V.

Hannan lähdettyä palasi Erik kotiinsa. Sydämmensä syvyydestä oli hän

vähän vihastunut sisareensa. Sisko oli sekautunut asioihin, jotka eivät

koskeneet häntä. Mitä oikeutta Hannalla oli varoittaa häntä? Ja mitä

hän sitte yleensä oli tehnytkään tahi sanonut sellaista, että olisi

ansainnut varoituksen? Oliko sitte niin helppo nähdä hänen syvimmät

salaisuutensa? Entä sitte tuo tervehdys Lillylle!

Oh, hän ei enää tahtonut ajatella koko asiaa. Tänään aikoi hän mennä

hänen luoksensa, Helena Nikolajevnan luo. Mutta aika kului niin

äärettömän hitaasti, päivälliseen asti oli sitä vielä pitkältä. Tunsipa

sentään Horn vähän olevansa hämillään oman itsensäkin edessä; hän ei

olisi luullut olevansa yhä vielä niin nuori ja niin maltiton.

Monta tuntia ennen päivällisen aikaa alkoi hän pukeutua ja teki sitä

paljon huolellisemmin kuin tavallisesti, vaan kuitenkin oli hän valmis

jo tuntia ennen, kuin olisi tarvinnut. Sitte läksi hän matkalle astuen,

vaunut saivat tulla jäljestä. Hän astui hitaasti pitkin Tverin

bulevaardia ja katseli puotien ikkunoihin hajamielisesti; yhtä

hajamielisesti tervehti hän myöskin sotamiehiä ja upseereja.

Viimein joutui odotettu aika. Hän nousi vaunuihinsa ja läksi

ajamaan, ensin Pushkinin muistopatsaan luo, jossa hänen piti tavata

ystävänsä Martinov. Tämä ei ollut vielä tullut. Horn kulutti

aikaansa katselemalla muistopatsasta, tuota slaavilaisen neron

ilmiön mestarillista kuvausta. Säännötöntä elämää viettävänä,

heikkohermoisena, levottomana ja arkailemattomana seisoo hän siinä

pronssista valettuna: suuren taiteilijan oivallinen muistomerkki

suuresta runoilijasta.

Horn luki kivestä moneen kertaan ylpeän kirjoituksen:

Venäjän vallan maat mun maineen' kaikki täyttää

Ja kaikki kielet sen ne mua mainitsee

Ja kauan kansa rakkauttaan mulle näyttää,

Kun lauluin herätin mä jalot tunteet sen --

jotka säkeet tämä oman arvonsa tunteva runoilija on itse kirjoittanut.

Juuri sovitulla kellon lyönnillä Martinov täsmällisenä, kuten sotilaan

sopii, ilmestyi Tverin bulevaardin kulmasta näkyviin. Noustiin

vaunuihin ja lähdettiin ajamaan vasemmalle pitkin vihreää katua,

kappale matkaa kaakkoiseen kaupungin osaan, Falk-kadulle.

Kuski pysäytti hevoset vanhanaikaisen, jotenkin rappeutuneen,

kaksinkertaisen kartanon eteen. Se oli ruhtinaan asunto. Kaksi

siipirakennusta ojensihe katua kohti, piirittäen jonkinlaista

kunniapihaa, joka oli huonosti maalatulla, vihreällä rautaristikko

aidalla erotettu kadusta. Kuin vaunut rappautuneesta portista vierivät

siistimättömään pihaan, syöksyi kaksi laihaa, punaista arokoiraa

haukkuen vastaan.

Eräs metsästäjä, puvun ompeleissa kuluneita ja mustuneita

kultapunoksia, juoksi esiin, ajoi pois koirat, laski astuimen alas ja

auttoi överstin ja kapteenin ulos vaunuista. Pylväillä koristetun

esihuoneen läpi astuivat he hyvin suureen saliin, jonka ilma haiskahti

ummehtuneelta ja jossa kaikki kosteudesta pilkulliset, vanhastaan

kullalla ja valkoisella koristetut seinät, vaalenneet ikkunain verhot,

epämukavat, hoidotta jätetyt, Napoleonin ajan malliset huonekalut,

osoittivat, että tätä huonetta harvoin käytettiin. Toisessa lyhemmässä

seinässä oli ovi nähtävästi vasta tuonnottain muurattu kiinni ja

kalkittu.

Palvelija pyysi heidän korkeasukuisuuksiansa astumaan sisään ja

odottamaan hetkisen: naiset eivät vielä olleet valmiit. Horn ja

Martinov astuivat saliin. Odotusaikaa viimemainittu käytti näyttääkseen

Hornille vanhan haidamaki Haidullan eli Aleksanderin muotokuvan. Se

tosiaan oli hirvittävä olento. Hajasäärin hän seisoi siinä, se vanha

kasakki, pitäen paljastettua miekkaa toisella kädellään kahvasta,

toisella terästä. Hillittömät intohimot, murhanhimo ja viekkaus

loistivat kammottavista silmistä. Se oli oikea Vanjka Kaju,

slaavilaisten Fra Diavolon alkukuva.

-- Onpa tuo oikea saatana, sanoi Horn.

-- No, enkö sitä jo sanonut sinulle, Erik Aleksandrovitsh; ja tässä

on poika, se hieno ja viekas konna Konstantin. Näetkös, tässä on

villi-ihminen jo vähän kesynyt, tässä toisessa polvessa, mutta samat

piirteet näkyvät vielä hänessäkin. Tämä on hänen aikoinaan kidutettu

vaimonsa, eräs Bibikov. Ja tässä on Nikolai Konstantinovitsh

hevoskaartin kornettina. Niin, ei se ole eilispäivältä se kuva; mitään

yhtäläisyyttä ei siinä voi huomata, mutta mitä vanhemmaksi hän ehtii,

sitä paremmin on hänkin esi-isäinsä näköinen.

Ystävykset astuivat kuvan luota toisen luo, siinä kun ne isossa koossa

riippuivat runsaasti veistellyissä ja ennen muinoin myös runsaasti

kullatuissa kehyksissä. Nyt näytti unhotuksen heijastus ne verhonneen.

Kulta oli kulunut pois ja pitkiä tomulankoja riippui siellä täällä

veistosten akantusköynnöksistä. Kaikki osoitti, että koko kokoelmalta

oli kauan puuttunut hoitelevaa kättä.

Kauimpana ikkunan luona oli nuoren, kauniin naisen kuva. Martinov ei

vielä ehtinyt sanoa, kuka se siinä oli kuvattuna, kuin Horn

vaistomaisesti tunsi, että Helena Nikolajevna oli huoneessa. Hän

kääntyi äkisti, ja tosiaan -- siinä seisoi hän rautalanka- ja

puuterinaisen sivulla ja toivotti herroille ystävällisesti terve

tuloa... Helena Nikolajevna oli huomattavan kalpea.

-- Entä teidän sisarenne? kysyi hän. Niissä sanoissa oli niin vieno

sointu, niin suruinen nuhde, että Hornin oli vaikea olla.

-- Sisareni pyysi tuomaan terveisiä, hänen täytyi matkustaa tänään,

meidän isämme on vanha ja... Olettehan saanut hänen kirjeensä?

-- Olen. No, älkäämme enää puhuko siitä sen enempää, minkä täytyy

tapahtua, se tapahtuu. Te katselitte kuvia. Se siinä on minun äitini

kuva; hän kuoli, kuin vielä olin lapsi.

-- Minä tiesin, että se oli teidän äitinne kuva; minä tunsin jonkin

äänen sisälläni sanovan, että minä seisoin äidin ja tyttären välillä,

vaikka minä -- niin, sen vakuutan teille, Helena Nikolajevna -- en

nähnyt, että te olitte huoneessa.

-- Ehkä te olette spiritisti, sanoi rautalankanainen erittäin

kiihkeästi kiintyen siihen ajatukseen; uskotteko ehkä pöydän tanssia ja

henkien näkemistä?

-- En, parahin kreivitär, niitä minä en usko, mitään yliluonnollista

minä en ole koskaan tavannut, vaikka...

Samassa keskeytyi puhe, sillä odottamaton vieras astui sisään. Se oli

nuori Petrov, hoikka kuin ampiainen vyötäisistä, erittäin muhkea aivan

uudessa univormussaan, sileäksi ajeltu, voideltu ja vahattu, ja hän

näytti siltä, kuin ei koko eilinen tapaus enää olisi lainkaan

muistissa. Hän tuli sisään aivan vapaasti, mutta kuin näki ja tunsi

esimiehensä, haihtui hänen varmuutensa kerrassaan. Hän oli nähtävästi

luullut saavansa yksin pitää seuraa Helenalle. Pakollisesti tekeytyen

tyyneksi tervehti hän ensin Darja Mihailovnaa ja sitte Helenaa ja

herroja.

Hornia ei miellyttänyt Petrovin tulo. Mitä lempoa piti tuon rakastuneen

lörpöttelijän nyt tulla tänne tänään, ajatteli hän, ja jotain

mustasukkaisuuden tai kateuden tapaista liikkui taas hänen mielessään,

hänen oikeastaan saamatta siitä selkoa. Hämmennys oli niin ilmeinen,

että Darja Mihailovna päättäväisesti ryhtyi asiaan ja selitti, että

päivällinen oli valmis.

-- Herra översti, tiedättehän, että Nikolai Konstantinovitsh ei ole

enää pitkiin aikoihin päässyt huoneestaan. Sen tähden saatte tyytyä

meidän seuraamme.

Översti kumarsi. Astuttiin salin viereisen, kodikkaan, hyvästi

järjestetyn huoneen kautta erittäin suureen ruokasaliin. Pöytä,

palvelijat, astiat, kaikki teki saman vaikutuksen kuin salikin:

entisajoilta. Ennen muinoin olivat ne kyllä kerran olleet komeata,

rikasta ja suurenmoista, mutta nyt oli kaikki jo häviönsä partaalla.

Ruokia oli kuitenkin kuten Venäjällä kaikkialla runsaasti ja

hyvänmakuisia. Horn oli saanut paikkansa molempain naisten keskeen, ja

hänellä olisi siinä ollut varsin hyvä olla, ell'ei vasta päätä olisi

istunut tuo hänen luutnanttinsa, joka lakkaamatta suurilla,

rakastuneilla silmillään katseli Helena Nikolajevnaa. Joka kerran, kuin

hän näki överstin katseen, punastui hän kovin ja katsoa tuijotti sitte

kukkakaaliin, kalaan tai mitä milloinkin sattui olemaan hänen

talrikillansa.

Tähän aikaan oli spiritismi ja eläimellinen magnetismi vetänyt

puoleensa kaikkein moskovalaisten, sekä nuorten että vanhojen,

koko huomion. Tosiaan tälle valtiollisesti kypsymättömälle,

mielikuvitukseltaan vilkkaalle, lämminsydämmiselle, kaikenlaisten

yliluonnollisuuksien uskoon taipuvalle, herkkätunteiselle ja

enimmäkseen aivan joutilaalle ylhäisöpiirille tuskin voikaan löytyä

sopivampaa asiaa kuin spiritismi. Sen piiriinhän mahtui taivas ja maa,

tiedonhalu ja uteliaisuus, kauhu ja leikki. Kaikkina aikoina on se

ollut suuressa maineessa sellaisissa piireissä, jotka ovat

valtiollisesti tai siveellisesti olleet samalla kannalla kuin

Moskovassa. Nytkin puheltiin paraastaan vain tästä ratkeamattomasta

asiasta. Darja Mihailovna ja nuori rakastunut luutnantti selittelivät

sitä lavealti, jota vastoin toiset enimmäkseen kuulivat vain valmista

tai lausuivat joskus joitakin muistutuksia.

-- Mutta, herra översti, ettekö sitte usko mitään ihmeellistä, mitään,

joka on ylempänä teidän aistimienne todistusta? kysyi Darja Mihailovna.

Ettekö muista Shakespearen sanoja: "Taivaan ja maan välillä on paljo,

mitä meidän filosofiamme ei osaa edes uneksiakaan"?

Horn oli vähällä lausua hänelle epäkohteliaan kysymyksen: oletteko te

lukenut Shakespearea? niin hän kummastui, kuin rautalankanainen osoitti

tietävänsä muutakin kuin pukeutumissalaisuuksia. Onneksi hän ei

kuitenkaan tullut sanoneeksi, mitä ajatteli.

-- Tietysti, jos te sanotte esim. sähköä yliluonnolliseksi, silloin

kyllä myönnän, että uskon sellaisia asioita. Vaan että te, te voisitte

salaisilla tempuilla koota ja tehdä aineelliseksi henkiä, ei, sitä minä

en usko.

-- Niin, mutta jotenkin samaa sanottiin aikoinaan myös Benjamin

Franklinista, vastusti rautalankanainen. Koota taivaan tulia, tehdä...

-- Mutta hyvänen aika, kuinka Martinov on häntä väärin kuvannut

minulle, hänhän tuntee Franklininkin, ajatteli Horn ja katsoi

kummastellen Martinoviin.

-- Ettekö te, herra översti, ole lukenut, kuinka indialaiset fakiirit

osaavat liidellä ilmassa, koetti nyt Petrov auttaa sitä mielipidettä,

että on olemassa salaisia tieteitä, -- että...

-- Että on löydetty neljäs ja viides suunta avaruudessa, sanoi översti

ivaten ja lisäsi kiivaasti: ei, minä en sitä usko. Salaiset

luonnonvoimat vaikuttavat aina samalla tapaa. Jos silität kissan

selkää, niin säkenöitsee se, aina ja muuttumatta, se on luonnon laki;

mutta jos panet psykograafin liikkeesen, niin se latelee tyhmyyksiä,

jos läsnä on epäilijöitä, mutta ennustaa totta, jos kaikki läsnä olijat

ovat uskovaisia.

Nyt purskahti Darja Mihailovna nauramaan, kuivaa, varovaista naurua,

joka ei saattanut häiriöön ei irtotukkaa eikä muita irtonaisia sulouden

lisiä. Ihmeellisintä kaikesta oli, ajatteli Horn, että kaikki, mitä

Martinov oli sanonut rautalankanaisesta, oli totta pikku seikoissa,

mutta kokonaisuuteen katsoen perätöntä. Se nainen tiesi, osasi ja

käsitti paljon kaikenlaista.

Viimein päättyivät päivälliset ja kun oli kaunis kevätilta, mentiin

ulos puutarhaan tupakoimaan ja juomaan kahvia.

Puutarha oli vanha ja pieni sekä melkein umpeen kasvanut: ympärillä

rivi vanhoja lehmuksia, jotka olivat saaneet pitkät ajat olla

karsimatta ja kasvaa vesoja ja sammalta. Persialaisia ruusuja, joiden

lehdet tuoksuivat mansikalta, akileijoja, kurenmiekkoja ja kaikkea

muuta yksinkertaista vihreätä, joka ei kuole talvipakkasesta eikä

hoidon puutteesta, kasvaa rehoitti kaikessa rauhassa käytävillä ja

nurmikoilla. Syreenit ja seljapuut levittäytyivät ylellisessä voimassa

ja vapaudessa joka taholle. Seljat ja akaasiat tunkeutuivat lähimmäksi

esiin. Tuhansittain mehiläisiä ja ampiaisia surisi maustimilta

tuoksuvissa pihlajain kukissa. Rappeutuneesen lehtimajaan, jonka

päälle oli irralleen levitetty joku temppeliä kuvaava verho kuin

teaatterin irtoseinä, oli kahvi aseteltu suurelle paksutekoiselle

hietakivipöydälle, jonka levyyn koko pataljoonan sapelit olivat

piirrelleet Helenan nimeä tiheään kuin koristeet maurilaisessa kirkon

holvissa. Martinov oli tarttunut tuon harmillisen luutnantin

käsivarteen ja mennyt hänen kanssansa ulos puutarhaan polttelemaan,

sillä Helena Nikolajevna ei sietänyt tupakan savua. Darja Mihailovna

meni ruokasaliin jakelemaan joitakin ohjeita palvelijoille.

Översti ja Helena olivat siis kahden kesken. Nuori tyttö nojasi

kyynärpäitään pöytään ja leuka oli käsien nojassa.

-- Te olette niin vakava tänään, sanoi Horn hymyillen, niin että minä

tuskin tunnen teitä, te katselette eteenne kuin kauas tähystelevä

spiritistein välityshenkilö.

-- Niin, minä olen tosiaankin kauas katsova henki, spiritisti, sanoi

hän hitaasti ja paljon tarkoittavasti. Tiedättekö, mitä minä olen

nähnyt tänään, mitä minä olen huomannut eräästä välityshenkilöstä, joka

ei edes ole täälläkään? Minä tarkoitan sisartanne.

-- Sisartani, niin, hänen ajatuksensa kyllä on helppo lukea, hänen

luonteensa on kokonaisin ja yksinkertaisin, kuin koskaan olen nähnyt.

No, minua huvittaa kuulla, mitä te olette nähnyt hänessä.

-- Niin, jos tahdotte tietää, minkä tähden sisarenne ei tänään tullut

meille, niin silloinpa myös saatte tietää, minkä tähden minä olen

tänään vakava, kuten sanotte.

Översti Horn alkoi tuntea levottomuutta. -- No, olkoon menneeksi, sanoi

hän, antakaas kuulla, Helena Nikolajevna.

-- Hän sanoi teille eilisiltana, kuin palasitte kotiin: minä en lähde

huomenna ruhtinaan päivällisille, vaan matkustan pois huomeisaamuna;

ruhtinas Chamitovin kotona lienevät olot hyvin kummalliset, siellä ei

käy ketään ylhäisiä naisia, viisainta on pysyä poissa.

-- Mutta, Helena Nikolajevna, sanoi Horn oudostuen.

-- Ei, älkää vastustako, översti -- hän katsoi suoraan hänen silmiinsä

ja punastui -- myöntäkää vain, kyllä kuitenkin näen, että olen arvannut

oikein. Hänen silmäluomensa punastuivat ja kaksi kyyneltä tunkeutui

esiin. Teidän sisarenne ehkä vielä lisäsi: siellä käy koko rykmentin

upseerit, mutta ei kukaan...

Perin tuskauttavasti vaikuttivat Horniin nämä sanat, joiden totuutta

hän ei voinut tehdä tyhjäksi. Hän mutisi joitakuita turhia

korulauseita, mutta Helena ei näkynyt niitä kuuntelevan.

-- Voi minkä tähden, sanoi hän itsekseen, sen kysymyksen olen lausunut

lukemattomia kertoja itselleni. Minkä tähden, tuo minkä tähden on minun

elämäni suuri arvoitus. Siihen en ole saanut vastausta,

-- Mutta, Helena Nikolajevna, sanoi Horn, punastuen kovin...

-- Ei, älkää etsikö mitään tyhjää puolustusta, herra översti, mitä apua

siitä olisi. Minä kyllä itse tiedän, että niin on, minä näen sen teistä

ja kaikista muista, jotka käyvät täällä meillä: Martinovista,

Petrovista, kaikista rykmentin upseereista. Ja mitä minä olen rikkonut,

mitä minä olen tehnyt tälle ylhäisölle? Jospa tietäisitte, kuinka

onneton minä olen. Kuin minä kutsuin koulukumppanejani, niitä, jotka

olivat saman arvoisia, samasta yhteiskunnan luokasta kuin me, niin on

heille aina ilmestynyt esteitä: milloin ovat he sairastuneet, milloin

matkustaneet pois. Minä uskoin niin kauan kuin mahdollista noita heidän

estelyjänsä, mutta kun nyt myöskin teidän sisarenne, joka kuitenkin oli

täällä vieras ... ja hän kätki silmänsä nenäliinaansa, nyyhkytys

kohotteli hänen olkapäitänsä ja rintaansa. Te sen tiedätte, sanokaa,

mikä se syy on. Ei se voi olla tädin tähden -- vaikka hän onkin vähän

naurettava, niin hänellä kuitenkin on sydän kuin kulta. Eikä se voi

myöskään olla hänen tähtensä -- ja hän viittasi linnaan päin.

Horn ei voinut enää hillitä itseään. Hän otti puoliväkisin pienen,

kyynelistä kostean käden, suuteli sitä ja kuiskasi lämpöisiä ja helliä

sanoja, jotka tulivat todella hänen sydämmensä pohjasta. Saatuaan ne

puhutuksi ei hän itsekään tiennyt, mitä hän oli sanonut ja kuinka

paljon luvannut. Hänen sydämmensä kuohui yli ja suli kuin vaha suurten

sanojen hehkussa, noiden lempeiden ja kuitenkin niin polttavain silmien

katseessa. Helena Nikolajevna hymyili kyyneltensä välitse, katsoi

häneen, punastui, käänsi katseensa alas, katsoi jälleen ylös, ja

onnellinen hymy levisi noille äsken niin surullisille kasvoille.

Kummastuneena, ikään kuin uupuneen hervakkana nousi hän ylös. Översti

piti vieläkin hänen kättänsä; samassa alkoi kottarainen liritellä

pehmoisia ja lempeitä huiluääniään ylhäällä lehmuksessa. Nyt heräsi hän

lumouksestaan, veti kätensä pois ja juoksi nopeasti kuin kauris ulos

lehtimajasta. Hän kuuli ainoastaan, kuinka Horn hänelle vielä nopeaan

kuiskasi: huomenna, minä tulen huomenna. Ehdittyään linnan suurille

kivirappusille kääntyi hän äkisti ja katsoi pitkään ja lämpöisesti Erik

Horniin päin, joka vakavana ja kalpeana seisoi lehtimajassa, katsellen

hänen jälkeensä. Se kuva, jonka hän nyt näki, painui ainiaaksi hänen

mieleensä: keväinen iltataivas, punainen kuin Ispahanin ruusut,

kottaraisten sointuisa laulu, lehmusten vaalea vihreys, ylhäällä

ilmassa liitelevät pääskyt, ja tuolla tummassa lehtimajassa Erik

Stålsköld Horn katsovana häneen hymyillen, lempeästi ja rakkaasti. Hän

olisi siinä seisonut kauankin, ell'eivät Petrov ja Martinov olisi

nopein askelin tulleet puutarhan perältä rappusia kohti. Nyt hän ei

tahtonut kohdata heitä, ei millään ehdolla. Onnellisena, huumautuneena

tunteista, aavistuksista ja unelmista, joita hän ei ollut koskaan

tuntenut, meni hän omaan huoneesensa ja sulki huolellisesti oven, sillä

hänen täytyi saada olla nyt yksin. Suloiset kyyneleet kostuttivat hänen

poskiansa. Hän meni piaanonsa, paraimman uskottunsa luo, löi muutamia

sointuja, ja kerran, tämän ainoan kerran elämässään oli hän oikea

taiteilija. Matalassa, vanhanaikaisessa huoneessa kuohuivat sävelet

järjestyneinä esiin ja sulivat sävelmäksi, joka kasvoi mahtavaksi kuin

kevätpäivä, haaveksivaksi kuin satakielen laulu, innostuneeksi kuin

nuoruuden unelmat. Se kohotti hänen sielunsa kaikkeen, mitä sydän pitää

rakkaana, suurena ja pyhänä, se yleni kohti taivasta ja kuoli

kuulumattomiin äärettömyyden rajalla, ijankaikkisuuden partaalla. Se

onni ja se ilo, jota tunnetaan ainoastaan kerran elämässään -- eikä ole

eletty ollenkaan, jos sitä ei ole tunnettu -- vavistutti hänen sielunsa

kieliä ja tuli kuuluviin niissä sävelissä, joita hän etsi esiin

soittimestaan. Ja sen tähden hän oli taiteilija -- ensi kerran ja

viimeinen kerran elämässään.

Ulkona puutarhassa seisoi Erik Horn nojaten kivipöytää vasten ja katsoi

lehmusten varjojen tanssia linnan seinällä, ilta-auringon kultaloistoa

valkoisilla muureilla, katsoi silmiään räpäyttämättä ylös pieneen

ikkunaan, jonka valkoiset verhot iltatuulessa paisuivat ja häilyivät

ulos ja sisään, ikään kuin houkutellen häntä sinne. Hän kuunteli

sävelmää, joka tulvi hänen luoksensa ja kukkain tuoksun kaltaisena

levisi ja täytti ilman sulosoinnulla.

Hänen huomionsa oli niin kokonaan kiintynyt siihen katsomiseen ja

kuulemiseen, että hän ei edes havainnut, että Darja Mihailovna tuli ja

nyt katseli häntä, hymyillen hyvänluontoista hymyänsä.

Vasta sitte, kuin Darja Mihailovna kilisteli hopeita pöydällä, heräsi

Horn ja punastui, tosiaan punastui ja tunsi siitä hiukan iloa, -- niin,

hänhän oli vielä nuori.

Martinov ja Petrov tulivat takaisin lehtimajaan. Kahvi juotiin ääneti.

Petrov katsoi levottomasti tuonne linnan rappusiin päin, mutta Helenaa

ei näkynyt, vaikka soitto jo oli tauonnut. Petrov teki lähtöä, sillä

hänen oli vielä jouduttava tänään suurille illallisille, sanoi hän,

lausui jäähyväset, pyysi kertomaan hänen kunnioittavimmat terveisensä

Helenalle ja läksi.

Nyt heräsi Horn siitä painavasta huumauksesta, joka häntä oli

ahdistanut koko ajan, kuin tuo rakastunut keltanokka Petrov istui

siellä. Nyt hän keksi lakkaamatta uutta puhelun ainetta, puhui

lämpöisesti ja nerokkaasti, keksipä myöskin Helenan poissa ololle

selityksen, joka hänen omasta mielestään oli hyvinkin onnistunut.

Kummastuksekseen huomasi hän nyt taas, että rautalankanaisella oli

käsitystä hyvin monista asioista, joita hän oli luullut kerrassaan

liian yleviksi hänelle. Kaikkein rautalankojen ja irtonaisten

sulouksien takana oli tuolla naisella kuitenkin hyvä sydän, joka loisti

hyvistä silmistä ja sykki lämpöisissä sanoissa. Hyvänen aika, ajatteli

Horn, kuinka hirveän väärin olen minä tai oikeastaan Martinov

arvostellut häntä, Tämä teennäinen ilmiö oli vanhanaikainen Rousseaun

ihailija, hän tunnusti, että Etudes de la nature ja S:t Pierren La

Chaumière indieme olivat hänen lempikirjojansa vielä nytkin. Luonnon

ihailussaan oli hän jäänyt jäljelle ajastaan. Hän oli kyllä ennen

muinoin ollut kaunis ja viehättävä, mutta sattumuksen tähden jäänyt

yksikseen elämässä ja sen vuoksi vetäytynyt itsekseen. Niin kuin

kuolettavasti haavoitettu eläin pakenee yksinäisyyteen, niin Darjakin

sulkeutui omaan kuoreensa. Ne mielipiteet ja opetukset, jotka hän oli

itseensä imenyt, olivat tosin nyt jo vanhanaikaisia, vaan hänelle niin

rakkaita, että hän ei tahtonut panna niitä alttiiksi uuden ajan

pilkalle. Sen tähden hän enimmäkseen oli vaiti, ja tarvittiin Hornin

rakastettava kekseliäisyys liikkeelle ennen, kuin hän nyt suostui

ottamaan ne aatteet puheeksi. Mutta yhtä oli hän tahtonut säilyttää

niin kauan kuin suinkin mahdollista: nuoruuttansa, sitä kauneutta, joka

neljä kymmentä vuotta sitte oli saattanut nuoret sydämmet sykkimään

ihastuksesta ja tottuneet tilapäiset runoilijat sepitsemään hänestä

sonetteja ja madrigaaleja. Siitä kauneudesta hän ei tahtonut, ei voinut

luopua. Hän ei suotta ollut nainen ja Ranskassa kasvatettu. Hän

taisteli vuosia vastaan ja vanhuutta vastaan, käytti alussa varovasti

kaikkia pukeutumistaidon salaisuuksia, kaikkia Indian ja Jaapanin

kauneusvesiä, liljain tuoksua ja ruusun väriä. Sitte täytyi hänen jo

ruveta käyttämään niitä ahkerammin. Mutta vuodet tulivat säälimättä ja

piirtelivät poimuja hienoon ihoon: hän otti urhollisesti ne vastaan ja

uhoitteli niitä viimeiseen asti. Hän itse ja hänen lähimpänsä tottuivat

hänen omituisuuksiinsa, nauroivat niille eivätkä olleet niitä

huomaavinaan. Hänestä tuli omituinen ihminen. Ja nyt ymmärsi Horn

Helena Nikolajevnan sanat. Mademoiselle Dorinnella oli kyllä paljo

pieniä heikkouksia, mutta myös sydän kuin kulta.

Illan aurinko sammui, varjot kiipesivät yhä ylemmäksi linnan seinille

ja punakajastus vaaleni pois muureista, ensin keltaiseksi, sitte

vaaleankeltaiseksi ja viimein sammui se kokonaan. Pieniä, kalpeita

tähtiä syttyi taivaalle. Tuli aika lähteä. Mutta Helena Nikolajevnaa ei

näkynyt tulevaksi alas puutarhaan.

-- Hän on hermostunut eilisestä ratsastuksesta, selitti Darja

Mihailovna. Kultaraudikon kohtalo on kovasti koskenut häneen.

Horn ja Martinov sanoivat jäähyväset, pyysivät kertomaan heiltä

terveisiä ja nousivat vaunuihinsa.