VI.

-- Tahdotko nähdä ukko Nikolai Konstantinovitshia? kysyi Martinov, kuin

vaunut juuri kääntyivät linnan oikean siiven nurkassa.

Ei, Horn ei tahtonut.

-- Mutta ukko asuu tässä ja on yhtä hyvin voinnissaan tänään kuin

huomennakin.

Hornia ei haluttanut sittekään; mutta kun Martinov itsepäisesti pyyteli

ja sanoi ruhtinaan ehkä katsovan epäkohteliaisuudeksi, jos ne, jotka

vierailivat hänen linnassaan, eivät käyneet tervehtimässä häntä,

vastasi Horn viimein vastahakoisesti: olkoon menneeksi, mutta käymme

siellä ainoastaan oikein ranskalaistapaan.

-- Paras on sinun tutustua kerrassaan koko perheesen, sanoi Martinov

omituisella äänellä. Pysäytä, huusi hän kuskille, ja vaunut pysähtyivät

kadulle oven eteen, josta voitiin tältä puolen päästä sivurakennukseen.

Herrat laskeutuivat vaunuista ja astuivat jälleen samaan kartanoon.

Esihuoneesta vei heidät vanha, kaljupää, venäläiseen pukuun puettu

palvelija suoraa päätä suureen makuuhuoneesen, joka oli aikoinaan

ollut todella komea huone, sisustettu, kuten Ludvig XV:nen aikaan oli

ollut tavallista, sekä makuu- että vastaanottohuoneeksi. Lattiata vähän

korkeammalla lavalla pitkän seinän vieressä oli mahtavan suuri sänky,

päällä katos ja edessä verhot vihreästä silkistä. Sängyn jalkopäässä

seisoi miellyttämättömin kaikista Venuksen kuvapatsaista, Venus

kallipygos, muuten kyllä oivallinen veistos moitteettoman valkoisesta

marmorista. Irstaita kuvia markiisi de Sade'n teoksesta "Juliette ou

les bonheurs du vice" oli vaskipiirroksina seinäin koristuksena. Niiden

vastapäätä ja varsin niiden vertaisena näkyi mestarillinen vaskikuva

Amor ja Psyke-sadusta. Näissä koristuksissa ei ollut kansansadun

runoutta, ei uusplatonilaisten filosofiaa, ei orfeolaisten tuskaista

vertauskuvallisuutta, eipä edes Juvenaliin repaleitakaan eikä Lukianon

kömpelöä verhoa, vaan ne olivat aivan alastonta ja paljasta, inhottavaa

mässäystä alusta loppuun. Kauimpana eräässä nurkassa riippui pyhän

kuva, edessä lamppu. Muuten haisi huone hajuvesiltä, jodoformilta ja

pyhältä savulta.

Horn tuskin ehti huomata, millaiseen Astarten temppeliin hän nyt oli

joutunut, kuin perältä ovet aukesivat ja Nikolai Konstantinovitsh,

istuen suuressa Voltairen tuolissa, työnnettiin sisään. Halvaantuneena

lantioista alas päin oli kenraali vanhus jo kaksi vuotta istunut tässä

pyörätuolissaan, yllänsä turkkisisuksinen yöviitta paksusta Bokharan

silkistä. Hänen kasvonsa olivat pronssin väriset, silmäin valkoiset

aivan keltaiset ja terät väsyneet sairaudesta ja vuosista. Kun

hänellä ei ollut aivoissaan eikä sydämmessään mitään, millä olisi

kunniallisesti voinut täyttää elämänsä tyhjyyttä, vilkastutti hän

yksinäisyyttänsä häpeällisillä unelmilla ja ne olivat painaneet

leimansa hänen kasvoihinsa. Piirteet, jotka ennen muinoin olivat olleet

kauniit, olivat nyt aivan veltostuneet. Kasvot olivat sienimäiset ja

sileät.

Martinov esitteli Hornin kenraalille.

-- Terve tuloa, herra översti, terve tuloa, hyvät herrat, sanoi Nikolai

Konstantinovitsh kummallisella äänellä, jota hänen näytti olevan vaikea

hillitä, sillä välistä yleni se huiluääneksi, välistä taas kärisi aivan

alhaalla; välistä sitä tuskin kuului ja seuraavana silmänräpäyksenä se

aivan aiheettomasti kirkui niin korkealla kuin suinkin mahdollista.

Hän katsoi Hornin hoikkaa, voimakasta olentoa.

-- Ah mikä ylevä ryhti, hyvä översti, mikä moitteeton vartalo, olen

ihastuksissani teidän näkemisestä, aivan ihastuksissani, te markiisi

Varosydän ja hän levitti molemmat kätensä.

Horn tervehti häntä ja huomasi nyt, että vanhuksella kaikessa

ramuudessaan oli samat hirvittävät julmuuden piirteet, vaikka

melkoisesti haihtuneena ja lievenneenä, kuin hän äsken oli huomannut

tuolla salissa kantaisän kasvoissa.

Nikolai Konstantinovitsh piti kevyttä ja vapaata, irstasta keskustelua,

puhuttiinpa mistä aineesta hyvänsä. Aina palasi hän siihen, joka näytti

täyttävän kaikki hänen aivojensa solut, siihen ainoaan, jonka hänen

muistonsa ja mielikuvituksensa olivat säilyttäneet kirjavasta ja

myrskyisestä entisyydestä. Hän puhui mieluisimmin ranskaa, laususkeli

puheenparsia ja juttuja Crebillonin, de Saden ja muiden pornografian

klassikoiden teoksista, näytteli kuvilla kaunistettua korupainosta

ritari de Faublasin muistelmista ja oli aivan peittelemättä iloissaan

siitä, että Horn hämmästyi ja kummastui tämän kirjaston aarteita, joka

isännän mielestä ei ollut vähääkään kaksimielinen. Hänen nauraessaan

nousi hänen ylähuulensa ikään kuin jonkin salaisen koneen voimasta

ylös, niin että hänen lahot hampaansa paljastuivat.

-- Mutta Jean -- se oli kammaripalvelijan nimi -- Jean, huusi ruhtinas,

Jean, tarjoa Constantia viiniä ja sikareja, vai oletko sinä, kellarien

nuuskija, juonut kaikki...

Jean hymyili peittelemättä, katsoi petollisilla silmillään vieraihin,

nykäytti olkapäitään ja osoitti herransa tuolin takana otsaansa, ja

miettivästi heilutti päätään. Hornista alkoi tuntua hyvin

vastenmieliseltä täällä olo. Hän katsoi Martinoviin, mutta häntä ei

tämä näyttänyt vähääkään haittaavan.

-- Me olemme olleet päivällisellä Darja Mihailovnan luona, sanoi hän

aivan levollisesti.

-- Vai niin, m:lle Dorinnen luona -- ah, hän oli ihastuttava aikomaan,

millaiset silmät ja millainen ... siinä keskeytyi puhe rykimiseen. No

no, hän on kirottu noita-akka nyt. Onneksi ei minun toki ole tarvinnut

nähdä häntä enää kahteen vuoteen.

Horn veti henkeä syvään. Hän ei voinut tätä enää kestää, hän tahtoi

lähteä; mutta ihmeekseen näki hän Martinovin istuvan kuin kiinni

naulittuna.

-- Kahteen vuoteen, kuinka niin, Nikolai Konstantinovitsh?

-- Enkö minä sitä ole kertonut teille, Dimitri Semenovitsh, lempo vie,

olenkin. Ettekö muista, kuinka m:lle Dorinne muurautti kiinni salin

oven, niin että minä nyt olen aivan erotettuna muusta talosta?

-- Tosiaanko, ja minkä tähden? kysyi Martinov viattomasti.

-- Kyllä minä olen sen maininnut teille joskus. Kuin hän, tyttö, tuli

kotiin, työnnettiin minut tuolissani saliin ... ja taas keskeytyi puhe

rykimiseen.

Horn näki, kuinka Jean katsahti tutkivasti, väijyvästi Martinoviin, ja

hänkin katsahti ystäväänsä. Martinov oli vähän kalpeampi kuin

tavallisesti, mutta muuten istui aivan levollisena. -- Mitä ihmettä

tämä merkitsee? ajatteli Horn. Mitä varten kiihottaa tuota vanhaa

konnaa.

-- Kuin hän, Helena Nikolajevna, palasi Smolnasta...

Ei, tämäkö nimi juuri tänä päivänä tässä huoneessa! Horn astui suoraan

vanhuksen eteen, kumarsi lyhyeen, melkein epäkohteliaasti ja sanoi:

-- Hyvästi, kenraali, minulla on toimia tänä iltana. Ja hän läksi,

ottamatta vanhusta kädestä.

Martinov nousi myöskin ja kumarsi.

-- Vai niin, översti lähtee jo; niinpä täytyy minunkin lähteä.

Kenraali katsahti kummastuen.

-- Älkää unhottako, sanoi hän; kylläpä teillä on hirveän kiire, ettekö

vielä voi istua vähää hetkeä?

Mutta Horn oli jo ulkona. Juuri kuin hän hypähti kiireesti vaunuihin,

näki hän illan hämärässä nuoren naisolennon, joka pujahti taloon.

Martinov tuskin ehti vaunuihin, kuin Horn äreällä äänellä pikemmin

huusi kuin sanoi: aja!

Lyhdit sytytettiin kaduilla ja bulevaardeilla. Valoa tulvi puotien

ikkunoista; taivaalla tuikki lukemattomia tähtiä, ja puolikuu,

kainouden vertauskuva, seisoi taivaanrannan ja keskitaivaan

puolivälissä. Hornin ajatuksissa riehui täydellinen kapinan kuohu.

Miksi oli Martinov vienyt hänet tuon vanhan irstailijan luo? Miksi hän

ei ollut huomaavinaan, että Horn tahtoi keskeyttää puhelua ja joutua

pois sieltä, miksi pakotti hän vanhuksen lausumaan Helenan nimen?

Hänen suuttumuksensa kasvoi kasvamistaan, sillä Martinov näytti istuvan

siinä aivan huoletonna. Hän lörpötteli ja nauroi ja sovitteli

vanhukselle kaikkia mahdollisia ja mahdottomia nimiä. Viimein Horn ei

enää voinut hillitä suuttumustansa, vaan sanoi lyhyeen ja terävästi:

-- Martinov, minä olen pitänyt sinua ystävänä ja olen kohdellut sinua

kuin ystävää ainakin, no niin, mitä tämä kaikki merkitsee? Miksi sinä

tahdoit, että minun piti tuon kurjan ukon suusta kuulla se nimi, jota

minä pidin niin suuressa arvossa?

Martinov yritti kääntämään leikiksi koko asiaa, mutta Horn kiivastui.

-- Vastatkaa minulle, överstiluutnantti, ja lopettakaa leikinlaskunne;

ettekö huomaa, että se nyt on sopimatonta?

-- Erik Aleksandrovitsh, sanoi Martinov, tukehtuvalla äänellä, nyt

olemme puistossa; jos tahdotte saada suoran vastauksen kysymykseenne,

niin nouskaamme pois vaunuista ja kävelkäämme hetkinen. Minä sanon

teille kaikki, teen tunnustukseni ja ilmaisen suruni.

Vaunut pysäytettiin ja ystävykset astuivat puistoon mihin sattui,

molemmat aivan vaiti koko ajan. Saavuttuaan lammikon luo, joka nyt

heijasti taivaan tähtijoukkoa ja kuun kirkasta sirppiä, kävi Horn

istumaan ja sanoi:

-- Ehkä sinua nyt miellyttää alkaa.

Juuri Martinovin alkaessa tunnustustansa viritti satakieli

rantaraidoissa kauniin lempilaulunsa. Martinov huokasi.

-- Sinä kysyt: miksi? No niin, minä vastaan sinulle. Sen tähden, että

minä olen onneton, että minä olen jo kaksi vuotta toivottomasti

rakastanut Helena Nikolajevnaa, rakastanut sillä tavoin, kuin

rakastetaan päästyä minun ikääni, jolloin ei ole aikaa enää päivääkään

kadottaa turhaan, enkä kuitenkaan voi voittaa, tunnen voimattomuuteni

kaiken sen nuoruuden rinnalla, joka ympäröitsee häntä.

-- Rakastatko sinä Helena Nikolajevnaa! sanoi Horn liikutettuna. Ja

senkö tähden ... minä en ymmärrä sinua Dimitri Semenovitsh.

-- Voi, pitäisihän olla varsin helppo ymmärtää tällaista asiaa. Sano

sitä mustasukkaisuudeksi, niin kyllä ymmärrät. Seitsemän vuotta olen

minä vieraillut siinä talossa. Kuin Helena palasi kotiinsa kaksi vuotta

sitte, olen siitä asti käynyt siellä hyvin uutteraan. Minä olen

lakkaamatta nähnyt tätä olentoa, joka samalla kertaa on rakastettava

lapsi ja täysin varttunut vaimo, ja minä olen rakastanut häntä, sen

kyllä voit käsittää. Onnettomuudeksi minä en kuitenkaan ole ainoa.

Jok'ainoa nuori vänrikki ja luutnantti, kaikki koko rykmentistä ovat

mielistelleet häntä. Näithän itse tänään Petrovin. Minä olen

luulevaisesti vartioinut aarrettani. Jos kukaan heistä lämpeni tahi

tuli, kuten minusta näytti, vaaralliseksi minulle, silloin minä tein

hänelle samoin kuin nyt sinulle. Minä näytin heille tämän kuvan nurean

puolen.

-- Kyllä minä nyt sinua ymmärrän, sanoi Erik Horn, ja sininen suoni

hänen otsassaan paisui. Sinä, kun et itse voinut saada häntä, olet

karkoittanut pois jokaisen, joka ehkä olisi voinut vetää hänet pois

tuosta sietämättömästä ja kierosta asemasta, jossa se lapsi parka on

elänyt. Jokaisen kunniallisen ja vakavan miehen, joka olisi tahtonut

käsillään kantaa häntä elämän läpi, olet sinä karkoittanut, saadaksesi

joskus, kuin hän oli jäävä yksikseen, hyljätyksi, kuin hänellä ei ollut

oleva enää mitään muuta kuin syvä onnettomuutensa eikä mitään

valitsemisen varaa, tarjota itsesi pelastajaksi. Mihin hän ei tahtonut

lähteä vapaasta tahdosta, sinne tahdoit sinä taluttaa häntä vähitellen.

Onko sellainen menettely ylevä, onko se kunniallinen, onko se...

-- Älä puhu enää, Erik Aleksandrovitsh muista: sodassa ja rakkaudessa

ovat kaikki keinot luvalliset.

Mutta Hornin veri oli kuohuksissa, harmi teki hänen sanansa kiihkeiksi.

-- Ja minä, sinun vanha ystäväsi, tulen juutalaiskaupungeista, kurjista

tatarein auloista, minä moneen vuoteen nyt ensi kertaa näen nuoren,

kauniin ja rakastettavan olennon, mitä sinä silloin teet? Vedät alas

lokaan kaikki, mitä kaunista ja puhdasta minä olen nähnyt. Minä liikun

kuin janoinen ihminen aavikolla, etsien lähdettä, sinä viet minut

sellaisen luo, vaan ensin annat koirasi sotkea ja liata veden! Kymmenen

vuotta olemme me pitäneet yhtä, Dimitri Semenovitsh, nyt eroavat meidän

tiemme tässä, juuri tässä, jää hyvästi.

-- Mutta Erik Aleksandrovitsh, olehan toki järkevä, emmehän me ole

vihamiehiä, emme muuta kuin kilpakosijoita.

Mutta Horn oli jo poissa, Martinov istui kauan synkissä unelmissa.

Elämä on raskasta ja karkeaa työtä. Pitikö hänen nyt tänä päivänä

kadottaa kaikki, Helena ja vanha ystävänsä!

-- Huh, minä vihaan nuoruutta! mitä enemmän meidän loistomme hälvenee,

sitä enemmän lisäytyy sen kukoistus. Mitä minä korsi korrelta

vaivalloisesti kokoon, ottaa se kerrassaan. Sille ei mikään ole

mahdotonta, ei mikään niin korkealla, ett'ei se sinne ylettyisi, kaikki

on sille hymyilevää ja loistavaa, ja minä, minä astun kohti pimeyttä

jyrkkäin mäkien ja ahdasten solain poikki. Hän rakastaa häntä, esteet,

joita minä olen laittanut tielle, ainoastaan kiihottavat häntä ja

saattavat hänet pikemmin tekemään ratkaisevan päätöksen. Kukapa olisi

luullut häntä, tätä tyyntä suomalaista, niin tulenaraksi, niin

vilkkaaksi mielikuvitukseltaan!

Ja Martinov vaipui taas synkkiin, raskaihin ajatuksiin. Tunti toisensa

jälkeen kului. Vasta sitte, kuin tähdet alkoivat kalveta, läksi hän

kävelemään ja meni kotiinsa.

* * * * *

Hornin mielessä riehuivat kaikkein ristiriitaisimmat tunteet, kuin hän

erosi vanhasta kumppanistansa. Hän ei tahtonut mennä kotiinsa, vaan

ensin koota ajatuksensa ja rauhoittua vilpoisen ja raikkaan kevätyön

hiljaisuudessa. Hän meni syrjäiseen puiston paikkaan ja käveli siellä

edes takaisin vanhojen jalavain alla, jotka muhkeassa rivissä

varjostivat yksinäistä kävelytietä.

Erik Horn oli perinyt äitinsä vienon sydämmen, mutta ainoastaan hyvin

vähän isänsä suurista luonnonlahjoista, hänen pontevuudestaan,

voimastaan ja mielenmaltistaan. Erikin kasvatus oli ollut hyvin ankara

sekä ruumiillisesti että henkisesti. Isä oli tahtonut painaa häneen

jotakin siitä, joka oli hänen oman etevän henkensä omituisena

tuntomerkkinä. Hän oli hyvin usein esittänyt pojallensa, kuinka tärkeät

hänen velvollisuutensa maatansa ja sukuansa kohtaan olivat, mikä

merkitys niillä oli ja miten suuri edesvastaus niiden laiminlyömisestä.

Tämä vastuunalaisuuden tunne oli viimein pojassa kasvanut niin

suunnattomaksi, että hänen henkensä sen taakan rasittamana kuihtui

kehityksessään. Erik Horn oli tullut sellaiseksi, että hänellä ei ollut

päättäväisyyttä juuri nimeksikään. Hänen nuori pontevuutensa ja

rohkeutensa oli tukeutettu ennen, kuin ne olivat saaneet koettaa

voimiansa. Ylioppilaaksi päästyään peljästyi hän rajatonta vapautta,

joka hänelle nyt yht'äkkiä oli tarjona. Niinpä hän meni siihen

laitokseen, jossa hän varman johdon turvissa tunsi itsensä vapaaksi

omasta vastuunalaisuudesta: kadettikouluun.

Vuosia kului ennen, kuin hän sotilaaksi päästyään alkoi vapautua

pakosta, jossa oli kasvanut. Hänelle itselleen kiusallinen

päättäväisyyden puute oli tuloksena siitä kasvatuksesta, jonka hän

kotoaan sai mukaansa elämän taistelutantereelle.

Mutta jospa hänelle tuottikin suurta sielu ponnistusta mikä hyvänsä

päätöksen teko ja varsinkin sen nopea teko, niin hän luonnollisesti

sitte kaikkein sitkeimmästi piti kiinni siitä, mitä hän kerran oli

taistelemalla saanut päätetyksi.

Niin oli nytkin käyvä. Tunnin toisensa perästä käveli hän kauniina

kevätyönä edes takaisin jalavain pehmoisen lehdistön alla. Hän näki

tähtein välkkyvän yhä kirkkaammin ja sitte taas vaalenevan. Heikko

vihreänkeltainen viiru itäisellä taivaan rannalla ennusti jo päivän

tuloa, kuin Horn viimein väsyneenä levottomuudesta ja ajatuksista sanoi

itselleen: minulla ei enää ole mitään valitsemisen varaa, johan minä

olen sanonut kaikki, mitä minun tarvitsee sanoa, johan lupasin tulla

huomenna -- se on: tänään.

Hänen päätöksensä oli tehty. Nyt sitä ei enää mikään voinut horjuttaa.

Hän meni kotiinsa, heittäytyi vuoteelleen perin väsyksissään, mutta

iloisena siitä, että oli voittanut itsensä ja päässyt päätökseen, ja

hän nukkui raskaasti.