkahani, mutta minua tämä pelottaa, minä en käsitä

tätä. Kohina panee pääni pyörälle, syvyys kauhistuttaa minua ja tuo

rajuus torjuu minua pois luotansa. Minua joki miellyttää silloin, kuin

se kuten Venäjän joet hiljakseen juoksee kuin sininen vyö viljavain

vainioiden ja pehmoisten tammistojen keskitse, minä...

-- Tule, Helena, sanoi Erik mielessään loukkautuneena. Meitä odotetaan

teelle.

Helena katsahti kummastuen häneen, mutta ei sanonut mitään. Hän ei

ollut osannut edes aavistaakaan, että mies rakastaisi maataan niin

suuresti, ett'ei sietäisi muita maita kiitettävän.

* * * * *

Ilta tuli. Suuressa salissa Haapakosken kartanossa istui perhe koolla.

Suvun jäsenet olivat harvasanaisia, ajattelevia, umpimielisiä

henkilöitä, tuimain sotilasten ja helläsydämmisyytensä melkein

unhottaneiden lakimiesten jälkeläisiä. Siinä ei ollut nimeksikään sitä

kevyttä, välkehtivää valoisuutta, joka usein kuuluu vanhan hoviaatelin

ominaisuuksiin. Vanha vapaaherra katseli ulos keski-ikkunasta

mietiskellen, kuinka monta häkkiä enemmän apilaita tänä vuonna oli tuo

niitty tuolla antava. Hanna ja Lilly pelasivat dominoa; nuori pari, nyt

jälleen täydellisessä sopusoinnussa keskenään, istui piaanon edessä.

Silloin tällöin Helena löi soittimesta äänen, yhden ainoan äänen, joka

paisui, täytti huoneen ja jälleen kuoli pois kesäillan hiljaisuuteen.

Erik piti kättänsä Helenan vyötäisillä ja kuiskaili helliä sanoja hänen

korvaansa. Ne sanatko ne sitte lienevät vaikuttaneet, että yksinäiset

äänet houkuttelivat yhä useampia soimaan ja sulamaan yhteen Helenan

sormien alla: yht'äkkiä löi hän muutamia komeita alkusointuja, ja nyt

kuohui musiikki esiin ylevinä, mahtavina aaltoina. Ei kukaan olisi

voinut uskoa yksinkertaisen piaanon sisällä piilevän sellaista

suuruuden ja komeuden maailmaa.

Helena soittaessaan unhotti, missä oli ja keitä hänen ympärillänsä.

Sillä hän antautui kaikkinensa sävelten lumovoiman valtaan, sävelet

kantoivat häntä yhä kauemmaksi sopusoinnun ja kauneuden maailmaan.

Suuret vainajat, jotka olivat säveltäneet niitä kuolemattomia teoksia,

joita pienemmät elossa olevat mestarit nyt käyttivät hyödykseen, jätti

hän rauhaan; hän soitteli ainoastaan kotimaansa säveliä, ainoastaan

sitä musiikkia, joka oli kasvanut suuren Venäjän alueilla.

Kaikki, mitä juutalainen rotu on kärsinyt ja yhä uudestaan kärsinyt

Venäjällä, on Anton Rubinstein sävelissään tehnyt havaittavaksi,

antanut sille muodon ja värit.

Olkoot hänen sankarinsa minkä nimisiä hyvänsä, Asra tai Nero, olkoot ne

okeaniideja tai Russalkoja tahi jokien syvyyden keijukaisia, niin

paraiten ja totisimmin hänen sävelensä aina kuvaavat niitä suruja,

jotka ovat vuosituhansia rasittaneet hänen kansaansa pyhässä Venäjän

maassa. Tuskainen on se laulu, joka on puhjennut esiin ahdistetun

kansan syvimmästä sydämmestä, ja valitus kaikuu hänenkin sävelistään

kuten ennen esi-isäin lauluista, kuin he istuivat ja itkivät Babylonin

vesien luona.

Teeskentelemättömästi ja luonnollisesti on Glinka kuunnellut, mitä

kalastaja laulelee soutaessaan kesäiltana venettään pitkin Dnjeperin

leveätä pintaa, mitä paimen soittelee huilullaan, kuin kaitsee

laumaansa joen varsilla. Hän on kuullut Siperiaan tuomitun valitukset,

nähnyt nuorison leikit ja myrskyiset tanssit, milloin poikia ja tyttöjä

pyhäiltoina yhtyy kylissä suuremmin joukoin. Ja kaikesta siitä on hän

vetänyt tulokset, laskenut sille arvon, joka enemmin kuin mikään muu

osoittaa hänen kansansa luonteen, joka on mieltymys aatteen

ilmestykseen havaittavassa muodossa, persoonallisuuteen. Isänmaa,

vapaus, riippumattomuus, kaikki se ei ole mitään, vasta tsaarin

persoonassa muuttuu "ei mitään" kaikeksi, sen tähden tämä kansa antaa

henkensä tsaarin edestä -- se se heistä on elämän vaikean taidon

pääsumma.

Mahtava ja komea on Tshaikovsky, oppineempi kuin hänen edellisensä.

Hänen musiikkinsa juuret ovat syvällä venäläisessä messussa:

kirkollisen musiikin vakava kaava, sen rytmilliset, kauniit soinnut;

kirkon marmoripylvästen tavoin kantavat ne ihanoita, kevyesti haihtuvia

siirrossointuja, jotka korkeain holvien tavalla lepäävät runsaasti

koristelluilla pylvästen päillä. Pylväspari toisensa perästä tulee

esiin lakkaamattomassa jonossa ja jälleen katoaa häikäisevään valoon

tuolla kaukana, jossa ääretön oleskelee aavistettuna, mutta ei koskaan

nähtynä, peitossa pilvien, pyhän savun, joka ikään kuin kukkaistuoksu

kesäyönä liitelee hänen valtaistuimensa ympärillä.

Kuin viimeisen sävelen kaiku oli hälvennyt, vallitsi syvä hiljaisuus

Haapakosken vanhassa salissa. Vienoa nyyhkytystä kuului sieltä päin,

jossa Lilly istui sohvassa. Hanna katseli pieniä purpuraisia pilviä,

jotka purjehtivat niin äärettömän korkealla ja hitaasti katosivat

tuonne sinitaivaan syvyyteen.

Helena nousi pois piaanon edestä. Hän oli koko päivän ollut

samanlaisessa asemassa kuin Inferior venetsialaisessa huvinäytelmässä.

Mielihyvin tunsi hän ainakin nyt olevansa korkealla, niin korkealla,

että kaikkein muiden täytyi katsella ylös häneen.

Vanha vapaaherra nousi ylös ja ääneti puristi miniänsä kättä. Hän aikoi

juuri sanoa jotakin, kuin palvelija soitti. Se kimakka soitto haihdutti

lumouksen.

Tee oli valmis. Mentiin ruokasaliin, jossa illallinen syötiin ääneti.

Vanha vapaaherra katseli tarkkaavasti miniäänsä. Tuntui siltä, kuin

olisi hän, kuultuaan hänen soittavan, saanut ikään kuin paremman

ajatuksen hänestä ja hänen kyvystään.

Myöhemmin illalla, kuin jo oli sanottu toisilleen hyvää yötä, kuiskasi

hän hiljaa pojalleen:

-- Ota talteen tämä voima. Sinun pitää ajoissa ... ja "kasvattaa"-sana

oli vähällä luiskahtaa hänen huuliensa yli, mutta silloin näki hän

lempeän, murheisen muodon häämöttävän sumun tavoin silmäinsä edessä;

hänen onnettoman vaimonsa kuva se sen sanan tenhovoimasta sukelsi esiin

unhotuksen, muistojen maasta. Hän jätti lauseensa kesken eikä Erik

koskaan saanut tietää, mitä vanhus tarkoitti. Hän puristi hellästi

isänsä kättä. Ja nyt hän ensi kerran huomasi, isänsä mennessä

huoneesensa, kuinka paljon hän oli vanhennut. Niska oli ohut ja laiha,

ryhdin ja käynnin suoruus ja vahvuus oli murtunut.

-- Näenpä tulleeni kotiin oikeaan aikaan, sanoi poika itsekseen.

Erik ja Helena istuivat ikkunan edessä huoneessansa. Yö, hiljainen,

suloinen kesäyö peitti mäkiä ja vainioita. Koski lauloi kehtolauluansa.

Tuoksuvain metsien syvyydestä, kuka tiesi, mistä, taivaastako

vaiko maasta, liiteli lienteitä tuulia esiin. Kevyt sumu nousi

koskilaaksosta, leviten pehmoiseksi verhoksi lähimmille puille ja

tehden niiden muodot miellyttäviksi ja värin hienoksi. Karjopihasta

kuului silloin tällöin kellon kalkahdus ja kaukaa etäisyydestä valvovan

koiran haukunta.

Erik Horn oli vallan hurmautunut kesäyön ihmeellisestä valosta, jonka

nyt näki niin monen poissaolo-vuoden perästä. Musiikki, kotimaan ilma,

hänen onnellinen rakkautensa ja illan kauneus, kaikki se yhdessä

viritti hänen sielunsa kielet omituiselle soinnulle, joka salli hänen

korkeimmassa määrässä nauttia elämää, olemassaolon iloa.

-- Helena, katso, kuinka kaunis se on tuo vainio tuolla, kuin tuuli

liikuttelee vihreitä tähkiä.

-- Mikä vainio? Helena ei sitä nähnyt. Tuo pieni tuolla puistossa, onko

se vainio?

Se sana herätti hänen mielessään aivan toisen kuvan.

Hänen kotimaassansa aaltoili nyt nisuvainio niin laveana, kuin silmä

kantoi, ja tuuli toi omituista tuoksua, joka samalla kiihotti ja

nukutti. Etäällä taivaan rannassa näkyivät suuren kylän terävät katot

ja kaivon vintin viistoinen selkäpuu. Joka pensaasta kaikui satakielen

hellä kaiholaulu. Taivaan tähdet loistivat kullankiiltävinä

tummansinisellä pohjalla.

Horn käsitti hänen uneksivan katseensa, käsitti, että Helena ei ollut

koskaan ymmärtävä tämän pienenmoisen, yksinkertaisen luonnon kauneutta,

tämän luonnon, jossa elämä sykkii hiljakseen, juoksee niin hiljaa kuin

puronen lumpeen lehtien alla.

Mutta oliko hänellä mitään oikeutta olla siitä pahoillaan. Horn muisti,

kuinka hän ennen nuorena luutnanttina kerran saattaessaan erästä

naisserkkuansa, maalaajaa, Italiaan oli ihastuksissaan luonnon

kauneudesta katsellut Lago Maggioren siniaaltojen ylitse Borromeisten

saarien kauneita piirteitä. Serkku oli silloin sanonut hänelle: Erik

tahtoisitko sinä asettua tänne asumaan? -- Herra varjelkoon, oli hän

vastannut, ja silloinhan kuitenkin oli puhe ijäisten kevätten maasta.

Vaikka tämä päivä oli kauneimpia kesäpäiviä, kuin pohjolassa on

tarjona, pysyi se sittekin pimeänä kohtana Helenan elämässä; se jäi

todistukseksi siitä, kuinka kiihkojemme, tunteittemme väreet ja kuohut

muodostavat luontoa, kuinka me itse panemme luonnetta ja väritystä

kaikkeen, mitä on ympärillämme, niin että omiin yksityisiin

tunnelmiimme saatamme sovittaa Zolan lausuman taiteen määrityksen:

kappale luontoa katsottuna jonkin luonteen lävitse.