Suuressa, rappeutuneessa talossa Falk-kadun varrella, jossa Chamitovin
suku oli elänyt jo toista vuosisataa, oli nyt aivan hiljaista ja
äänetöntä. Piha, ennen muinoin liian ahdas ja pieni kaikille niille
ajajille ja ratsastajille, jotka siihen aikaan kävivät täällä
vieraisilla, oli nyt tyhjä ja autio. Aurinko paahtoi siipirakennuksia,
hietakenttää, kultasi vanhan, raskaasen Palladio-malliin rakennetun
etusivun ja heijastui kaiken mahdollisen värisenä tomuisista
ikkunoista, jotka näyttivät tyhjiltä ja kuolleilta kuin sokean miehen
silmät. Punaiset kettukoirat makasivat puoliunessa kumpikin puolellansa
rappusten lahonutta hietakivilattiaa, liikkumattomina, kuin olisivat
olleet muodostellut ruukkusavesta. Metsästäjä Vanjkassa oli tapahtunut
jo kolmekin muutosta. Aikaisin aamusella oli hän tallirenkinä hoidellut
Almandinea, joka oli ainoa hevonen suuressa, autiossa tallissa. Sitte
oli hän puutarharenkinä käynyt sotaa rikkaruohoa vastaan, joka ainiaan
tunkeutui joka päivä esiin pihan hiekasta. Sitte lakeijana siistittyään
osan niistä huoneista, joita Chamitovin perhe vielä käytti, istui hän
nyt, yllä pitkä takki ja leveillä kultaraidoilla koristetut housut,
oven vartiana erään runsaasti koristeltua esihuoneen kattoa kannattavan
doorilaisen pylvään alustalla ja nukkui odotellessaan sitä, joka tuleva
oli.
Sisällä huoneissa vallitsi äänetön hiljaisuus, ainoastaan ylhäällä
autioissa huoneissa surisivat kärpäset ja koettivat väistää niin hyvin
kuin mahdollista häijyä kavaluutta, hämähäkkien verkkoja. Samoin kuin
pääsky vanhan linnan holvien alle, oli Helena Nikolajevna järjestänyt
itselleen pienen pesän tämän vanhan palatsin toiseen eli n.s.
mezzanin-kertaan. Hänellä oli siellä matala huone, koristettu
vanhanaikaiseen tapaan harmaavärisellä sfinksein ja soitsujen kuvilla.
Valkoisiksi maalatut ja juovikkaalla damastilla päällystetyt huonekalut
olivat kootut sieltä täältä rappeutuneen linnan huoneista. Kaikki, mitä
tässä pienessä huoneessa nyt oli, oli nähnyt ainakin kahden ihmispolven
elävän ja kuolevan näissä nyt niin autioissa saleissa -- kaikki paitsi
flyygelipiaano, joka oli komea teos Erardin tehtaasta Pariisista. Tätä
muinaisen ajan vanhanaikaista pohjaa vasten näytti Helena Nikolajevna
kuin tämänpäiväinen pirteä kukka kalliissa muinaisaikaisessa astiassa.
Aina kello kymmenestä asti oli hän ollut valmiiksi pukeutuneena. Hän
makasi puolinojallaan leposohvalla, käsissään ranskalainen
aikakauskirja, ja kulutti odotuksen pitkiä hetkiä. Tänään oli Horn
tuleva, hänen viimeinen sanansahan oli "huomenna". Ja hän jättäytyi
suloisten unelmain, eilisten muistojen valtaan. Hän oli vieläkin
näkevinään kevättaivaan ja kuulevinaan kottaraisen liverryksen ja
Hornin hehkuvat sanat. Ah, nuo eiliset muistot ne veivät hänet kauas
tulevaisuuteen, kauas ylös seitsemännen taivaan autuuteen. Sillä kuten
enimmissä lapsissa, jotka kasvatetaan yksinäisyydessä, piili hänessäkin
koko maailma mielikuvituksia ja ajatuksia, unelmia ja tunteita, joiden
olemassa olosta niillä, jotka elivät hänen lähellänsä, ei ollut edes
aavistustakaan. Kuin hän viimein heräsi näistä unelmistaan, oli kello
sillä välin ehtinyt sekä yhteen- että kahteentoista, mutta ketään
Hornia ei ollut vielä näkynyt. Helena alkoi tuntea hermostumista. Hän
meni piaanonsa luo ja koetti löytää niitä sulavia säveleitä, jotka
eilen olivat niin mielellään, niin aivan itsestään tulleet esiin, mutta
hän ei niitä enää löytänyt. Alla päin pani hän piaanonsa kannen kiinni
ja istui yhä tyytymättömämpänä ja raskaammalla mielellä. Hän meni alas
Darja Mihailovnan luo, joka yhtä hermostuneena kuin hän itsekin kulki
edes takaisin huoneesta ja sinne jälleen, niin että hänellä näytti
olevan äärettömän paljo tehtävää. Nyt oli kello kolme, Helena meni
jälleen ylös huoneesensa, paneutui kasvoilleen sohvalle ja itki.
Hänen jalkainsa juuressa istui vanha Marfa, joka ennen muinoin oli
ollut hänen imettäjänsä, sittemmin hänen kammarineitsyensä ja
uskottunsa, ja koetti puhella hänelle lohdutuksen sanoja, vähän
hajamielisiä ja ristiriitaisia, mutta hyvää tarkoittavia.
-- Lenotshka, pikku emäntä, älä huoli hänestä, älä itke tuon
kerettiläisen tähden. Suomalainen hän on, ehkäpä ei sekään, vaan
ainoastaan saksalainen. Kas niin, älä itke, sydänkäpyseni, kyllä hän
tulee, kellohan on vasta kolme. Ja muuten parempi... Nyt haukkuivat
koirat, risttikkoportti rämisi ja suuri esihuoneen ovi paukahti kovasti
kiinni.
-- No, kas nyt, mitä minä sanoin, siinähän hän on! Pyyhi pois
kyyneleesi, tässä on hajuvettä ja tässä...
Ja pikku emäntä Lenotshka hypähti ylös ja hymyili kyyneltensä välitse,
ja Marfa riensi pois biljaardisaliin, joka oli hänen asuntonansa.
Siellä hänellä oli vuoteensa, suunnaton joukko tyynyjä ja pulstereita
lattialla biljaardin ja uunin välillä; muuta hänen omaisuuttansa oli
lukemattomissa kääröissä ja nyyteissä ympäri suurta huonetta.
Marfa laskeutui siellä polvilleen pyhän kuvan eteen ja löi päänsä
lattiaan. -- Herra, rukoili hän, nyt voi sinun palvelijasi lähteä
rauhassa. Helena Nikolajevna on säilytetty ja suojeltu. Marfa Ivanovna
joutaa nyt omillensa, ja sitte tämä jumalaton huone kukistukoon. Pyhä
neitsyt ja sinä, ihmeitä tekevä Anna, joita olen niin monesti
rukouksissani huutanut avuksi, kiitos olkoon teille! Ja vanhus sitoi
päähänsä parhaan silkkihuivinsa ja läksi viemään Kremlin portille,
iveriläisen madonnan kuvan eteen kallista, hyvänhajuista ja kullattua
kynttilää, jota hän oli vuosikausia säästänyt sen päivän varalle, jona
hänen emäntänsä Helena joutuisi kihloihin.
* * * * *
Darja Mihailovna oli aika sitte päättänyt hänkin pukeutumisensa. Hän
oli, kuten runoilijat sanovat, tyhjentänyt kaikki aamuruskon värit ja
etsinyt Idunan hedelmiä laatikkojensa syvimmistä komeroista.
Nuorentuneena nousi hän ylös. Ollen käytöllisempi ja vähemmin
kärsimätön kuin sisaren tytär odotti hän Hornia vasta myöhemmin
päivällä. Mutta kuin kello alkoi tulla kaksi eikä Hornia näkynyt, alkoi
häneenkin tarttua suuren odotuksen levottomuus ja sen johdosta koko
talossa vallitseva tyytymättömyys. Voi, pitikö hänen vielä kerta
pettyä; no, sitte hän ei enää kestäisi enempää. Kuinka hän oli
koettanut pitää koossa tätä kaatumaisillaan olevaa taloa. Hän oli
nähnyt tämän talon mahtavuutensa päivinä, jolloin hänen sisarensa vielä
oli elossa, jolloin Moskovan aateliset ahkeraan vierailivat täällä,
jolloin nuo huoneet, joissa hän nyt käveli kuin lintukotolainen
jättiläisen hansikkaassa, olivat liian ahtaat vieraiden paljoudelle.
Silloin oli talo varakas ja sen maine moitteeton. Ja sitte tuo
hirmuinen aika, jolloin se oli häviön partaalla, kunnes tuo Aldoni, se
kruunupäinen portto, tuli taloon. Hän se herätti Nikolai
Konstantinovitshissa eloon isiltä perityt intohimot, jotka jo kauan
olivat olleet kahlehdittuina; hän se houkutteli nelikymmenvuotisen
miehen vielä kerran antautumaan nuoruuden leikkeihin, koettamaan
intohimojen pyörrettä ja raivoisasti heittäytymään, ikään kuin
korvatakseen hukkaan kulunutta aikaa, sellaiseen huvitusten kuohuun,
jollaisessa ajattelematon nuoriso mellastelee, kunnes hän viimein,
menetettyään kultansa ja kunniansa, tuli heitetyksi pois rannalle
heikkona, runneltuna sekä ruumiiltaan että sielultaan. Sillä
tahrautuneine mielikuvituksineen, veltostuneine hermoineen ja
aistimineen täytyi hänen sitte ajatuksissaan ja unelmissaan elää siinä
siveellisessä loassa, jossa hän oli oleskellut niin kauan. Tämän
häiriön ja levottomuuden ja kurjuuden ajan oli Darja pysynyt kuitenkin
talossa turvaamassa suvun viimeistä kukkaa, ruhtinatar Helenaa.
Rohkeasti oli hän taistellut kaikkia kohtalon nurjuuksia vastaan. Hän
oli säästänyt kaikilla tahoilla, hän oli saanut aikaan melkein
uskomattomia asioita, pitääkseen niin kauan kuin mahdollista yllä edes
jossain määrin suvun muinaista loistoa ja vanhoja tuttavuuksia ja siten
tehdäkseen Helenalle mahdolliseksi joutua sukunsa mukaiseen naimiseen,
ja omasta puolestaan tahtoi hän jättää tälle sisarensa tyttärelle
pienen perinnön. Kuin Helena vuosi sitte hylkäsi Martinovin kosinnan,
oli se ollut ankara isku Darja Mihailovnalle. Olihan Martinov viisas ja
ymmärtäväinen mies ja saattoi siis toivoa hänen ylenevän korkeallekin.
Mutta tyttö ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä. Ja nyt tuli
tämä Hornin kosinta niin äkisti, niin aivan odottamatta. Hän hengähti
helpotuksesta. Niin, jos Helena vain tuli pelastetuksi, sai kyllä koko
talo luhistua kokoon, sai kaikki...
Nyt haukkuivat koirat, ristikkoportti rämisi ja esihuoneen suuri ovi
paukahti kovasti kiinni.
Kalpeana, vakavana ja täydessä juhlapuvussa seisoi Horn suuressa
salissa ja katsoi arasti ja vastenmielisesti ylös vanhan haidamakin
kuvaan. Hänen korvansa suhisivat ja soivat, silmät yrittivät
pimenemään. Hän oli kuulevinaan sisarensa äänen, joka valkoisesta
höyrypilvestä huusi hänelle jäähyväsiksi: "varo sitä Helena
Nikolajevnaa". Ja nyt, nyt oli hän täällä pyytämässä häntä vaimoksensa.
Häntä alkoi tulevaisuus pelottaa ja vähällä oli hän jo kääntyä pois,
vaan äkisti heräsi hän jälleen tajuunsa ja malttoi mielensä. Darja
Mihailovna seisoi hänen edessään.
Kuin Erik muutamia vuosia sitte kysyi Samarkandin basaarissa timanttia
ostaakseen, niin jalokivien kauppias vei hänet pieneen, rappeutuneesen
komeroon, ja siinä tuo itämaalainen otti esiin likaisen käärön ja
päästeli siitä toisen likaisen rievun toisensa perästä, etsien
syvimmältä niiden sisästä timanttia, jonka oli sinne kätkenyt. Horn
muisti aivan elävästi tuon itämaalaisen tapauksen, kuin juuri Darja
Mihailovnan paraillaan kertoessa salaisuuksiansa Helena kauniimpana
kuin koskaan astui huoneesen. Kaikki jäivät aivan vaiti, salissa ei
kuulunut hiiskaustakaan. Horn muisti vanhan tarinan enkelistä, joka
liiteli huoneen lävitse. Kaikki pelko, kaikki päättämättömyys ja
ahdistus haihtui kerrassaan. Hän tunsi huumautuvansa onnesta. Se oli
nuoruuden ja ilon huumausta.
* * * * *
Kolmen viikon kuluttua olivat he jo aviopari sillä Darja Mihailovna
pontevasti selitti niin kauan voivansa pitää yllä taloa, mutta ei
kauempaa; sitte sai kaikki mennä kuperkeikkaa, kaikki tyyni täytyi
myödä. Muuta ei hänellä sen lisäksi ollut sanottavaa kuin:
-- Olkaa hyvä Helenalle, hän ei tiedä tästä kaikesta niin mitään. Ehkä
hän aavistaa osan, ehkäpä on myöskin kaikki jäänyt häneltä nuoruuden
huolettomuudessa huomaamatta. Sen hän ainoastaan tietää, että isän
raha-asiat ovat rappiolla ja että minä omilla pienillä vuosituloillani
olen pitänyt taloa yllä.