VIII.

Kuin neiti Hanna palasi kotiin, oli vapaaherra vanhuksella tuhansiakin

asioita kyseltävänä häneltä. Pojasta kyseli hän hyvin tarkkaan ja

näytti olevan tyytyväinen kaikkeen. Hänellä muuten oli omituinen tapa

kysellä kuin yli-inkvisiittorilla: välistä näyttivät kysymykset

tulevan aivan kuin sattumalta, mutta aina ne kuitenkin osuivat kohti.

Saatuaan kaikki kysellyksi kertoi hän itse suuren englantilaisen

perheestä, kaurasta ja lohen pyynnistä, hallituksen toimista ja

kunnallislautakunnan neuvotteluista. Neiti Hanna puolestaan kertoi

kelpo Martinovista, kultaraudikon surullisesta kohtalosta sekä pastori

Raumbacherin erinomaisesta saarnasta. Jonkin verran vastenmielisesti ja

kylmästi kertoi hän myöskin kauniista Helenasta ja hänen kummallisesta,

hyvin kirjavasta tädistään sekä kuinka hän läksi Moskovasta siitä

syystä, että hänen ei tarvitsisi mennä sen tädin luo. Hyvä halu hänellä

myöskin oli puhua Erikistä ja Helena Nikolajevnasta ja mitä hän oli

juuri lähteissään sanonut veljelleen, mutta tarkemmin punnittuaan

huomasi hän sopivammaksi olla siitä virkkamatta mitään.

-- Siinä teitkin aivan oikein, tyttöseni. Matkoilla usein tavataan

ihmisiä, joista ei tiedetä, ovatko ne ihmisiä ollenkaan.

Jonkun ajan kuluttua Hannan kotiin tulosta alkoi vapaaherrasta tuntua

vähän kummalliselta se seikka, että Erik ei lähettänyt itsestään mitään

tietoja.

-- Nyt on jo kulunut kohta kaksi viikkoa sinun kotiin tulostasi, sanoi

hän tyttärelleen, eikä vieläkään edes riviäkään. Lupasihan hän tulla

kolmen viikon kuluttua. Kuulehan, Hanna -- ja vapaaherra rummutti

pöytää -- luuletko sinä ehkä sen Helena Nikolajevnan pidättävän häntä

millään tavoin?

Neiti Hanna sävähti tulipunaiseksi. Hän ei tiennyt mitään erikoista

puhuneensa tästä Helenasta, ja kuitenkin oli hänen isänsä huomannut

hänen ajatuksensa. Jokin liika sana, jokin äänen värähdys hänen

mainitessaan Helenaa oli saattanut vanhan ihmistuntijan käsittämään

hänen mielipiteensä. Omatuntonsa nuhteli Hannaa ankarasta ja kenties

ajattelemattomasta tuomiosta ihmisiä kohtaan, jotka olivat osoittaneet

hänelle ainoastaan hyväntahtoisuutta ja ystävyyttä, ja sen tähden hän

nyt sanoi kiivaammin, kuin olisi oikeastaan tahtonutkaan: ei suinkaan,

en minä sitä usko. Sydämmensä syvyydessä hän kuitenkin tunsi katumusta

tästä suoruuden puutteesta tarkkasilmäisen ja suuresti kunnioitetun

isän edessä.

Vapaaherra olisi ehkä toden perästä tullut levottomaksi poikansa

tähden, ell'ei nyt olisi ollut kevät sellainen, että vanhus saattoi

olla siitä oikein sydämmestään hyvillänsä. Satoi melkein joka päivä ja

kuitenkin oli ilma lämmin. Ruoho kasvoi mustanpuhuvana ja oraat olivat

kauniit ja voimakkaat. Jos neiti Hanna joskus valitti lakkaamatonta

sadetta, sanoi vapaaherra aivan tyytyväisesti:

-- Ole huoletta, kaikki, mitä ennen juhannusta tulee vetenä alas tässä

maassa, on siunaukseksi. Ja hyvillään käveli hän, tutkien ilmapuntaria,

lämpömittaria ja sateen mittaria.

Eräänä päivänä kirkastui sitte ilma aivan äkisti: nyt oli luonto

kauneimmassa kukoistuksessaan, nuoruuden pirteänä ja hyvää toivoa

herättävänä. Katollisessa kuistissa päärakennuksen vieressä istui

vapaaherra vanhus auringon lämmössä ja luki viimeksi tulleita

sanomalehtiä, ja neiti Hanna sill'aikaa puutarhuri Jaakon avulla aivan

omin käsin järjesteli kukkia, jotka tänään oli muutettu kasvihuoneesta

kuistille.

Tämä työ oli vanhalle Jaakolle ankara koetus. Että vapaaherra sulloi

häneen Mundtin pillereitä juomishalua vastaan, että neiti Hanna

lueskeli hänelle raittiuskirjasia ja hänen asuntoonsa ripusteli

koko joukon kuvia viinan turmeluksesta, sitä kaikkea vielä saattoi

kärsiä; vaan että hän ryhtyi järjestelemään hänen kukkiansa, se jo

koski liiaksi hänen mieleensä. Hänen taiteellisuutensa ja hänen

taiteilijaturhamaisuutensa -- sillä hän mielestään oli taiteilija ja

toki vähän arvokkaampi kuin tavallinen päiväläinen -- loukkautui kovin

sellaisesta menettelystä. Koko talvet oli hän lämmittänyt

kasvihuonetta, hoidellut ja puhdistellut näitä kukkia -- ja nyt kuin

hän kuten ennen vapaaherratar vainajan aikana yritti tuomaan näytteille

suuria lilja- ja ruusukokoelmia ja asetella kaikki niin, että joka

kukkalaji pääsi täyteen loistoonsa, nyt tuli neiti Hanna ja otti kaiken

kunnian.

Neiti Hanna liikkui lämpöisenä, punakkana ja vilkkaana siinä kuistilla,

aivan huolimatta ja tietämättäkin Jaakon kärsimyksistä, äänettömästä

suuttumuksesta ja loukkautuneen turhamaisuuden harmista. Tunteissaan

jonkun ruusun tai hortensian entisiltä, ammoin jo menneiltä ajoilta,

jolloin hänen äitinsä vielä oli elossa, hymyili Hanna niille kuin

vanhoille tutuille. Kuin viimeiset kukat olivat paikoillaan, katsahti

Hanna koko laitokseen tarkastavasti ja kääntyi äkisti Jaakon puoleen:

-- Entä se suuri, punainen ruusu?

-- Luutnantinko ruusu? kysyi Jaakko. Nyt hän oli saava tappionsa

kostetuksi.

-- Minun, minun ruusuni!

-- Sitä ei ole enää, se kuoli talvella.

-- No, tottahan siitä nousee uusia vesoja?

-- Ei, siinä ei ollut luonnollinen juuri, vastasi Jaakko mielessään

ilkkuen.

Hanna punastui, tietämättä itsekään, mistä syystä, ja katsoi

kiikkutuolissa istuvaan vanhukseen. Vapaaherra oli nukkunut,

sanomalehti kasvoillansa. Hän toki onneksi ei kuullut mitään, ajatteli

Hanna.

-- Niin, Jaakko, nyt saatat mennä, sanoi hän lyhyeen.

Yrmeänä ja pahoilla mielin meni Jaakko matkoihinsa ja neiti Hanna kävi

istumaan raollaan olevan oven aukkoon, jäähdyttämään hehkuvia

poskiansa.

Kuinka kaunis Haapakoski tosiaan oli! Hietakentän päällitse, jota

tuoreenvihreät nurmikot ympäröivät, näkyivät vaaleanvihreiden,

höyryäväin koivujen latvat, tuolla alhaalla kohisi koski ainaista

vapauslauluansa ja etäämpänä näkyi tumma hongikko sekä sen päällä

sinitaivas valkovillan kaltaisine kevätpilvineen. Kuistilla tuoksuivat

kukoistavat ruusut ja hyasintit. Mutta se ruusu, jonka kukoistamista

hän olisi mieluimmin katsellut ja tuoksua tuntenut, se oli kuollut

samoin kuin sekin, joka sen oli kerran hänelle antanut. Hanna ei ollut

sitä suinkaan ensi hetkenä unhottava. Siihen kukkaan olivat hänen

elämänsä suloisimmat unelmat, koko hänen nuoruutensa kiintyneet. Hän

oli monta vuotta sitte saanut sen yhdeksäntenätoista syntymäpäivänään.

Hän oli sinä päivänä odottanut häneltä paljon enemmänkin kuin

ainoastaan ruusua, sillä kyllä hän näki, millainen hänen sydämmensä

tila oli. Mutta turhaan hän odotti. Kuinka usein hän olikin luullut sen

hetken tulleen, jolloin jää oli sulava... Mutta eipä se säkenöivä jää

koskaan sulanut, ei koskaan nuostunut. Miksi, voi miksi hän ei puhunut

niitä sanoja, jotka kuitenkin polttivat hänen huuliansa! Miksi hän ei

lausunut ilmi sitä, joka loisti hänen silmistään! Hän matkusti pois,

rikkomatta salaisuuden sinettiä. Hän oli jo silloin sairas, kuten

sanottiin. Hän matkusti pois Varsovaan ja kuoli seuraavana vuonna.

Jotain salaperäistä, jotain rumaa, jotain, josta ei tahdottu puhua,

liittyi hänen kuolemaansa. Se oli kuihduttanut Hannan kevätunelman. Se

oli tuottanut hänelle paljon kärsimystä, monta tuskaa. Sitte oli hänen

sydämmensä aikaa myöten vähitellen tyyntynyt, aallot olivat asettuneet,

auringon paiste välkkyi jälleen järven peilipinnalla. Elämä kului taas

tasaista kulkuaan, mutta syvä poimu silmäin päällä ja vakava piirre

otsassa olivat sen sieluntaistelun seurauksina. Kuten tavallista ei

ollut äidin ja tyttären kesken vaihdettu sanaakaan tästä unelmasta,

vaikka he molemmat kyllä varsin hyvin tiesivät, mitä toisen sydämmessä

syvimmällä liikkui. Unhotusta etsimään lähetettiin neiti Hanna

Geneveen, suureen pappiskaupunkiin, protestanttisuuden Roomaan, jossa

kaupungin ja kantonin ylimykset tutkivat jumaluusoppia ja puhelevat

uskonnon asioista yhtä innokkaasti, kuin ruotsalaiset ja saksalaiset

ylimykset rykmenteissä väittelevät arvoasteista ja ylennyksestä. Siellä

oli hänen sieluansa kohdannut toisen kerran henkinen myrskytuuli,

siellä oli hän löytänyt tien uuteen Jerusalemiin, Herran Siioniin,

siellä oli hänestä tullut sisälähetyksen innokkaimpia työntekijöitä.

Hänen muotonsa oli tullut vielä vakavammaksi, ja yksi lisäpoimu silmäin

päälle jäi muistoksi tästä matkasta.

Neiti Hannan muistelmat ja unelmat keskeytyivät raskaista, narisevista

askelista hiekkakäytävällä. Postimies se siinä tuli, tuoden kirjeitä ja

sanomalehtiä. Hanna otti ne vastaan hiljaa, herättämättä vanhusta.

Ahaa, viimeinkin kirjeitä Erikiltä. Kiireesti avasi hän sen, jossa oli

hänen osoitteensa. Tuskin ehti hän lukea kahta riviä, kuin

kummastuksen, suuttumuksen ja vastenmielisyyden huudahdus tunkeutui

esiin.

-- No, mitä nyt? sanoi vanhus, heräten.

-- Erik on nainut, sanoi hän ankaralla, kaiuttomalla äänellä.

-- Kenenkä?

-- Sen tatarilaisprinsessan Helena Nikolajevnan. Vihan, katkeruuden ja

kateuden tunne nousi, kiehui ja kuohui yli hänen sielussaan. Auringon

paiste oli kerrassaan kadonnut järveltä, aallot kuohuivat korkeina ja

raivoisina. Mitä elämä oli niin itsepäisesti riistänyt häneltä: saada

rakastaa ja olla rakastettu, sen oli tuo kaunis, vähäarvoinen nainen

saavuttanut täysin määrin. Mikä hän oikeastaan olikaan naisiansa?

Martinov arveli, ett'ei...

Vapaaherra vanhus nousi hitaasti ja katsoi miettivästi tyttäreensä.

-- Anna minulle kirje, sanoi hän jyrkästi, ja hänen äänellään oli kireä

sointu, sellainen kuin lasin kirskahtaessa rikki. Hän otti kirjeen,

meni huoneesensa ja sulki ovensa.

Hän kävi istumaan sohvaan kantaisän Stålsköld Hornin muotokuvan alle.

Vastapäätä oli Bredan runsaasti värittämä kuva kolmannesta Kustaasta,

joka näytti punakkana ja vihastuneena katselevan suosikkinsa pojan

poikaa. Hitaasti mursi hän kirjeensä auki ja luki:

"Rakas isä:

Sinä olet monessa viime kirjeessäsi sanonut hartaan toivosi olevan

nähdä minut pian jälleen kotimaassani ja vähitellen jo olevan ajan

minun oppia tuntemaan Haapakoski, ruveta Suomen palvelukseen ja

voimaini mukaan hyödyttää maatani.

No hyvä, niin kauan, kuin kuuluin kenttäarmeijaan, en voinut täyttää

toivoasi; mutta nyt olen päättänyt erota palveluksesta ja olen jo

jättänyt eron hakemukseni. Viikkokauden kuluttua olen Suomessa. Nyt

puhun sinulle aivan suoraan. Ei se yksistään sinun toiveesi ole,

joka tuo minut jälleen isänmaahan. Minä nain tänään tosin köyhän,

mutta nuoren ja lumoavan naisen, Helena Nikolajevna Chamitovin,

meidän entisen rykmentinpäällikkömme tyttären. Arvattavasti on Hanna

jo maininnut sinulle hänen nimensä. Jos hän ehkä lienee puhunut

Helenasta jotakin epäedullista, niin pyydän minä sinua olemaan

vakuutettu, että minä olen hankkinut varmimpia tietoja siitä, että

hänen persoonassansa ei ole mitään moitetta. Muuten saat itse ensi

viikolla vakautua siitä, että sanani ovat oikeat. Silloin minä

suullisesti myös kerron sinulle kaikki ne omituiset asianhaarat,

jotka saattoivat minut tekemään tämän sinun mielestäsi ehkä

liian pikaisen päätöksen. Toivoen, että en ole menettänyt sinun

luottamustasi ja että tulevaisuus on näyttävä minun vaalini

onnelliseksi, olen sinun kuuliainen poikasi

_Erik_."

-- Hm, sanoi vanhus, rummutti pöytää ja katsoi miettivästi eteensä.

Kirjeessä ei ole oikeastaan mitään selitystä ollenkaan, ainoastaan

rakastuneen miehen vakuutus. Voi sitä nuoruutta, sitä nuoruutta! Mutta

mikä on tehty, se on tehty. Nyt pitää ottaa suurin mahdollinen hyöty

tästä ehkä itsessään huonosta asiasta. Ja vanhus, ainiaan jäntevä ja

voimakas, ainiaan valmis ryhtymään itse toimiin ja ainiaan tarkka

huomaamaan elämän tosipuolet, alkoi perinpohjaisesti uudestaan

tarkastaa suunnitelmaansa, jonka oli aikaa sitte tehnyt poikansa

tulevaisuuden varalle ja hänen sijoittamisekseen Suomen palvelukseen.

Ensin hän kuitenkin lähetti sanan tyttärellensä, että hänen ei

tarvinnut odottaa häntä päivälliselle. Sitte alkoi hän astuskella edes

takaisin huoneessa.

Päivällishetki ja keskipäivän kuumuus olivat jo ohitse, kuin hän

lakkasi astumasta; nyt oli hänen suunnitelmansa valmis, kaikin puolin

punnittu ja kypsynyt. Hän otti esiin paperia ja kynän ja kirjoitti

kolme kirjettä. Kuin ne olivat valmiit, kutsui hän tyttärensä,

ilmoittaakseen hänelle aikeensa.

Neiti Hanna tuli sisään hiljaisempana ja vakavampana tavallistansa.

-- Käy istumaan, rakas lapseni, sinä et näytä olevan tyytyväinen tähän

naimiseen. No en minä sano siitä mitään; mutta toivokaamme kaikissa

tapauksissa, että se luonnistuu paremmin, kuin me molemmat nyt

ajattelemme ja luulemme.

Hanna nieli alas jotakin, joka näytti tunkeutuvan hänelle ylös

kurkkuun.

-- Kuulehan nyt, rakas lapsi, kuinka minä olen ajatellut asiaa -- ja

hän alkoi lukea kirjeitänsä.

Ensimmäinen kirje oli: Keisarillisen Senaatin Varapuheenjohtajalle

K. Herra ------ Se kuului:

"Minulla kun nyt on tilaisuus tehdä sinulle ja vanhalle ystävällemme

Gripenstedtille suuri palvelus, en voi olla vaivaamatta sinua parilla

rivillä, vaikka oletkin lomalla, Kun tämä asia sitä paitsi on sen

laatuinen, että minä sen kautta pääsen kauan toivotun tarkoituksen

perille, niin siitä kyllä käsität, miksi sen niin kiihkeästi lasken

sinun sydämmellesi. Muistanethan, kuinka vaikea minun oli saada

taivutetuksi vanhaa ystävääni Gripenstedtiä toistaiseksi pitämään

kuvernöörinpaikkansa, päästäksemme mahdottomasta V:stä, joka on

kenraalikuvernöörimme lähin tarjokas siihen paikkaan. No niin, nyt

on minulla ehdokas, jonka pitäisi loistavasti voittaa joka taholla:

minun poikani Erik. Hän on översti, siis sotilas ja venäjää puhuva,

Yrjön ritari ja nyt myöskin nainut erään ruhtinattaren Moskovan

suuresta maailmasta. Hänellä on kenraalikuvernöörille oivallisia

suosituksia paljon vaikuttavilta henkilöiltä, muiden muassa

Skobelevilta ja kreivi Stülpersiltä; sinä pääset V:stä pitkäksi

ajaksi, Gripenstedt saa muuttaa Helsinkiin hoitamaan terveyttänsä,

ja minä saan viimeinkin kotiin Erikkini. Kun Erik on kaikin puolin

osoittanut olevansa täysin kykenevä mies, joka on hyvästi tullut

toimeen paikassansa, niin toivon, että et sinä enkä minä saa tästä

suosituksesta mitään häpeää... Toivoen sinun..." j.n.e., j.n.e.

Toinen kirje oli eräälle vapaaherran vanhalle naissukulaiselle, jolla

oli hyvin suuri vaikutusvalta ylhäisissä piireissä. Karsittuna alusta

ja lopusta kuului tämä kirje näin:

"Paras serkku. Erik on nainut venakon, erään ruhtinatar Helena

Chamitovin, siinä kaikki, mitä minä toistaiseksi tiedän morsiamesta.

Ensi viikolla odotan kotiin nuorta paria. Ymmärrättehän, serkku,

kuinka mahdoton hänen nyt olisi asettua Haapakoskelle; hänen täytyy

etsiä itselleen paikka jostakin täällä kotimaassa. Jos hän joutuu

sotakomisarjukseksi, piirintaapiukseeriksi tai joksikin sellaiseksi,

niin hän saa hikoilla siinä paikassa koko ikänsä, pääsemättä koskaan

sen ylemmäksi. Hänen täytyy sen tähden heti alusta päästä sellaiseen

asemaan, että hänen ei tarvitse tunkeilla liian alhaisissa piireissä.

Nyt ovat asiat sillä kannalla, että Gripenstedt vanhus aikoo pyytää

eroa. Minä olen kirjoittanut siitä varapuheenjohtajalle ja pyydän nyt

teitä, serkku, joka olette niin lähellä hänen perhettänsä, panemaan

paljon vaikuttavan sananne vaakaan Erikin hyväksi..."

Kolmas kirje oli vanhalle Gripenstedtille. Siitä sai hän tietää, mistä

päin tuuli kävi ja kuinka vapaaherra vanhus asiaa ajatteli.

-- No, mitä arvelet suunnitelmastani, Hanna? sanoi vapaaherra ja katsoi

tyttäreensä.

Hanna vain ihmetellen katsoi isäänsä, mutta ei vastannut mitään.

Viimein hän kuitenkin lausui:

-- Luuletko sinä Helenan viihtyvän sellaisessa maaseutukaupungissa kuin

J., sisämaassa, jossa ei ole mitään seuraa, jossa tuskin on mahdollinen

puhella kenenkään kanssa?

-- Nuorena vitsa väännettävä. Nyt aluksi viihtyy hän siellä, sittemmin,

kuin hän --ja vanhus etsi jotakin sopivaa sanaa, jonka hän, jos lienee

löytänytkin, kuitenkin jätti sanomatta -- samapa se, toistaiseksi hänen

pitää viihtyä. Sitä paitsi täytyy hänen, mielellään tai

vastenmielisesti, oppia siellä jompikumpi maamme kielistä, sillä muuten

hän ei koskaan tunne olevansa kotonaan tässä maassa.

-- Isä, minä tahtoisin tietää, mitä sinä itse arvelet tästä

avioliitosta, tahtoisin tietää sinun sisimmän ajatuksesi asiasta. Ja

neiti Hannan ääni vapisi liikutuksesta.

Tästä tyttärensä äänen harvinaisen vienosta värinästä tuli

vapaaherrakin liikutetuksi. Heti paikalla käsitti hän, mitä liikkui

syvimmällä Hannan sielussa, tuossa tytön sielussa, joka oli paremmin

kuin pojan sielu hänen oman sielunsa kaltainen. Hän käsitti, kuinka

Hanna oli tuleva kärsimään siitä uudesta, joka oli tuleva, kärsimään

siitä, että oli kadottava kaikki, nämä perhekuvat, joita hän

kunnioitti, nämä historialliset posliinit Itä-Indian komppanian

ajoilta, suvun hopeat, kaikki, kerrassaan kaikki, ehkäpä veljensäkin.

Vapaaherra tunsi syvää sääliä tytärtänsä kohtaan, mutta hänen tapansa

ei ollut lohdutella eikä hän siihen edes kyennytkään. Pitkän ja

toimeliaan elämänsä aikana oli hän oppinut toimimaan ja, jos tarve

vaati, puhumaan sattuvasti ja voimakkaasti, mutta pukea sydämmen

hienoimpia tunteita sanoihin, puhua lämpöisesti sielun syvyydestä, se

taito oli häneltä jäänyt oppimatta. Ylhäällä seljänteillä puhaltavat

aina koleat tuulet, ja vapaaherra Horn oli niin kauan oleskellut juuri

ylimmillä kukkuloilla.

Hän meni tyttärensä luo.

-- Sinä kysyt, mitä minä arvelen tästä avioliitosta. No, olkoon

sanottu, mutta ainoastaan meidän kesken: minua se ei miellytä. Vaan

voihan se tulla paremmaksi, kuin nyt näyttää, ja usko minua, se riippuu

paljon sinusta, tyttäreni.

Hanna huokasi ja punastui. Hän käsitti isänsä ymmärtäneen, mitä

ajatuksia ja tunteita hänen mielessään liikkui. Hän suuteli isänsä

kättä ja meni työhönsä.

Raskain mielin läksi hän täyttämään emännän velvollisuuksiansa. Tämä

oli hänestä kuin uhrijuhla. Vanha, rakas koti oli järjestettävä ja

koristettava, sisustettava ja sievistettävä -- kelle? Kaukaisesta,

vieraasta maasta tulevalle muukalaiselle naiselle, joka oli riistävä

häneltä valtikan, joka oli koko ikänsä vallitseva ja hallitseva täällä.

Täällä, jossa Hanna oli viettänyt elämänsä paraat päivät, jossa hän oli

hellällä huolella säilyttänyt jokaista pikku kohtaa sellaisena, kuin se

oli ollut monen miespolven ajan, täällä oli tuo muukalainen ja ehkäpä

hänen tätinsäkin ... ja Hanna purskahti itkemään. Hän on ehkä muuttava

kaikki, tuova tänne venäläiset tapansa, pyhäinkuvansa, likaiset

venäläiset palvelijansa, jotka eivät tiedä, mitä puhtaus onkaan. Ja

Erikin, hänen rakkaan veljensä Erikin on se nainen riistävä häneltä,

riistävä ainiaaksi, ja Erikin kanssa myöskin tämän kartanon, jota ei

enää koskaan saanut kukaan tämän historiallisen suvun naisperillinen

periä. Mielessä kuohuvina tunteet, jotka horjuivat katkeruuden ja vihan

välillä, mutta joihin myöskin sekautui sydämmellistä, vilpitöntä,

suurta surua kaikesta siitä, mitä hänen veljensä oli vetänyt itsensä ja

muiden omaistensa päälle, liikkui Hanna vanhassa talossa, otti esiin

liinavaatteet, jotka koristettuina suvun vaakunalla, puhtaudesta ja

mesiruohosta tuoksuvina olivat saaneet kymmeniä vuosia olla rauhassa

paikoillaan hyvästi tuuletetuissa, vilpoisissa säilypaikoissa. Ja siinä

luki hän noiden vaatteiden vaakunakirjoituksista kuten Egyptin tutkija

muumiain kääreistä kokonaisen suvun historian. Ja kaikki nämä tähdet,

nämä miekat ja kypärät, joita äiti ja äidinäidin äidit olivat ommellen

kirjailleet lakanoihin ja tyynynpäällyksiin, ne puhuivat kaikki suvun

länsimaisista pyrinnöistä. Kaikki nämä muhkeat merkit oli aikoinaan

sotilaan aseilla tai valtiomiehen kynällä voitettu taistelussa Moskovan

suurta valtaa vastaan. Villaisten peitteiden, pehmoisten kuin puuvilla

ja valkoisten kuin lumi, joukosta etsi hän komean, Ruotsin vaakunalla

koristetun silkkipeitteen, jonka kuningas oli lahjoittanut hänen

isoisänsä isälle, kuin hänet haavoitettuna kannettiin pois verisestä

Ruotsinsalmen taistelusta. Siitä lähtein oli se kulkenut suvussa

perintönä: morsiuspeitteenä. Raskain mielin järjesteli hän häähuoneet

veljelleen ja tuolle vieraalle naiselle, jota hän pelkäsi, ja kun

kaikki, jota peljätään, herättää vastenmielisyyttä, tunsi hän, vaikka

kyllä koettikin hillitä mieltänsä, ensi kerran polttavaa, kiusaavaa

vihaa häntä kohtaan, joka oli tuleva, häntä, joka oli niin suuri muutos

vuosisataisiin muistoihin verraten ja joka oli tuova uutta verta ja

uusia aatteita tähän vanhaan, ylhäiseen ja ylevään sukuun.