IV.

Neiti Hanna saapui kotiinsa, Aldonin huvilaan, perin liikutettuna; sitä

paitsi tunsi hän tyytymättömyyttä siitä, että Erik oli jättänyt hänet

yksin. Raskas ukkosilma, sietämätön kuumuus, Moskovan ääretön

kärpäspaljous ja huvilan huoneiden tukeuttavuus, kaikki yhdessä

saattoivat hänet melkein raivoon. Hän ei voinut oleksia sisällä eikä

mennä kuistillekaan, jonne aurinko paraillaan paistoi polttavan

paahteisesti. Puolinäännyksissä kuumuudesta, liikutettuna kultaraudikon

onnettomuudesta ja tyytymättömänä itseensä siitä, että oli ollut läsnä

noissa mielestään julmissa kilpa-ajoissa, purskahti hän hermostuneesen

itkuun. Ollakseen poissa palvelijain näkyvistä pakeni hän rappusia

myöten yläkertaan, jossa tiesi olevan viileän palkongin.

Siellä ylhäällä oli suuri, matala huone, jossa ilma oli perin kuiva ja

kuuma. Koko huone muuten oli täynnä talous- ja huonekaluja naisen

huoneesta, joka ennen muinoin oli ollut runsaasti koristettu kullalla,

sinisellä ja valkoisella. Sekaisin oli siellä pesukaappi

marmorilevyineen, pehmeä leposohva, peilipöytä rikkinäisine peileineen,

kokoon käärittyjä silkkidamastisia ikkunanverhoja y.m. Kaikkialla oli

paksulti tomua, joka Hannan kiivaasti avatessa palkongin ovea vedosta

ryöppysi ylös tukeuttavaksi pilveksi. Helpotuksesta huoahtaen pakeni

Hanna ulos palkongille. Se oli pohjoisen puolella, ja sieltä hän löysi

ikävöityä suojaa kuumuutta vastaan.

Puiden latvojen välitse oli valtaavan kaunis näköala puistoon ja

auringonpaisteiselle Hodinin lakeudelle. Tasankoa ulottui niin

pitkälle, kuin silmä kantoi, ainoastaan polveilevan lehtipuujonon

keskeyttämänä, jonka keskitse Moskva-joki juoksi. Ukkospilvimöhkäleiden

välitse valoi aurinko valoansa suurille aloille tätä lakeutta, jota

vastoin toiset paikat olivat varjossa. Kuin Hanna näki tämän rikkaan,

vihreän maiseman, valtasi hänet ankara koti-ikävä. Hän kävi istumaan

heikolle tuolille, jonka joku käymävieras lienee sinne unhottanut, veti

syvään henkeä ja antautui kokonaan kyyneltensä, koti-ikävänsä ja

ajatustensa valtaan. Tätä se nyt maailma sanoo elämiseksi, mietti hän

puritaanisissa ja myös melkoisen farisealaisissa ajatuksissaan -- tätä

jännitystä, tätä hermojen ärsytystä etsii se akrobaattein uhkarohkeista

tempuista, kilpa-ajojen ja härkätaistelujen vaaroista, samoin kuin sitä

ennen muinoin etsittiin kerettiläisrovioiden kamaluuksista ja vielä

muinaisempina aikoina niistä hirvittävistä näytännöistä, joissa ihmiset

ja eläimet taistelivat hengen edestä kansan ja Caesarin huviksi. Heidän

unteloisessa ja muuten tylsyneessä olemuksessaan kuivaisivatkin aivot

ja kuihtuisivat, havaintokyky tylsyisi ja elämä muuttuisi pitkäksi,

uuvuttavaksi horrostilaksi, ell'ei joskus herätettäisi hermoja näillä

hirveillä, teennäisillä keinoilla. Ei, hän tahtoi päästä pois täältä,

pois kotiseudun vilpoisiin, suhiseviin metsiin, pois työteliääsen

elämään, pois kohisevain koskien luo, jossa ilma aina on raikasta,

tähän maahan, jossa työ kyllä rasitti ihmistä kuin painava ies, mutta

jossa terveet, raittiit ajatukset pitivät sielua yllä ja antoivat

ruumiille sen voiman, jota se työhön tarvitsi. Pois ... heti, huomenna

-- ja kuitenkin, mitä oli Erik sanova? Ei, se ei käynyt päinsä, ja

huoaten nojasi neiti Hanna taa päin tuolilla. Heikko tuoli, joka oli

täällä seisonut ehkä vuosikausia, uhkasi mennä rikki; hän nousi ylös ja

meni noutamaan toista tuolia siitä huoneesta, jonka läpi hän äsken oli

tullut, sillä täällä ylhäällä tahtoi hän olla koko illan ja odottaa

Erikkiä. Ensimmäisellä tuolilla, jonka hän tapasi, oli pahasti

pölystynyt taulu sinipunervassa silkkikehyksessä, joka oli ennen

muinoin ollut runsaasti koristettu silkkinukalla ja hopeakukilla; nyt

oli kehys likainen ja kulunut. Hän vei tuolin tauluineen ulos

palkongille, puhalsi taulusta pois tomun ja huomasi sen suureksi

muotokuvaksi nuoresta miehestä, joka oli kuvattu jonkin Hannalle

tuntemattoman loistorykmentin juhlaunivormuun. Piirteet olivat

miellyttävät, nuorekkaat aina lapsellisuuteen asti; jäntevä vartalo,

kasvojen hienot, suorat piirteet osoittivat gallialaista tai

romaanilaista alkuperää, samoin kuin myöskin taulun pohja, jona oli

kypressimetsäinen vuorimaisema. Hän käänsi taulua; takapuolella oli

kirjoitus: Alle Signora Lucia Aldoni Pignatelli. Lucia Aldoni, huvilan

omistaja, laulajatar -- ja neiti Hanna alkoi tutkia muistiansa.

Eräs Pignatelli oli, kuten sanomalehdet tiesivät kertoa, ennen Aldonin

nimisenä täyttänyt koko maailman hurjailujensa ja rämeän äänensä

maineella. Hän oli jonkinlainen ruttoa kuljettava kultakärpänen, joka

sukelteli haiseviin syvyyksiin ja viihtyi kaikenlaisissa jätteissä.

Suku muuten oli Italian ylhäistä aatelia ja aina Medicein ajoista oli

se muun muassa tuttu myös siitäkin, että sen joka polvessa esiytyi

vähintään yksi hurjasteleva luonne. Hanna katseli tarkemmin taulua.

Siinä oli kirjoitus: eterna ricordo delle felicissimi notti alle Isola

bella, Luigi conte di Barbaro [ijäinen muisto onnellisimmasta yöstä

Isola bellan saarella. Luigi, Barbaron kreivi], ja sen alla seuraavat

Alfred de Mussetin säkeet:

Qu'elle est superbe en son desordre,

Quand elle tombe, les seins nus,

Qu'on la voit beauté se tordre

Dans un baiser de rage, et mordre

En criant des mots inconnus.

[Kuinka hän on komea hurjastelussaan, kuin hän kaatuu, rinnat paljaina,

kääntyy raivoisaan suuteluun ja huutaen kiristelee suustaan outoja

sanoja.]

Viimeksi vuosiluku 1863.

Siispä hän oli ensimmäinen. Ja sen jälkeen on tämä Aldoni kulkenut

kädestä käteen, laulanut kaikissa Europan varieteissa, laahannut

ruhtinaallista kruunuansa katuojain loassa kaiken maailman irstaisuuden

markkinoilla, kunnes nyt viimeksi oli paennut, karannut erään

saksalaisen soittajan kanssa tästä huvilasta, jonka joku hänen

rakastajansa oli laitellut ja kaunistellut hänelle.

Hanna nousi äkisti. -- Paennut täältä, ja kaikki, mitä hän oli jättänyt

huoneesensa, kaikki, mitä ei olisi ollut siivouden mukaista jättää

raivaamatta pois täältä, kuin hänen veljensä vuokrasi huvilan, kaikki

se nyt oli huiskin haiskin viereisessä huoneessa. Ei, tuo oli jo

liikaa! Miksikä liikaa? sanoi hän, itseään pilkaten. Enkö minä ole

tänään istunut erään kanssa, joka aivan näytti siltä, että hän ei ole

ikipäivinään ollut yhtään parempi tätä Aldoni-Pignatellia? Ja nyt

valtasi hänet harmin ja häpeän tunne sekä samalla koti-ikävän tunne

niin voimakkaasti, että hän luuli sydämmensä halkeavan. Ei, loppu tästä

piti tulla, hänen täytyi lähteä kotiin. Mitä hänellä oli tekemistä

täällä sellaisten henkilöiden parissa, joita hän ei ymmärtänyt, vento

vierasten seurassa, juuri nyt kevään kauneimpana aikana? Ja Erik, joka

jätti hänet yksin, mennäkseen tuon ruhtinattaren kanssa, joka ehkä oli

samaa lajia kuin Aldonikin!

Hän astui kiireesti alas, etsi paperia ja mustetta, kirjoitti kiireesti

lipun mademoiselle Dorinnelle, kiitti häntä päivälliskutsuista, mutta

ilmoitti, että hän ei voinut tulla, koska hän aikoi huomeisaamuna

aikaisin matkustaa vanhan isänsä luo Suomeen. Kuin kirje oli

kirjoitettu, alkoi hän kiireesti panna kokoon tavaroitansa. Hänen

isänsä oli oikeassa, hänen ei olisi pitänyt ollenkaan tullakaan tänne.

Sitte joi hän teetä, käski herättämään hyvissä ajoin, paneutui

vuoteellensa ja itki itsensä nukuksiin.

* * * * *

Kello oli kohta yksi yöllä, kuin översti Horn palasi kotiinsa Aldonin

huvilaan. Palvelija makasi kuistilla patjalla, vaan heräsi, kuin vaunut

vierivät portille, ja syöksyi avaamaan niiden ovea.

-- Kuinka neiti voi? kysyi Erik levottomana ja vähän tyytymättömänä

itseensä, että oli jättänyt sisarensa niin kauaksi yksikseen.

-- Hänen korkeasukuisuutensa ei voi hyvin, hän ei ole syönyt mitään,

vastasi palvelija. Hän kirjoitti myös kirjeen, se on pöydällä salissa.

-- Onko hän sairas?

-- Ei, teidän korkeasukuisuutenne. Hän on pannut tavaransa kokoon ja

käskenyt herättämään aikaisin. Hänen korkeasukuisuutensa aikoo

matkustaa pois huomeisaamuna kello 9:n junalla.

Nyt Erik tuli levottomaksi toden perästä. Hän aikoi rientää sisarensa

luo, mutta kuultuaan hänen nukkuneen palasi hän saliin lukemaan

kirjettä. Se oli auki; hän luki sen ja huomasi siinä kohteliailla

sanoilla lausutuksi, että hän ei voi tulla päivälliselle, koska aikoi

huomeisaamuna aikaisin lähteä kotimatkalle, hän kun ei voinut jättää

isäänsä niin kauaksi yksikseen.

Översti harmistui kovin sisarensa ylellistä kainoudenylpeyttä ja

liikanaista tunnontarkkuutta, joka harmi vielä suureni, kuin hän

muisti, miten ystävällisiä sanoja Helena Nikolajevna oli hänestä

lausunut. Ja ajatukset johtivat hänet jälleen muistelemaan Helenaa.

-- No, saammehan nähdä, enkö minä huomenna saa muutetuksi sisko Hannan

mieltä.

Hän meni omaan huoneesensa ja riisuutui. Mutta eipä unesta tullut

mitään pitkään aikaan. Helena Nikolajevnan kauniit silmät, laulu,

soitto ja osaksi myöskin tyytymättömyys sisareen, joka ei tahtonut

lähteä päivälliselle ruhtinaan luo, kaikki se piti häntä kauan

tuollaisessa unen ja valveilla olon välisessä horrostilassa.

-- Kuinka sinun laitasi on, Erik Stålsköld Horn, sanoi hän itsekseen,

oletko sinä ehkä todella rakastunut? Sinne päin merkit näyttävät. Mutta

kyllä hän onkin hurmaava, se Helena, ja minä tahdon kuin satujen

prinssi ryöstää Helenani ja rakentaa itselleni Ilionin.

Se oli viimeinen selvä ajatus; uni ja unennäöt valtasivat hänet. Hän

oli näkevinään Helenan piaanon ääressä kenraalin luona. Hän lauloi,

lauloi yhtä noista vienoista, kummallisista kasakkein maan lauluista.

Yht'äkkiä muuttui kuva aivan toiseksi. Hän näki Helenan ratsastamassa

"keukburia", jota hän oli niin usein nähnyt aroilla Mervin luona. Nuori

tyttö, puettuna koko itämaiseen komeuteensa, ratsastaa pois, jäljessä

hänen ihailijansa: ken ensinnä saa häneltä riistetyksi hunnun tai

karitsan, jota hän pitää sylissään, se tulee hänen puolisoksensa.

Helena ratsasti Almandinella. nuori Petrov, Martinov ja viimeisenä hän

itse kultaraudikolla syöksyivät jäljestä. Juuri kuin hän oli

riistämäisillään kauniin hunnun, kaatui kultaraudikko ja siinä se

makasi kuivassa kulossa, hän ei nähnyt muuta kuin veripunaisen kielen

ja suusta valuvan vaahdon. Mutta Helena oli poissa, kaukana aron

laidassa, ja ainoastaan nuori Petrov, nuorin heistä kaikista, vielä

ajoi häntä takaa. Horn kääntyi vuoteessaan, mieli täynnä suuttumusta ja

tuskaa. Silloin juuri kuului jymäys kuin tuhansien tykkien laukaus ja

koko huvila vapisi perustuksiaan myöten. Horn heräsi. Huone oli

valoisa, leimausten sitä juuri valaistessa silmänräpäyksen ajaksi.

Toukokuun ukkonen kulki Moskovan päällitse, sade tulvi alas virtanaan

ja vilvastutti ilman. Horn pyyhkäsi tuskan hien pois otsaltaan ja oli

iloinen, että oli herännyt.

-- Huomeiseksi tulee taas ihana päivä, sanoi hän tyytyväisesti, kääntyi

kyljelleen ja nukkui hyvästi, vaikka ukkonen ajoi esiin pattereitansa

ja laukasi jymäyksen toisensa perästä neljän sadan kirkon kaupungin

päällä.

* * * * *

Seuraavana päivänä nousi översti Horn hyvissä ajoin. Taivas oli sininen

ja korkea, puisto välkkyi kasteesta, joka lehti oli kuin äsken pesty.

Kuin Horn avasi ikkunan, tulvi huoneesen höyryäväin lehtien raikas,

kostea tuoksu. Merkillistä, ensimmäinen ajatus, joka hänellä tänä

aamuna oli selvillä, oli se, että hän oli tänään syövä päivällistä

Helena Nikolajevnan luona. Itsekin katsoi hän sitä naurettavaksi, että

jo kello kuusi aamulla ajatteli päivällistä. Hän koetti väkisinkin

karkoittaa noita unelmia ja olla vapaa, levollinen ja kylmäverinen:

mutta ei, se ei tahtonut onnistua. Hän katseli ulos puistoon. Siellä

astui sotamies, jolla oli siniset olkahiset, ja heti muisti Horn

häilyvää siniharsoa, joka ympäröitsi pientä, lumoavaa päätä. Nähdessään

jotakin numeroitua hevoskonia vesikärrien edessä muisti hän Almandinen

kaarevaa kaulaa ja sen takana istuvaa, keijukaisen kaltaista olentoa.

Yht'äkkiä johtui hänelle mieleen sisarensa. Hänhän oli lähtevä tänään

matkalle. Ei, se ei käynyt mitenkään päinsä. Hän pukeutui nopeasti ja

meni sisartansa tapaamaan. Neiti Hanna istui salissa, edessänsä

ruotsalainen ja englantilainen raamattu.

-- Hyvää huomenta, Erik.

-- No, et sinä varmaankaan tee totta uhkauksestasi, sanoi Erik

lepytellen. Minä luin eilen sinun kirjeesi, se kai oli tarkoituksena,

koska olit jättänyt sen auki.

Neiti Hanna käänsi häntä kohti niin ankarat ja vakavat kasvot, että

Erik heti johtui ajattelemaan isää.

-- Minä matkustan aivan varmaan, sitäkin varmemmin, kuin minä jo olen

lähettänyt kirjeen.

-- Rakas Hanna, nyt sinä olet toiminut liian hätäisesti. Sinä

peljästyit sitä kirjavaa tätiä, mutta etkö nähnyt, että muutkin...

-- Ei, Erik, tiedäthän, että minulla on omat periaatteeni, että...

-- Niin, jos näytät tuota muotoa ja vedät esiin periaatteesi, niin minä

antaudun heti paikalla.

-- Niin, ja Martinov oli samaa mieltä kuin minäkin, hänen olisi

kuitenkin...

-- Martinov, keskeytti Erik kiihkeästi ja epäilevästi. Neuvoiko hän

sinua olemaan menemättä sinne, itse hän kuitenkin käy siellä, olen minä

huomannut.

-- Ei hän kieltänyt, ei, sitä hän ei juuri tehnyt, mutta antoi minulle

sellaisen vastauksen, joka ei salli minun tehdä toisin. Muuten nyt jo

alkaa ollakin aika lähteä asemalle. Kaikki on selvillä ja vaunut

valjaissa.

Erik käsitti, että tässä nyt ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä matkaan.

Sisarukset sanoivat toisillensa hellät jäähyväset, ja Erik lupasi olla

noin kuukauden päästä tai niillä paikoin kotona Suomessa.

-- Pidä sanasi, Erik, isän tähden. Niin, usko minua, vaikka hän

näyttääkin ankaralta ja kylmältä, niin hän sydämmensä syvyydessä

kuitenkin ikävöitsee sitä päivää, jolloin sinä viimeinkin tulet kotiin.

Minä kuulin usein viime talvena, kuinka hän öillä käveli huoneessansa,

käveli tuntikausia; hänen ajatuksensa ovat lakkaamatta ajelleet sinua

jäljestä, koko sen ajan, kuin sinä olit sotaretkellä. Hän on tullut jo

vanhaksi. Hän tahtoisi pian nähdä sinun Haapakosken sukuperintöläisenä

ryhtyvän toden perästä tilan hoitoon. No, Erik, mitä saan minä sanoa

hänelle?

Erik katsoi synkästi eteensä; sitte sanoi hän äkisti:

-- Kerro hänelle vain terveisiä, minä olen ehkä kotona ennen, kuin

kumpikaan teistä arvaa odottaakaan minua.

Matkalla asemalle näytti neiti Hanna erittäin ajatuksiinsa vaipuneelta;

ihan varmaan oli hänellä jotakin mielessä, mutta hänen oli vaikea saada

sitä sanotuksi.

-- No, saanhan tervehtiä Lillyä?

-- Lillyä. Tietysti, vaikka en tiedä, minkä tähden juuri häntä, vanhaa

kadettikoulun aikaista lemmittyä, sanoi hän hymyillen. Kuinka hän nyt

voi? Onko hän yhtä kaunis kuin ennen?

-- Ei, yhtä kaunis hän ei ole, mutta paljon parempi ja rakastavampi,

kuului vastaus.

Liput olivat ostetut, jäähyväset jo moneen kertaan sanotut,

rautatievaunun ovi paiskattiin kiinni, kello soi.

-- Kuulehan, Erik, sanoi neiti Hanna pakollisesti ja katsoi veljeänsä

suoraan silmiin, varo sitä Helena Nikolajevnaa.

-- Mikä antaa sinulle aihetta sellaiseen varoitukseen? virkahti Erik,

rypistäen kulmakarvojaan.

Veturi vihelsi, höyry ja savu painuivat junan päälle, neiti Hanna oli

kadonnut. Savu- ja höyrypilvestä kuuli hän vielä kerran sisarensa

suloisen alttoäänen:

-- Ole varoillasi, Erik. -- -- --

Horn seisoi siinä katsellen kiiltäviä kiskoja, jotka näyttivät yhtyvän

tuolla kaukana, jossa juna huimaavaa vauhtia kiiti pohjoista kohti,

katsellen, kuinka aurinko taittoi säteitään kiskoviirusta, joka

mustalla, nokisella ratavallilla säkenöitsi valossa,

-- Ah -- hän veti helpotuksesta syvän huokauksen.

Nyt sai hän ajatella sitä, joka poltti hänen aivojansa, joka ei antanut

hänelle rauhaa.